Juho Malanin

Viva la muerte (1971)

Ohjaaja:

• Fernando Arrabal

elokuva arvostelu

Ohjaus: Fernando Arrabal

Elokuvantekijä Fernando Arrabalilla (s. 1932, Espanja) on koko monipuolisen uransa aikana ollut läheisyydessään vakuuttavia luomistyöhön osallistuneita ja siinä avustaneita tukihahmoja. Ensimmäinen ja läheisin on tietenkin Alejandro Jodorowsky, jonka ensimmäinen pitkä ohjaus Fando y Lis (1967) onkin ulkomuistista yhden synopsis-arkin avulla Arrabalin näytelmästä kuvattu elokuvaversio. Ranskalainen ylistetty animaationtekijä ja kuvataiteilija Roland Topor puolestaan kohtasi Arrabalin ja Jodorowskyn 1960‑luvun alussa, ja keskinäiset yhtäläisyytensä tiedostettuaan ryhmä perusti huomiota herättäneen surrealistisia näytelmiä, kirjoituksia ja muita teoksia toteuttaneen ja esittäneen ryhmän "Panic Movement." Arrabalin mukaan "...kohdatessamme me kolme muodostimme voimakkaan intensiiviyden, orgasmin, josta kehittyi neljäs henkilö. Se neljäs henkilö olimme me." Kollegoidensa tavoin myös Arrabalin ilmaisu ei rajoittunut liikkuvaan kuvaan ja ääneen, vaan hän on uransa aikana kunnostautunut myös mm. kuvanveiston, kirjoittamisen, näytelmien ja runojen parissa. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvaohjauksensa Viva la muerte vuodelta 1970 perustuu ohjaajan omaan kirjaan Baal Babylone, jonka hän julkaisi Ranskassa, maassa jonne hän oli siirtynyt pitkälti traumaattisen Espanjan sisällissodan (1936–1939) tapahtumien seurauksena.

Ohjaaja on haastattelussa myöntänyt, että "jokainen taideteos on muistojen esittämistä ja palauttamista." Arrabalin oma isä karkasi ja katosi (1942) sisällissodan aikaisen vangitsemisensa jälkeen lopullisesti, mikä jätti ohjaajaan lähtemättömän jäljen ja pakottavan tarpeen aloittaa kirjallinen luomistyö ja ilmaisu. Viva la muerten tarina onkin suoraan ohjaajan omista lapsuudenmuistoista. Nuori poika Fando (Mahdi Chaouch) elää alituisesti vaarallisessa ja savuavassa sodan loppupuolen repimässä maassa isänsä ja äitinsä kanssa. Odottamatta, armotta mutta ennen kaikkea selittämättä isä leimautuukin yht'äkkiä petturiksi, jonka seurauksena hänet vangitsemisen jälkeen mahdollisesti teloitetaan. Isän menettäminen on Fandolle tuskallinen kokemus, etenkin kun äiti ei tunnu kärsivän tilanteesta lainkaan. Nuoren Fandon määrätietoinen tavoite selvittää itse isänsä kohtalo sekä Fandon hahmon henkinen kehittyminen ohjaavatkin tarinan kulkua. Äiti edustaa vanhoillista ja taikauskoista kasvattajaa, joka syöttää pojalleen tietoa ja lupauksia Jumalasta ja Taivaasta, ja että edistyksellisen ateisti-isän menetys oli vain positiivinen asia pojan kehitykselle ja tulevaisuudelle. Lähtökohta on siis melkoisen läheinen myös Jodorowskyn elokuvan Santa Sangre (1989) kanssa, jossa myös uskonnollinen laskelmointi ja sen kautta sikiävä väkivalta nähdään lapsen ja siitä kehittyvän nuoren kautta, traumaattisena ja etäisenä suuntaansa etsivälle ja vaikutuksille alttiina olevalle elämälle.

Arrabal kertoo ja tehostaa tarinaansa runsaiden unijaksojen avulla, jotka pyrkivät kokoamaan Fandon sirpaleista ja ohjailtua käsitystä tapahtuneesta hänen alitajunnassaan ja unissaan. Jaksot ovat usein epäilyjä, painajaisunia, muistoja tai takaumia, ja edustavat vallitsevasti nimenomaan Fandon näkökulmaa. Tapa jolla itse ohjaaja näitä jaksoja esittää on melkoisen rohkea. Jaksot kuvattiin videonauhalle runsaiden värisuodattimien ja ‑manipulointien kautta, jonka jälkeen materiaali siirrettiin filmille. Hyvin perillä taiteista ja kulttuurista oleva Arrabal on suurella varmuudella saanutkin innostusta Kenneth Angerin kokeilujen pohjalta (samanlaista kerrontaa hyödynsi neuvostoliittolainen Slava Tsukerman loistavassa huume‑ ja riippuvuuskuvauksessaan Liquid Sky vuonna 1982), tosin Arrabalin unijaksojen suuri määrä ja alituinen väkivaltainen luonne saa niihin ikävästi myös yksipuolisuutta ja toistoa aikaan. Osa näistä uni‑ ja takaumajaksoista on hyvinkin nerokkaita ja Jodorowskyn lähestymistavasta poiketen yllättävänkin koomisia, vaikka siis aiheena on kaukana koomisuudesta oleva yleismaailmallinen sairaus.

Jodorowskyn The Holy Mountainin mieleen tuova uni, jossa pappi yksitellen siunaa sotilaat ja heille ojentamansa aseet on entistä säväyttävämpi, kun se päättyy Arrabalille ominaisemmin hyvin absurdiin kommenttiin. Vastaavanlainen makaaberi kohtaus nähdään kuolleen isoisän siunaustilaisuudessa, kohtauksessa joka saavuttaa elämän luonnollisen päättymisen läsnäolon unohtumattomalla tavalla, ja nimenomaan jälleen kivuliaasti lapsen silmin ja turmeltumattoman mielen kautta nähtynä. Jälleen kerran paljastuu, että komedia on parhaimmillaan silloin kun aihe on vakava, mutta missään tapauksessa komiikka ei ole vähässäkään määrin vallitseva elementti tai tyyli Arrabalin elokuvan kokonaisuudessa. Muilta osin Arrabalin tarina etenee hyvinkin tehokkaasti omassa maailmassaan, joka myös surrealistisia elementtejä sisältää. Tuota termiä en kuitenkaan liikaa Arrabalin elokuvan kohdalla käyttäisi, koska surrealismi ei ole sen vallitseva tyyli tai suuntaus, ja pikemminkin lukuisa perinteisten surrealismielementtien (hyönteiset) kylväminen saakin ne jäämään usein ilman tarkoitusta, irrallisina kikkoina. Toisin kuin toverinsa Jodorowsky, Arrabal ei liitä niitä teeman filosofiaan tai tarinan etenemiseen, vaan jättää ne pikemminkin lisäämään elokuvan ajoittaista ja hetkittäistä leikkisyyttä. Kyseessä on mahdollisesti myös niin syvästi henkilökohtainen symboliikka (kuten esimerkiksi Tarkovskin Peili), että sivullisen katsojan on mahdotontakin nähdä kaiken subjektiivista merkitystä.

Alusta alkaen on selvää, että Fando on nuoren ikänsä johdosta sokean luottavainen äitiään kohtaan. Tämä käy selväksi heti hienossa alkujaksossa, jossa Fando kyselee äidiltään luottavaisena ja viattomana elämästä ja kuolemasta, synnistä ja pelastumisesta. Fandolle, lapselle, kaikki mitä äiti sanoo on totta ja oikein, missä piileekin kaiken uskonnollisen "moraalin" välittämisen helppous ja laajuus. Isän edustama liberaali, ateistinen ja rationaalinen ajattelu on pahinta mitä äidin edustama uskonto ja sillä laskelmoivat tahot voivat kuvitella, ja lukuisissa unissaan Fando mm. näkee kuinka äiti häpäisee jumalatonta ja pettämäänsä miestä eläimellisessä vankihäkissään. Fandon hahmon sisäinen taistelu käynnistyy luonnollisesta rakkaudestaan ja lojaaliudestaan määrätietoista ja dominoivaa äitiään kohtaan sekä subjektiivisista ja tärkeistä muistoistaan ja kokemuksistaan myöskin rakkaan isänsä kanssa. Eräässä loistavan ironisessa kohtauksessa Fando istuu koulussa tunnilla isänsä piippu suussa kuuntelemassa mielenkiintoista esitelmää avaruudesta, tähtitieteestä ja yleensäkin tieteestä, jota opettaa sama nunnamainen nainen, joka vastaa myös koulun äärimmäisen uskonnollisesta kurista ja opista. Arrabal ei kuitenkaan onnistu pureutumaan uskonnon, ihmisen sekä yhteiskunnan suhteeseen samalla häikäisevällä näkemyksellä ja laajuudella kuin Jodorowsky. Arrabal ei tavoita samaa symboliikkaa ja filosofista johtopäätöstä siitä kuinka tarve uskoa ja palvella abstraktia, subjektiivista jumalaa tulee usein tiedostamattomastikin ihmisen sisältä ja sieltä missä hän on kasvanut ja kehittynyt. Lisäksi elokuvan loppuratkaisu tuntuu liian pessimistiseltä sen potentiaaliin nähden, myös suhteessa Jodorowskyyn jonka esille ottaminen on välttämätöntä ja perusteltua Arrabalin teemojen ollessa samat.

Fandon ahdingon loppupuolella tapahtuva lehmän teurastus ja kastrointi on äidin toimittama uskonnollinen rituaali, uhraus, jolla subjektiivista uskonkokemusta pyritään tekemään voimakkaammaksi, fyysiseksi. Jälleen kerran "pyhä veri" edustaa uskonnollista kokemusta ja vahvistaa yhteisöä. Kohtaus kuuluu elokuvan tehokkaimpiin ja siinä viimeistään paljastuu myös äidin näyttelijän tavoittama intensiivisyys ja kontakti Arrabalin visioiden kanssa. Tässä jaksossa kiteytyy myös mainittu pessimistisyys ja ahdistava loppuratkaisu Fandon lopullisesta suhteesta äitiinsä. Arrabalin elokuva ei ole pelkästään allegoria ohjaajan oman kotimaansa sisällissodalle, vaan maailmanlaajuiselle sodalle ja vitsaukselle, joka sokaisee ja luokittelee massoja ja yhteiskuntia aina verenpunaisin seurauksin. Arrabalin hyödyntämä hyvin jodorowskymainen ja piinaava äänimaailma tekee jokaisen Fandon epävarmaa kärsimystä kuvaavan jakson väkevän henkilökohtaiseksi kommentiksi uskonnoista ja fasismista. Elokuvan äänimaailma muiltakin osin on loistavan vinkeä koostuen lauluista ja säkeistä, joita toistetaan läpi elokuvan. Alkutekstien aikana soiva laulu on lapsen esittämä, ja taustalla olevat uhkaavat ja väkivaltaiset ihmisjoukkoja ja kuolemaa kuvaavat piirrokset ovat Roland Toporin käsialaa.

Kuvalliselta ilmeeltään ja ilmaisultaan elokuva on niin ikään muuta kuin surrealistinen, joksi sitä usein kuulee kutsuttavan. Jodorowsky hyödyntää tarkoituksenmukaisesti mestariteoksissaan äärimmäisiä kuvakulmia, pintoja ja tiloja niin pysty‑ kuin vaakasuoraankin, siten että ne edesauttavat merkittävästi elokuvien maailmojen syntymistä ja kehittymistä tavalla, jossa kaikki esillä oleva palvelee teemaa ja tarinaa, oli kyseessä sitten surrealistinen elementti tai jokin muu. Arrabalin ja kuvaaja Jean-Marc Ripertin kamera kuvaa maailmaansa hillitymmin, mutta edelleen varmoin ja tarinankerrontaa palvelevin vedoin. Arrabal käsittelee laajaa aihetta omakohtaisen muiston ja menetyksen kautta yhdistäen sitä kautta kaiken myös kotimaansa väkivaltaiseen lähihistoriaan, laajempaan mittakaavaan. Samalla periaatteellahan toimii myös mainittu Peili, joka on yhtä aikaa hämärän subjektiivinen, mutta silti mietiskelevässä olemuksessaan myös kunnianhimoinen. Henkinen sota jota Arrabalin elokuva kunnianhimoisessa mittakaavassa pyrkii kuvaamaan on suurempi, vanhempi ja turmiollisempi kuin Espanjan sisällissota, mutta silti kenties vähiten tiedostettu tai tunnustettu syy ihmislajin sairauteen, jota esimerkiksi usein uhreina toimivat eläimet eivät edes voi sairastaa. Järjellä kuten kaikella muullakin on kääntöpuolensa ja vastakohtansa, täten myös väkivaltainen sairauskaan ei ole sitä ilman parannuksen olemassaoloa.