Juho Malanin

Nuit et brouillard (Yö ja usva, 1956)

Ohjaaja:

• Alain Resnais

elokuva arvostelu

Ohjaus: Alain Resnais

Ranskan tärkeimpiin elokuvantekijöihin kuuluva uuden aallon "vasempaan rantaan" lukeutunut Alain Resnais (s. 1922) on käsitellyt muistin, muiston, ja muistamisen näennäisesti yksinkertaisia, mutta myös tavattoman salakavalia ja vakavia teemoja alkaen aina lyhytelokuvistaan jatkaen pitkissä mestariteoksissaan, jotka on usein toteutettu yhteistyössä ansioituneiden ja merkittävien kirjailijoiden kanssa. Resnais'n ensimmäinen pitkä elokuva Hiroshima mon amour (Hiroshima, rakastettuni, 1959) on elokuvan India Song (Ranska, 1975) ohjanneen kirjailija Marguerite Durasin (1914–1996) käsikirjoittama, visuaalisesti ja muulta sisällöltään alkuminuuteiltaan lähtien mykistävä kuvaus Hiroshiman tapahtumista toisen maailmansodan lopussa ja etenkin sen jälkeen – aihe jonka Resnais ja Duras tuovat yksilön tasolle ranskalaisen naisen ja japanilaismiehen välisen rakkauden muodossa. Se on kuvaus siitä, kuinka epäinhimillinen ja usein toistunut maailman kärsimys ja ihmiskunnan uusiutuvat epäonnistumiset menettävät kaiken opettavaisuutensa ja olevaisuutensa mikäli ne unohdetaan. Muisti on yksi ihmisen tärkeimmistä selviytymisvälineistä, mutta sekin täysin alttiina ahneuden, riiston ja väkivallan vieteille, joiden eri ilmentymät rajoilla erotettujen kansojen ja massojen välillä ovat syynä kaikkeen siihen, miksi Resnais yhtenä monista elokuvavälineen käyttäjistä yrittää saada ihmisen muistamaan ja kasvamaan.

Yö ja Usva on 30 minuuttinen dokumentti ja kuvaus natsien keskitysleireistä, tuhoamisleireistä, jotka näennäisesti hävisivät 1940‑luvun lopulla samoin kuin Adolf Hitlerkin itsemurhansa myötä vuonna 1945. Keskitysleirejä ei siis enää ole. Tai ne ovat, mutta niissä kasvaa nykyään kaunis, mutta paikoittain myös heikko ruoho koska maata eivät ole raastaneet raskas metalli tai ajoneuvojen renkaat enää sodan jälkeen. Rakennukset ovat tyhjinä paikoillaan, ja kaikki on rauhallista, mutta millaista onkaan yhtälailla todellinen kuvasto ja tapahtumat, kun nykypäivän kuvastoon liittyy Resnais'n leikkaama mustavalkoinen dokumenttimateriaali leirien aktiivisista ajoista ja myös ajoista hieman ennen leirejä, leirien "syistä ja motiiveista". Suuri osa natsien upseereista ja johtajista pääsi pakoon ilman oikeudenkäyntejä tai seurauksia, vapaiksi sodanjälkeiseen maailmaan. Elokuva koostuu Resnais'n kuvaamasta nykypäivän värillisestä ja rauhallisesta kuvastosta vanhojen keskitysleirien, korkeiden piikkilanka-aitojen ja tarkkaan harkitusti toteutettujen ja sijoitettujen rakennusten luona – kuvasto jonka todellinen ja potentiaalinen luonne paljastuu mustavalkoisesta materiaalista, jossa kuvaajana toimi joku muu kuin Resnais tai Sacha Vierny.

Elokuvansa Hiroshima mon amour'n tavoin Resnais käsittelee hätkähdyttävän voimakkaalla kuvastolla sitä ihmiskunnan raadollisuutta, joka helposti sivuutetaan pahojen aiheuttamana, menneisyyden muistona ja menetyksenä, jollaista ei enää voi tapahtua. Nykyisyyteen on helppo turvautua ja uskotella, että jokin suorastaan sanoinkuvaamaton ja epäuskottava – kuten toinen maailmansota ja tuhoamisleirit ihmisille – ei enää tapahdu, eikä sitä ole edes mukava ajatella. Niin kauan kuin ihmiset eivät edes yksilöiden tasolla kykene elämään rauhassa ja suvaitsevaisesti, ovat edellä mainitut uskomukset suorastaan hävettävän irrationaalisia ja perustelemattomia. Resnais ottaa ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan vertauskuvaksi Hiroshiman kärsimyksestä ja fyysisen rinnalla henkisestä kuolemasta yhden ihmisen menetyksen ja jälleen sodan uhrina – tuska ja lopullinen menetys, jota lähemmäksi Hiroshiman tapahtumia yksi ulkopuolinen ihminen ei enää voi päästä. Elokuvan Nuit et brouillard dramaattinen voima ei piile hienosti kirjoitetuissa fiktiivisissä hahmoissa, vaan yhdessä elokuvan historian voimakkaimmista, kauneimmista ja rehellisimmin epäitsekkäistä käsikirjoituksista, jonka on tehnyt keskitysleirit itse kokenut ranskalainen kirjailija Jean Cayrol, joka myöhemminkin on työskennellyt Resnais'n kanssa. Kertojaäänenä toimiva ranskalaisnäyttelijä Michel Bouquet tulkitsee mykistävästi Cayrolin sanoja.

Cayrolin käsikirjoitus on luonnollisestikin äärettömän henkilökohtainen, mutta se ei ole hetkeäkään epärakentavasti alistunut, ylidramaattisesti katsojan tunteita ohjaileva tai yksinkertaisesti esitettävää kuvastoa alleviivaava tai selostava, vaan käsikirjoitus porautuu samaan ytimeen, jota elokuvahistorian suurimpiin kuuluvat tekijät ovat omilla töillään käsitelleet ja pohtineet – mitä on tällainen pahuus, joka erottaa ajattelevan ja järjellä varustetun ihmisen muista elävistä olennoista? Vastausta tuohon ajattomaan ja jokaista elävää ihmistä koskevaan kysymykseen elokuva ei esitä, vaan se alustaa vastauksen kuvillaan ja niihin liittyneillä syillä ja tarkoitusperillä tosielämän tapahtumasta. Adolf Hitlerin kasvoja ei näytetä, ainoastaan hänen hahmonsa joka tervehtii kansansa edustajia lapsista sotilaisiin, jotka on kiitollisina ja johtajaansa kunnioittavina korotettu muita ylemmälle tasolle. Leikkaus on täydellisesti rytmitettyä ja kuvat kertovat ja vaikuttavat aktiivisina silmien edessä vain niin kauan kuin on tarpeellista; voima joka leimaa myös Pier Paolo Pasolinin (1922–1975) elokuvan Saló o le 120 giornate di Sodoma (Italia, 1975) viimeisen "renkaan" kuvia, joiden esilläolon pienikin pidentäminen olisi muuttanut elokuvan luonteen riistoksi, jota vastaavasti kaupalliset ja laskelmoivat italialaiset (roska)elokuvantekijät ja ‑tuottajat samasta aiheestakin tekivätkin 1970‑ ja 1980‑luvuilla. Alain Resnais'n kuvasto tämän järkyttävän ja tapahtunutta todellisuutta kuvaavan dokumenttimateriaalin kanssa on täydellisessä suhteessa nykypäivän kuvaston kanssa, ja kaikkea tehostaa olennaisena kertojaääni, jonka jokainen sana on äärettömän rikas ja säväyttävä esittämissään ajatuksissa kuin myös esimerkkinä elokuvan voimasta ja mahdollisuuksista.

Elokuvan värillisen materiaalin kuvannut Sacha Vierny (1919–2001) on toiminut Resnais'n muidenkin töiden lisäksi etenkin englantilaisen Peter Greenawayn (s. 1942) mestariteosten kuvaajana ja saavuttanut niiden visuaalisen, tapauksesta riippuen leikittelevän tai synkän taian, joka niissäkin on aina suhteessa musiikkiin. Viernyn kuvaus on hätkähdyttävän rauhallista ja intensiivistä, ja siis myös erittäin tyypillistä ranskalaisohjaajalle, jonka hieno kartanoon sijoittuva, muutamiin hahmoihin rajattu ja jälleen muistia käsittelevä teos L'année dernière à Marienbad (Viime vuonna Marienbadissa, 1961) koostuukin merkittävältä osin pitkistä, hitaista ja hallituista kameranliikkeistä ja ‑ajoista tilavissa saleissa sekä pitkillä ja laajoilla käytävillä. Vastaavanlainen hallittu kameran liike täyttää elokuvan Nuit et brouillard värillisen kuvaston kuitenkin ilman hetkellistäkään sortumista ehdotukseen, että kaikki todellakin on nyt lopullisen rauhallista ja turvallista. Onkin ilmeistä, että Greenaway on saanut suuria vaikutteita ranskalaiselta aina (vielä ilman Viernya) idyllisestä ensielokuvastaan The Draughtman's Contract (Piirtäjän sopimus, 1982) lähtien, joka sisältää jo paljon Greenawaylle ominaista kamerankäyttöä ja harkittuja, tilaa hyödyntäviä kuvia ja liikkeitä. Resnais'n elokuvan Hiroshima mon amour alkujakso puolestaan on raastavan intensiivinen ja jälleen yksi osoitus mestarillisen kuvaajan ja elokuvavälineistä tärkeimmän luonteen omaksuneen ja ymmärtäneen ohjaajan yhteistyöstä.

Nuit et brouillard myöskin Greenawayn – jonka säveltäjänä toimii englantilainen Michael Nyman – tavoin hyödyntää omistautuneesti sävellettyä ja luotua musiikkia elokuvan voimistamiseksi. Saksalaisen säveltäjän Hanns Eislerin (1898–1962) musiikin voima piilee samassa, missä elokuvan käsikirjoituksen ja kertojaäänenkin (ja myös mainitun Pasolinin elokuvan ja sen musiikin) – musiikki ei hetkeäkään ole liiaksi surkuttelevaa ja ohjailevaa, vaan se pikemminkin myötäilee ja tehostaa loisteliaasti kuvaston tapahtumia aina kaiken alustamisesta ja kytemisestä 1930‑luvun lopussa, kun "koneisto alkoi pyöriä", takaisin nykyhetken punertavina sykkiviin hylättyihin natsirakennuksiin ja unohdettuihin junakiskoihin. Mielestäni juuri tätä esimerkiksi Steven Spielbergin elokuvan The Schindler's List (Schindlerin lista, 1993) musiikki ei tavoita, vaan se kehoittaa helposti katsojaa asettumaan siihen tunnetilaan, joka piilee sen soinnuissa ja valmiissa "surullisuudessa". Juuri tässä piilee Resnais'n teoksen suurin voima kaikkien elementtiensä – musiikin, leikatun ja koostetun kuvaston ja kertojaäänen – osalta: ne ilmaisevat sen, mikä vaatii myöntämään osuvasti nimetyn pahuuden ja potentiaalin – "natsisydämen" – löytymisen peruspiirteiltään aktiivisena tai passiivisena jokaisen ihmisen sisältä, luonnosta ja siten, että kaikki aiemmin tapahtunut voi uusiutua ja uusiutuukin, etenkin kun älyä ja epäitsekkyyttä vastassa ovat esimerkiksi ahneus, yltäkylläisyys, ahdaskatseinen uskonto tai illuusio alistamisesta ja kunkin edustaman "ryhmän" ylemmyydestä suhteessa johonkin toiseen.

Resnais'n elokuva on ihmiskunnan tärkeimpiin ja mittaamattoman arvokkaisiin lukeutuva teos hienosta ja uudistavasta elokuvamaasta, jossa vielä tänäkin päivänä työskentelee merkittävän voimallisia ja oikeita elokuvantekijöitä, joiden perimmäinen tarkoitus työllään on antaa ja parantaa. Alain Resnais'n esittämä aihe käsittelee yhtä ihmiskunnan historian hirveimmistä tapahtumista ilman, että se käsittelee vain sitä. Se käsittelee tuon tapahtuneen kautta kaikkea sitä, mikä tulee helposti tapahtumaan uudelleen, mikäli emme muista ja opi tiettyjä asioita, ja kuinka jokin valinta on peruuttamaton ja johtaa aina johonkin. On kyseessä sitten väkivalta ja riisto yksilöiden tasolla, yhteiskunnassa tai "kansojen välillä", piilee sama mielettömyys ja älyllinen heikkous viettiin tai uskomuksiin liittyen aina taustalla. Äly mahdollistaa muistamisen ja tuskaisankin muiston hyödyntämisen tulevaisuutta, uutta päivää ajatellen, mutta se mahdollistaa myös laskelmoidun, alkunsa saatuaan hetkessä lisääntyvän, kasvavan ja suuntaansa vaihtavan väkivallan ja tuhoamisen konkreettiset ilmentymät ja niiden luonnolliset, peruuttamattomat seuraukset ja häpeän joista muodostuu muiston potentiaali ja mahdollisuus.

"Häpeä on se tunne, joka ihmiskunnan pelastaa."
— Andrei Tarkovski