Juho Malanin

L'année dernière à Marienbad (Viime vuonna Marienbadissa, 1961)

Ohjaaja:

• Alain Resnais

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alain Resnais

Mies, nainen ja muukalainen, sekä suuri henkeäsalpaavan valtava valkoinen kartano, jossa kolme päähenkilöä tapaavat. Salaperäinen, rauhallisen rationaalinen Muukalainen (Giorgio Albertazzi) yrittää saada Naisen (Delphine Seyrig) vakuutettua, että he ovat tavanneet tasan vuosi sitten samassa kartanossa Marienbadissa, tai mahdollisesti Frederiksbadissa, vaikka itse paikalla ei niin väliä olekaan, koska edellisestä kohtaamisesta on joka tapauksessa kulunut aikaa yksi vuosi. Mahdollisesti, subjektiivisesti tai ehkä vain yksinkertaisesti toisen unessa. Naisella on aviomies (Sacha Pitoëff), jonka erityisosaamiseen kuuluu kiusallisen yksinkertainen kortti‑ tai tikkupeli, jossa hän aina voittaa vastustajansa. Suuri valkoinen kartano toimii tapahtumien keskiönä, suorastaan selkäytimenä, joka päättyy aivoihin, symmetrisiin kuvioihin, pintoihin ja kohoutumiin kartanon sisuksissa. Kerronnan näkökulma vaihtelee läpi elokuvan, uni siirtyy painajaisista valveillaoloon, ja siitä edelleen muistoon, hauraaseen kaipuuseen ja toivoon, subjektiiviseen kokemukseen.

Ranskan uuden aallon tekijöistä muistia ja muistamista intensiivisellä voimalla tutkinut Alain Resnais (1922–2014) etenkin Jean‑Luc Godardista ja François Truffautista poiketen aloitti hedelmällisen uransa elokuvantekijänä lyhytelokuvien ja dokumenttien tekijänä. Godard ja Truffaut käynnistivät koko uuden aallon kirjoituksillaan, esseillään ja kritiikillään perinteisestä (hollywoodilaisesta) kerronnasta ja konventioista elokuvassa, ennen kuin ohjasivat uransa vakuuttavat ensielokuvat Á bout de souffle (Viimeiseen hengenvetoon, 1960) ja Les quatre cents coups (400 kepposta, 1959) muuttaen ja kehittäen samalla koko elokuvan historiaa ja kyseisen välineen muotoa perinteisestä poikkeavaan, rohkeampaan ja haastavampaan suuntaan. Resnaisin oma ensimmäinen pitkä elokuva Hiroshima mon amour (Hiroshima, rakastettuni, 1959) syntyi laajennettuna ja "fiktiivisempänä" tulkintana keskitysleiridokumentin Nuit et brouillard (Yö ja usva, 1955) teemasta ja säväyttävästä dramatiikasta liittyen muiston kavalaan katoavuuteen ja sen kautta kaiken koetun ja tapahtuneen heikkouteen toimia opettavaisena ja rakentavana tulevan ja tulevaisuuden kannalta. Teoksensa pohjalta Alain Robbe-Grilletin käsikirjoittama elokuva L'année dernière à Marienbad onkin Resnaisille looginen askel, entistäkin myyttisempi, mietteliäämpi ja haastavampi näkemys samasta aiheesta, joka epäinhimillisen surun, kuoleman ja ihmiskunnan saavuttaman häpeän sijasta esittää teemansa pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertaisen, kolmen päähenkilön rajaaman (rakkaus)tarinan kautta.

Elokuvan kartano toimii suorastaan fyysisesti tummissa pilareissaan verta sykkivänä aivokuorena ja elimenä, jonka (ihmisen, yksilön) sisällä Resnais esittää Muukalaisen yrityksen saada Nainen uskomaan viime vuoden tapahtumia ja heidän silloin sovitusti vuoden "tauolle" jääneen suhteensa todellisuutta. Nainen ei muista tai ei ole muistavinaan, mutta vain aluksi. Kummankin argumentit, tuntemukset, muistikuvat ja näkemykset asiaa kohtaan tuntuvat perustelluilta, loogisilta ja todellisilta, koska näkökulma hahmojen välillä siirtyy toiseen niin hienosti ja huomaamatta läpi monimutkaisen, elokuvaksi ikuistetun labyrintin. Kaikki tunnettava, koettava ja tulkittava – taide, valokuva, lapsuus, riita – on aina subjektiivista ja omakohtaista, ja teema onkin oivallinen elokuvalle, jonka pyrkimys on saada katsoja tuntemaan täysin sama kuin minkä elokuvan hahmo tuntee. Tämä on tietenkin jokaisen varteenotettavan elokuvan dramaturginen perustavoite, mutta perinteisen juonen ja dramaturgisen kaaren puuttuessa sekä näkökulmien vaihdellessa se on ehkä tärkein avain Marienbadin hypnoottiseen ja päättymättömältä tuntuvaan henkiseen käytävikköön, vaikka edelleenkin elokuvan loppupuolella alkaa myös elliptisyyttä syntyä, kun naisen epäilykset sepitetyn tarinan todellisuudesta ja todenperäisyydestä alkavat haurastua ja tuottaa erilaista vastakaikua. Elokuvan dramatiikka ja jännite piilevät sen universaalissa ja alituiseen niin tosielämässä kuin elokuvassakin toistuvassa teemassa ja sen mysteerissä itsessään. Juonien, tarinoiden ja todellisuuden pinnallinen jäljentäminen filmille ei kiinnosta ohjaajaa.

Lähes objektiivisesti esitettynä L'année dernière à Marienbad on elokuvahistorian hienoimmin kuvattuihin ja rakennettuihin lukeutuva teos, jonka rikkaus on jokseenkin ja osittain verrattavissa Andrei Tarkovskin elokuvaan Peili (The Mirror, 1975), jonka anti ja tulkittavuus vaihtelevat sen mukaan, mikä esimerkiksi katsojan oma mielentila on. Jälleen tapahtumat esitetään mahdollisina unina ja hauraina muistoina lapsuudesta, kansaa syövyttäneestä sodasta, ikääntymisestä sekä tietysti luonnosta ja elämän jatkumisesta. Resnaisin elokuvan näennäinen rakkausteema mahdollistaa vielä entistäkin kiehtovampien kuvien ja illuusioiden syntymisen, koska kyseessä ovat ihmisluontoon kuuluvat inhimilliset tunteet ja niiden voimallinen arvaamattomuus. Resnaisin mestariteosten tärkeimpiin taitajiin lukeutuva ranskalainen kuvaaja Sacha Vierny (1919–2001) saa kartanon jokaisen seinän, käytävän ja etenkin katon elämään metaforana ihmisen monimutkaisesta ja pohjimmiltaan, subjektiivisesti ja objektiivisesti, tuntemattomastakin mentaalisesta sisäisestä maailmasta ja olemuksesta. Etenkin elokuvan alun pitkät ja hitaat ajot kuuluvat hienoimpiin kummankin uralla, ja kaikki muuttuu vieläkin rikkaammaksi pitkien käytävien ja ihmisten saapuessa esiin. Ihmisten ollessa kuvassa, Resnais hyödyntää myös loisteliasta leikkausta aikatasojenkin välillä, mutta vain muutamissa kohdissa, joissa tuo keino palvelee selkeästi tehokkaammin kuin sen puuttuminen.

Elokuvan kaikki muut hahmot ja ihmiset ovat käytännössä alituiseen vain passiivisesti ja suorastaan elottominakin läsnä, liikkumattomina, vieraina ja taka-alalla, aivan kuin kartanoa kunakin hetkenä muisteleva ja tulkitseva henkilö ei heistä muuta pystyisi käsittelemään tai muistamaan. Etenkin elokuvan alkupuoli hyväilee elokuvan teemaa kuvilla, joissa nämä suuret ja juhlavatkin joukot pysähtyvät kuin aika, joka ei kuitenkaan elävässä todellisuudessa koskaan niin tee. Tällainen kerronta ja kuvasto on hätkähdyttävän hienoa ja rikasta elokuvaa, joka esittää ajan ja hetken todellisina kaikessa yksinkertaisuudessaan ja peruuttamattomuudessaan. Ei olekaan odottamatonta että englantilainen mestari Peter Greenaway (s. 1942) on saanut mittaamattoman arvokkaita vaikutteita Resnaisilta ja etenkin elokuvalta L'année dernière à Marienbad. Greenawayn oma pitkä ensiohjaus The Draughtman's Contract (1982) onkin kuin (myös) kunnianosoitus Resnaisin elokuvalle alkaen aina sen kartanomiljööstä ja Greenawayn soveltamista ja pian hänelle ominaiseksi tulevista kuvasommitelmista ja ‑rajauksista, taukoamatta koko laajaa kuva-alaa hyödyntäen. Vierny onkin toiminut Resnaisin lisäksi kuvaajana myös Greenawayn merkittävimmissä elokuvissa, joista teemaltaan ehkä lähinnä elokuvaa L'année dernière à Marienbad on elokuva A Zed & Two Noughts (1985), jossa kuluva aika ja toisaalla syntyvä elämä kylpee välähtävissä valoissa ja ruohon tavoittavassa, myös Resnaisin elokuvassa esiintyvässä, vedessä taianomaisella herkkyydellä.

Resnaisin elokuvan vaikutus on selkeästi nähtävissä myös muiden muassa ranskalaisen Luc Bessonin elokuvissa, joista merkittävimpänä mainittakoon elokuva La femme Nikita (Tyttö nimeltä Nikita, 1990), jonka kamera-ajot toimivat Greenawayn tavoin kuin hiljaisina kiitoksina vanhemman polven tekijöille. Marienbadin kartanon käytäviä säestää ja niiden tunnetiloja välittää näyttelijätär Delphine Seyrigin veljen Francis Seyrig voimakas urkumusiikki, joka on läsnä lähes koko elokuvan, harkitusti käytettynä ja tarvittaessa voimistettuna. Mielestäni elokuvassa ei ole mitään sellaista turhaa, joka ei tukisi jotain lukuisista mahdollisista ja perustelluista tulkinnoista, joita elokuva edetessään mahdollistaa. Hahmojen lausuttu epäluulo, pelko, epätoivo tai vaikkapa mustasukkaisuus ja lopulta suru perustelevat aina kaiken kuvin esitetyn antaen niiden olemassaololle motiivin itsetarkoituksellisen hämmentämisen ja umpikujien sijasta. Resnaisin tavoittamat näyttelijäsuoritukset ovat loisteliaita vaativissa rooleissa, ja mielestäni yhtäläisyyksiä erityisesti Ingmar Bergmanin elokuvien näyttelyyn (kuin myös mainittuun elokuvaan Peili) on runsaasti ja voimakkaasti havaittavissa. Silmät, käsien liikkeet, kaikki fyysinen kertoo voimakkaan ohjaajan esittäminä sellaisella voimalla, että sanat jäävät usein vain häpeällisen epätoivoisiksi, heikoiksi ja helpoiksi yrityksiksi tavoitella, sanoa samaa, vaikka juuri elokuvan ainutlaatuisuuteen kuuluu muun muassa näyttää ja sitä kautta välittää. Mustavalkokuvaus vahvistaa vielä entisestään Resnaisin elokuvan hataria totuuksia, mutta voimakkaita tunnetiloja; silmät ja katse välittyvät kuitenkin samalla tuttuudella ja todellisuudella kuin värillisessäkin kuvastossa.

Alain Resnais ja käsikirjoittaja Alain Robbe-Grillet ovat tarjonneet ihmiskunnalle aiempien kahden teoksen tapaan haastavan, mutta ei yhtä raskaan elokuvateoksen, jonka rikkaus ja taika eivät tule säälimättömän ajankaan myötä vanhentumaan tai menettämään merkitystään niin elokuvavälineelle kuin kysymyksille liittyen ihmisen ajatteluun, elämään ja kokemiseen. Jean Cayrolin tekstiin perustuva Nuit et brouillard ja Marquerita Duras'n teoksensa pohjalta kirjoittama Hiroshima mon amour esittävät samaa teemaa hätkähdyttävällä "objektiivisuudella" hyödyntäen ihmiskunnan (lähi)historian häpeällisimpiä saavutuksia ja alituista potentiaalia.