Mikko Kojo

Il boia scarlatto (Bloody Pit of Horror, 1965)

Ohjaaja:

• Massimo Pupillo

elokuva arvostelu

"He was a homicidal maniac who LIVED TO KILL!"

Mickey Hargitay oli lähinnä Jayne Mansfieldin miehenä kuuluisa kehonrakentaja, mutta kuten toinen unkarilainen, Bela Lugosi, on elokuvaharrastajien syytä kiittää miestä useista nautintohetkistä, joista yksi Renato Polsellin The Reincarnation of Isabelin (1973) ohella on parhaiten Bloody Pit of Horror ‑nimellä tunnettu osa eurooppalaista taide-elokuvaa.

Bloody Pit of Horror alkaa lainauksella markiisi de Sadea ja jatkuu kourallisella kliseitä. 1600‑luvulle sijoittuvassa johdannossa Crimson Executioner tuomitaan kuolemaan rautaneitsyessä, koska miekkonen on kiduttanut syyttä suotta viattomia. Ennen kuolemaansa Crimson Executioner sanoo olevansa kovin pahoillaan päätöksestä. No eikä sano, vaan vannoo kostoa – kyllä te sen tiesitte. Ulkomuodoltaan koppi muistuttaa lähinnä taikurin rekvisiittaa, mutta hyvin tuntuu väline toimivan. Verenpunaisesta mestaajasta vuotava veri valuu kaapin oven raosta ja neitsyen ovi sinetöidään. Hyppäys nykyaikaan (1965 siis) ja alkuteksteihin.

Elokuva pohjautuu kuulemma de Saden teksteihin, mitä sopii vahvasti epäillä. Mutta jos joku tietää mihin kirjaan, niin kertokaa toki, sehän pitää lukea.

Porukka kuvauksellisia naisia ja miehiä saapuu valokuvaussessiolleen sopivan linnan luokse. Hetken valopäät luulevat linnaa autioksi, mutta kyseessä on asuttu linna. Ja kylläpä siellä asutaankin: omituisen oloinen omistaja (Hargitay) seuranaan tiukkoihin merimieshenkisiin raitapaitoihin sonnustautuneita bodaripalvelijoita. Vierailijat saavat kuitenkin luvan yöpyä linnassa ja kuvata paikassa kauhuhenkisiä valokuviaan. Hommat alkavat mennä reisille siinä vaiheessa, kun kellarissa haahuileva tyylikkääseen Kriminal-henkiseen mustaan luurankokuvioiseen trikooseen pukeutunut miesmalli koheltaa Crimson Executionerin rautaneitsyen sinetin rikki väistellessään kumilepakkoa (siis sitä eläintä esittävää kumijäljitelmää; tässä kontekstissa se ei välttämättä ole selvää).

Loppujen lopuksi tällä ei taida olla mitään merkitystä, mutta tilanne vaikuttaa huolestuttavalta viimeistään siinä vaiheessa, kun yksi kuvattavista kuolee onnettomasti jonkin erikoisen kidutusvälineen piikkien lävistämänä. Asiaa ei myöskään paranna se, että linnan omistaja riisuu psykedeelisen oranssin aamutakkinsa ja ilmoittaa, että punainen surmaaja on palannut. Ja voi kuinka tyylikäs hänestä tuleekaan. Kuin meksikolainen vapaapainija suoraan homofobisen italialaisen helvetistä: musta naamari silmien ympärillä, pieni punainen huppu, iso kultainen koru kaulassa ja tiukat punaiset trikoot jalassa. Crimson Executionerin rauhaa häiritsemään tulleet laihat heteromiehet ja naiset ovat kuolon omat! "Crimson Executioner cries out for blood!" Vai pelastaako kaikkien valokuvamallien sankari, Walter Brandi, sittenkin päivän?

Dvd:n mukana tulleessa esittelyssä Frank Henenlotter sanoo, että kukaan ei ole koskaan syyttänyt Hargitayta näyttelijäksi. Hyvä niin, sillä hän on ylinäyttelijä ja varastaa show'n aivan täysin. Bloody Pit of Mickey Hargitay on yhtä juhlaa silloin, kun herra Mansfield saa riehua kirkkaan punaisissa trikoissaan. Muukaan Bloody Pit of Horrorin materiaali ei häpeäisi perusroskaelokuvassa, mutta se kalpenee täysin Hargitayn suorituksen ja housujen rinnalla.

Erityisen upea on pitkään kestävä kidutuskammiokohtaus, jossa Crimson Executioner ryntäilee uhriensa välillä testaillen näihin kaikkia parhaita kidutuskeinojaan ja lausuu kuolemattomia repliikkejään sellaisella antaumuksella, että oksat pois. Kunnon dialogia on kirjoitettu myös muille. Klassikko, "It does not make any sense", kuullaan jo puolen tunnin kohdalla ja "No, I can't stand this" toteaa nainen, kun selkään kaadetaan kuumaa öljyä. Mahdotonta sanoa, miltä elokuva tuntuisi alkuperäisenä italialaisversiona, mutta englanninkielisen dubbauksen kynäilijä on kirjoittanut dialogin täysin Hargitay mielessään. Kaikesta päätellen kyseinen henkilö on ollut nero. Hargitay muun muassa hehkuttaa useaan otteeseen kaunista vartaloaan.

Ja eihän Bloody Pit of Horrorista puhuttaessa voi olla mainitsematta sitä hämähäkkikohtausta, jossa apu ja hämis kilpailevat kumpi ehtii ensin hämähäkinseitissä roikkuvan naisen luo. Jotta pelastajan tehtävä ei olisi liian helppo, on verkko kiinni lukuisissa viritetyissä jousissa, jotka ampuvat nuolia joka puolelle, jos seittiä liikauttaa. Loppujen lopuksi "diabolical trap" osoittautuu aikamoiseksi suutariksi, mutta kohtaus on paras niistä, joissa Hargitay ei ole mukana.

Kun todetaan vielä, että tätä kaikkea säestää taustalla svengaava musiikki, paljasta pintaa yritetään esitellä niin paljon kuin Italian sensuurielimessä tuolloin istunut ohjaaja Massimo Pupillo kehtaa näyttää ja kauniit värit on saatu aikaan "Psychovisionilla", niin eiköhän jo ala olla selvää, että Bloody Pit of Horror on pakkokatsottavaa kaikille, jotka ymmärtävät laadun päälle. A‑luokan Bloody Pit of Horrorissa on nimittäin lihapitoisuus korkealla! Jätän kuitenkin ajalleen rohkean homoeroottisuuden käsittelemisen väliin. Vähemmästäkin sitä lähtee mopo käsistä kuin siitä, että paikalle saapuu lauma tunkeilijoita parittelemaan ja häiritsemään laatuajan viettämistä hyvässä kondiksessa olevien palvelijoiden kanssa.

Loppulausahduksena kuullaan, että "Se, joka sanoi, että totuus on tarua ihmeellisempää, ei ollut väärässä." Eikä ollut nähnyt Bloody Pit of Horroria. Tai jos jossain on tätä ihmeellisempää todellisuutta, niin kertokaa sekin, niin lähden ostamaan lentolippua ennen kuin on liian myöhäistä.