Jari Mustonen

The Satanic Rites of Dracula (Dracula elää ja voi hyvin, 1973)

Ohjaaja:

• Alan Gibson

elokuva arvostelu

"There Is No Hope Left..."

Dracula A.D. 1972:n jatko-osassa Dracula jatkaa seikkailujaan nykyajassa. Maailmankuulu kreivi on päättänyt kehittää tappavan viruksen kostaakseen maailmalle. Maailmasta eivät kuitenkaan Van Helsingit lopu, joten hän saa vastaansa professori Larimer Van Helsingin (Peter Cushing), joka käy esi‑isiensä tavoin taisteluun yliluonnollista pahaa vastaan.

The Satanic Rites of Dracula on oivaltava esimerkki Hammer-moguli James Carrerasin jääräpäisyydestä. Vuonna 1974 Hammer oli konkurssin partaalla, parhaat panokset oli käytetty loppuun, eikä tuotantoyhtiöllä ollut mitään mahdollisuuksia vastata kansainväliseen kilpailuun. Silti pukattiin ulos vielä kaksi Draculaa ja yksi Frankenstein. Jopa rooliinsa lopen kyllästynyttä Christopher Leetä maaniteltiin mukaan Dracula-sarjan viimeiseenkin osaan The Legend of the 7 Golden Vampires, josta tuli tissien, kungfun ja ihastuttavan Shih Szun kera Hammerin viihdyttävin vampyyriepisodi vuosikausiin. Tähti kuitenkin kieltäytyi, olihan rooli kiusannut häntä jo 15 vuotta. Siksi tämä jäi hänen viimeiseksi Draculakseen. Kenelle tahansa näyttelijälle leimautuminen yksiulotteiseksi karikatyyriksi on kova pala, mutta etenkin Leelle jonka ura pitää sisällään toistasataa roolisuoritusta.

The Satanic Rites of Dracula on viimeinen Hammer, jossa Cushing ja Lee nähdään yhdessä. Myös Freddie Jones, William Franklyn ja Richard Vernon kuuluvat elokuvan kokeneeseen näyttelijäkalustoon. Lisäksi halvan näköinen kuvaus tuo mukavasti potkua muutamiin elokuvan hetkiin, joista muistettavin koetaan synkässä kahleita sisältävässä varastotilassa. Valitettavasti itse pääpiru ei ole mitenkään tämän päivän hahmo. The Satanic Rites of Dracula olisikin toiminut paremmin, jos Dracula olisi jätetty kokonaan pois kuvioista. Se olisi kummasti vähentänyt tapahtumien naurettavuusaspektia, eikä jälleen kerran olisi tarvinnut kehittää täysin uniikkia, missään muussa vampyyrielokuvassa aiemmin käyttämätöntä keinoa surmata kyseinen verenimijä. Loppuratkaisu on tällä kertaa kaikessa suuruudessaan muistettava; muistettava, koska se on hyvin surullinen – surullinen, koska ottaa sydämestä nähdä Cushing ja Lee niin älyttömän absurdissa kohtauksessa, ettei Ed Woodkaan olisi moista keksinyt.

Apokalyptisena suuruudenhulluusvisiona elokuva tarjoaa silti jonkinlaista viihdykettä kaikille elähtäneen kauhun ystäville, varsinkin näin vuosikymmeniä myöhemmin. Omana aikanaan yleisö äänesti jaloillaan, eikä kriitikoiltakaan ollut luvassa suklaata – kohtalo jonka niin moni ajan Hammer koki. Tänä päivänä tunnelma on hieman sama kuin katselisi Köyliönjärven Lallia ajamassa vespalla pitkin Mannerheimintietä piispa Henrik kannoillaan, pyhä kirves kainalossa. Lisäksi hardcore-fanit voivat ihastella Leen värilinssejä, jotka mahdollistavat kolme eri tunnetilaa. Edessä olivat vielä viimeiset eläimelliset rääkäykset, viimeinen taistelu Van Helsingin kanssa ja punamusta viitta laskeutui Leen osalta lepoon ikuisiksi ajoiksi. Kolmekymmentäkuusivuotiaasta brittiläisestä tuntemattomuudesta oli kypsynyt 51‑vuotias tähti. Lee kertoi myöhemmin matkustaneensa Manastirea Snagovin luostariin Romaniaan. Siellä hän kohtasi silmästä silmään hänestä kuuluisuuden tehneen myytin. Oli aika jättää jäähyväiset.