Ilja Rautsi

The Ring Two (Ring 2, 2005)

Ohjaaja:

• Hideo Nakata

elokuva arvostelu

Ohjaus: Hideo Nakata

Hideo Nakata nosti uuden japanilaisen kauhuelokuvan maailmankartalle vuonna 1998 Koji Suzukin romaaniin pohjautuvalla elokuvallaan Ringu, jossa urbaanit legendat saivat teknologiapäivityksen tappavan videokasetin muodossa. Sittemmin Ringussa tehokkaasti käytettyä, japanilaisista kummitustarinoista noussutta visiota pitkät mustat hiukset naamansa edessä kulkevasta tappavasta haamusta on ryöstöviljelty runsain mitoin yliannostukseen asti. Yksi Ringun jälkeläisistä on Takashi Shimizun Ju‑On ‑sarja, jonka amerikkalaisen uusioversion The Grudge (2004) Shimizu ohjasi itse. Gore Verbinski ehti jo tehtailla Ringun uusiksi 2002 ilmestyneen The Ringin muodossa, johon on nyt tehty jatkoa – ohjaajanaan Hideo Nakata. Kulttuurikierrätys ei yllättäen kuitenkaan perustu Nakatan tekemään japanilaiseen Ringu 2:seen vaan tämä The Ring 2 kehittää ensimmäisessä amerikkalaisessa versiossa esille nostettuja uusia elementtejä. Toivottavasti aiheesta ei kehkeydy sentään trilogiaa, sillä tämäkin selkeästi pelkästään ykkösosan menestyksen vuoksi kasaan kyhätty sekasotku joutuu kaapimaan aineksensa pohjamudista.

Nopean alkukohtauksen jälkeen – jossa videokasetti vaatii taas uhrikseen teinipojan – elokuva jatkaa suoraan siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Toimittaja Rachel Keller (Naomi Watts) on ykkösosan traagisten tapahtumien jälkeen muuttanut poikansa Aidanin (David Dorfman) kanssa pikkukaupunkiin, jossa he yrittävät rakentaa uutta elämää itselleen. Videokasetin välityksellä pelkoon ihmisiä tappava Samara-tyttö (Kelly Stables) ei kuitenkaan suostu jättämään heitä rauhaan ja eipä aikaakaan kun Rachel saa taistella poikansa hengestä – ja omastaan.

Nakatan alkuperäinen jatko‑osa ei muutamia onnistuneita hetkiä lukuun ottamatta toiminut erityisen hyvin, eikä tämä uusi kakkonen kulje sen kiinnostavampia polkuja vaikka omille teille onkin lähdetty. Verbinskin ykkösosaa kantoivat komea visuaalinen ulkoasu ja hyvät näyttelijäsuoritukset, mutta ennen kaikkea sama vahva idea kuin alkuperäistä Ringua: videokasetti, jonka katsottuaan kuolee viikon sisällä, ellei kopioi sitä ja näytä kopiota toiselle ihmiselle. Kiertokulun vääjäämättömyys piti tarinan pyörät pyörimässä suvantokohtien yli ja elokuvan loppuhuipennus oli sille loogista jatkoa. The Ring 2:ssa ei ole oikeastaan mitään kantavaa ideaa ja juonirakenne hortoilee minne sattuu. Draamasta puuttuva jännite olisi yksinään jo tarpeeksi paha, mutta kun sitä ei löydy kauhuosuuksistakaan, on elokuva pulassa. Finaalikin on mitätön eikä saata päätökseen juonen kaikkia lankoja.

Hassua on, että erittäin hyvän ja pelottavan alkuperäisen Ringun toimivuudesta vastannut Nakata ei omien sanojensa mukaan edes ole kiinnostunut kauhusta, vaan haluaisi tehdä kepeää draamakomediaa. Oli miten oli, mies on lahjakas tunnelmanrakentaja ja osaa säikytellä tehokkaasti, kuten Dark Waterkin (2002, amerikkalaisversio jo tulossa) todisti. Tässä tapauksessa hän on valitettavasti Ehren Krugerin löysän ja ponnettoman käsikirjoituksen armoilla, joka vain kierrättää edellisen elokuvan hahmoja samankaltaisissa tilanteissa vailla pointin pointtia. The Ring 2 ei loppujen lopuksi kerro mistään (videostakin hankkiudutaan eroon varsin vikkelästi) eikä tarjoa sisällön puutteen sijaan edes kovin montaa säikäytystä. Samarakin muuttuu videopainajaisesta tavalliseksi keskivertohaamuksi, eikä yleisölle aiemmin esiteltyjen yliluonnollisuuksia koskevien sääntöjen laiminlyönti ainoana keinona uudistaa tarinaa ole koskaan kauhuelokuvassa hyvä idea. Vaikka Nakata käyttää äänimaailmaa hienovaraisesti hyväkseen ja löytää välillä sinänsä tunnelmallisen haaleansävyisen kuvauksen ohella muutamia visuaalisia kekseliäisyyksiä (kuten avoin kaivonkansi ja kapea puolikuu), kokemuksesta ei jää mieleen oikeastaan mitään. Paitsi palaessaan kirkuva videokasetti, niihin törmää harvemmin.

Näyttelijöistä ykkösosaa harteillaan kannatellut ja erittäin lahjakas Watts tekee tälläkin kertaa parhaansa, mutta ikävä kyllä hänen tehtäväkseen jää lähinnä näyttää huolestuneelta ja säntäillä paikasta toiseen kirkuen. Hieno veto on myös ollut laittaa Samaran äitiä esittämään Sissy Spacek. Vaikka hahmoa tuskin nähdään, on ajatus itsestään Carriesta uuden kauhusukupolven synnyttäjänä varsin veikeä.

Sääli vain, että elokuva heidän ympärillään kiertää samaa kulunutta kehää loputtomalta tuntuvan ajan. Ontuva juoni ei välttämättä nousisi niin isoksi taakaksi jos se vain olisi tiiviimpi. 115 minuuttia pitkältä elokuvalta jää kuitenkin kaipaamaan jotain muutakin kuin paria onnistunutta hetkeä ja rääkyviä vhs‑nauhoja.