Jari Mustonen

Play Motel (1979)

Ohjaaja:

• Mario Gariazzo

elokuva arvostelu

Ohjaus: Mario Gariazzo

Tultaessa 70‑luvun lopulle oli gialloilla enää yksi suunta johon kehittyä. Monet genreohjaajat olivat siirtyneet paremmille vesille scifi-, seikkailu‑ ja kauhuelokuvien pariin. Juonenkäänteitä, verisiä murhia ja kaunottaria oltiin nähty jo kuudentoistavuoden ajan ja viimeisiä rahavirtoja alettiin kaivella yhdistelemällä eri genrejä, mistä esimerkkinä Sergio Martinon Milano, morte sospetta di una minorenne (1975). Toisaalta löytyi tekijöitä, jotka olivat valmiita tarttumaan giallojen ominaisimpiin piirteisiin ja vetämään ne jotakuinkin niin ylitse kuin mahdollista. Mario Landin Giallo a Venezia (1979) on yksi pahamaineisimmista esimerkeistä raakoine ja sadistisine murhineen, sisältäen myös runsasta ja väkivaltaista erotiikkaa. Hieman samantyylistä lähestymistä edustaa myös Mario Gariazzon Play Motel, joka kuitenkin korvaa veren erinäisiä perversioita sisältävällä pornolla.

Mario Gariazzon vähäverisen genre-elokuvan tuottajana on häärinyt Fernando Di Leon genitaalisesta Slaughter Hotelista (1971) tuttu Armando Novelli, joten erotiikan osalta on selvää, että myös Play Motel venyy lupaavasti kohti hardcorea, kunnes riettaan panemisen ilokkuus hyytyy ja käynnistyy innoton murhamysteeri. Ahkerien liikemiesten ja ‑naisten elämä saa ikävän käänteen, kun heidän kaipuunsa hillitä stressiä erinäisillä hydraulisilla liikesarjoilla syrjäisen hotellin huoneistoissa, tuo mukanaan kiristyskirjeen asiaan kuuluvine kuvineen. Kaikista paskamaisimman kohtalon kokevat kuitenkin ne liialliseen uteliaisuuteen sortuvat, jotka kuristaa mustiin hansikkaisiin sonnustautunut kylmähermoinen murhaaja. Paikallinen poliisi saa vihiä tapahtumista ja päättää soluttautua hotellin asiakaskuntaan. Näin vastuun saanut komissaaritar joutuu laittamaan kauniin vartalonsa pelinappulaksi ikävään kissa ja hiiri ‑leikkiin.

Juoneltaan köykäiseksi jäävän elokuvan soisi ammentavan giallojen muista vahvuuksista, mutta Novellin ja Gariazzon kunnianhimo ei riitä juurikaan voyerismia pidemmälle. Kevyen popin sisältävissä poseerauksissa ja alkupuolella hyödynnettävissä hardcoreosuuksissa on oma viehätyksensä, johon innoton juoni ei kykene tuomaan mitään uutta. Myös murhat ovat kaikki samaa kaavaa noudattavia uusintoja genren kultaisilta vuosilta ja tuntuvatkin olevan pelkkä muodollisuus, ikään kuin elokuvantekijät olisivat halunneet tuoda vielä yhden irrallisen elementin elokuvan eroottiseen sisältöön ja kalastella sitä kautta mahdollisia rahavirtoja. Elähtäneenä genre-elokuvana Play Motel jaksaa kuitenkin viihdyttää vähintään yhden katselun verran. Elokuvassa muun muassa sidotaan sänkyyn Malabimbasta (1979) tuttu Patrizia Webley ja siinä nähdään urallaan eri genreohjaajien seksploitaatioista pornoteollisuuteen edennyt Marina Hedman.

Ehkä kuvaavinta on, että elokuvan mielenpainuvinta antia edustaa sen siirapissa uitettu sleazy popahtava soundtrack, jonka sykkeestä kiimaiset huudot kajahtavat ilmoille hieman kuin kuuntelisi heikkoa imitaatiota Jane Birkinsin voihkimisesta europopin sleazympää genreä edustavasta klassikosta "Je t'aime... moi non plus". Siinä himokas Serge Gainsbourg latelee lakonisia kommenttejaan:

"- Je t'aime je t'aime
Oh oui je t'aime!"
- ""Moi non plus."
- ""Oh mon amour..."
- ""L'amour physique est sans issue"

- ""...Sinua rakastan, sinua
Oi, kuinka sinua rakastan!"
- ""Minulle ei enää."
- ""Oi rakkaani..."
- ""Ruumiillinen hellyys on vailla ratkaisua"

- "A‑a‑aaah, a‑aaah, aah...
...minä pidättelen."