Markus Sorsa

Licensed to Love and Kill (Nro 1 – lupa rakastaa ja tappaa, 1979)

Ohjaaja:

• Lindsay Shonteff

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lindsay Shonteff

James Bond ‑saagan elokuvat ovat muuttuneet aikain saatossa; Conneryn kovaksikeitetystä miesten miehestä on pitkä matka Pierce Brosnanin hajuttomaan, mauttomaan ja värittömään "tulkintaan" sankarien sankarista. Tällainen muutos tapahtuu pitkäkestoisessa sarjassa aikojen ja tapojen, tekijöiden ja maailmanpolitiikan muuttuessa kuin luonnostaan. Shonteffilla se tapahtui kahdessa vuodessa.

Lupa rakastaa ja tappaa on yllättäen toista maata kuin Salaisen palvelun paras. Tärkein tekijä on pääosanesittäjän vaihtuminen. Nicky Hensonin naamanvääntelykomiikka on vaihtunut Gareth Huntin kivikasvoisen lakoniseen kuivakkaan huumoriin. Ero on suunnilleen sama kuin Cubby Broccolin merkkituotteissa vaihto Roger Mooresta Timothy Daltoniin. Shonteff oli siis aikaansa edellä vajaat kymmenen vuotta.

Elokuvana Lupa rakastaa ja tappaa on edeltäjäänsä kylmempi ja julmempi. Pääpahis ja Bind ovat tällä kertaa selkeästi päädyt vastakkain, mitään sympatiaa miesten välille ei Salaisen palvelun parhaassa nähdyllä tavalla synny. Siinä missä Salaisen palvelun parhaassa pääpahis oli höppänä vanha miljonääri joka aidosti ja naiivisti uskoi altruistisiin motiiveihinsa on Gary Hopen (Likainen Harriet) tulkitsema Lucifer Orchid aidosti sadistinen ja megalomaaninen degeneraatti. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että aika tavalla samanlainen elokuvakerronnan sävyn vaihtuminen tapahtuu Likaisen Harrietin ja jatko-osansa Kaupungin paras etsivä välillä. Mielenkiintoista. Kummassakin tapauksessa se parin varhaisempi elokuva on myös parempi ja toimivampi.

Sananen elokuvan juoniasetelmasta: Charles Bind on edelleen Britannian salaisen palvelun paras agentti. Tällä kertaa hänet komennetaan selvittämään senaattori Orchidin puuhia. Umpihullu poliitikko tahtoo näet Amerikan presidentiksi presidentin paikalle. Juonellisesti toistetaan Salaisen palvelun parhaasta (ja tietysti James Bond ‑elokuvista) tuttua kuviota, missä Bind selvittää yksi kerrallaan pahiksen hänelle asettamat ansat. Mutta ei kai parodian kyseessä ollessa voi odottaakkaan, että käytettäisiin parodian kohteelle vieraita kerronnan elementtejä. Edelleen Salaisen palvelun parasta toistaen: vaikka tällä kertaa liikutaankin ihan Amerikassa asti näyttää Shonteffin maailma taaskin lähinnä Coventryltä. Eli maailmaluokan luksuselämää ja kiivaita Monte Carlon kasinokohtauksia ei kyllä tästäkään elokuvasta löydy.

Kerronnallisesti Lupa rakastaa ja tappaa toimii edelleen kohtalaisen hyvin, tosin ei aivan edeltäjänsä veroisesti. Täysin ei tyhjäkäynniltä tällä kertaa vältytä. Tärkein ero elokuvien välillä on kuitenkin tuo edellämainittu kerronnan sävyn muutos ilkeämpään ja sleazympään suuntaan. Lupa rakastaa ja tappaa tarjoaakin silmillemme nautittavaksi sellaisia herkkuja kuten ruoskaa viuhuttava kääpiö, tissitupsuissaan partakoneenteriä sirkkelin voimalla heiluttava strippari sekä ensimmäiseen osaan verrattuna huomattavasti enemmän heikosti toteutettuja vimpuloita sankarin käyttöön. Vaatimattomat vimpulat lienevätkin se Shonteffin tylyin kommentti Broccolille, vittuilu on kuitenkin sen verran avointa. Ja onhan Shonteff sentään löytänyt Me Me Lain jostain viidakosta viuhahtamaan lähes cameonomaiseen palkkatappajan rooliin. Eli painotan tässä sitä, että on täysin makuasia kummasta Bind-elokuvasta kukakin enemmän pitää.

Nämä kaksi elokuvaa eivät suinkaan olleet Lindsay Shonteffin ainoat viritelmät bondsploitaation alueella: jo vuonna 1964 mies ohjasi harvoin nähdyn parodian Licensed to Kill. Tämä ilmeisesti aikaansai jonkinasteista kärhämääkin Shonteffin ja Broccolin välillä. Shonteff palasi Charles Bindin pariin vielä vuonna 1990 jolloin valmistui elokuva nimeltään Number One Gun. Eli aihepiiri oli ohjaajalle ilmeisen rakas.

Kaiken kaikkiaan molempia Bind-leffoja on erittäin helppo suositella hyvästä roskasta pitäville. Loppusanat kuuluvat itseoikeutetusti Charles Bindille: "When you play with fire you get your arse burned".