Juho Malanin

Il fantasma di Sodoma (Sodoma's Ghost, 1988)

Ohjaaja:

• Lucio Fulci
• Mario Bianchi

elokuva arvostelu

Ohjaus: Lucio Fulci, Mario Bianchi

Lucio Fulcin (1927–1996) myöhäisempään kauteen kuuluva elokuva Il fantasma di Sodoma (Sodoma's Ghost) on ajalta, jolloin spagettikauhulegenda teki viimeiset ja usein myös huonoudessaan hirvittävimmät teoksensa. Esimerkiksi vuoden 1990 elokuva Demonia kuuluu oikeasti tylsimpiin ja elottomimpiin elokuviin, mitä olen nähnyt, ja "iskevät" ja tasaiseen tahtiin tulevat sadistiset verikohtaukset vain korostavat täydellistä surkeutta, joka leimaa elokuvaa ja sitä kautta myös ohjaajan tilaa tuolloin. Viimeiset vuotensahan Fulci oli erittäin sairas ja entistäkin enemmän vaikeuksissa italialaistuottajien kanssa, ja siksi hän teki paljon mm. televisiolle töitä. Mitä sitten odottaisi elokuvalta, jonka nimi on Sodoma's Ghost?

Elokuvassa neljän nuoren seurue on palaamassa lomaltaan, mutta päättää pistäytyä syrjäisessä suuressa kartanossa, jonka he sattumalta löytävät. Hyvien tapojen mukaistahan ei ole tunkeutua ilman lupaa tuntemattomaan taloon tai rakennukseen, mutta henkilöiden huomattua paikan tyhjyyden päättävät he viettää siellä ainakin yhden yön. Alkukohtaus kuvaa outoa ja himokasta orgiaa, jossa myös hakaristit ja saksan kieli pistäytyvät aistiemme huomattaviksi. Pian nämä alkavat ilmestyä myös elokuvan hahmoille, ja selviää että irstailu alussa tapahtui menneisyydessä, joka nyt on jälleen heräämässä nykypäivänä henkiin, aivan kuten zombietkin vajaa vuosikymmen aikaisemmin Fulcilla.

Elokuva ei ole niin huono ja tuskastuttava kokemus, kuin mitä siitä usein on kirjoitettu, sillä se ei onneksi ole täysin mielenkiinnoton ja siis yksinkertaisesti tylsä. Michael Mann teki vastaavasta lähtökohdasta loistavan, synkän ja vakavaa teemaa käsittelevän elokuvan The Keep (Paholaisen Pesä) vuonna 1983, ja natsit/nykypäivä/"rauha"-kolmikko mahdollistaisi (siis) edelleen taitavan ohjaajan käsissä erittäin mielenkiintoisen ja vailla tahatonta komiikkaa olevan elokuvateoksen. Fulci kuitenkin tyytyi tekemään vain yhden pinnallisen kauhuelokuvan lisää, mutta siis saavutti sentään teoksen, jota pystyy jälkeenpäin ajattelemaan ilman pelkkiä vihantunteita, toisin kuin esimerkiksi mainittua Demoniaa.

Tunnelma tai visuaalisuus eivät kumpikaan ole helposti saavutettavia elokuvassa, ja helposti yritykset syöksevätkin elokuvan itsetarkoituksellisuuden tympeälle alueelle, mutta Fulcin aikaisemmat kauhuelokuvat ainakin ajoittain ja onneksi onnistuivat siinä kuten esimerkiksi elokuvat E tu vivrai nel terrore – L'aldilà (The Beyond, 1981) tai 7 note in nero (1977) todistavat. Etenkin ensimmäistä leimaa merkittävästi säveltäjä Fabio Frizzin musiikki, joka loi olennaisena osana Fulcin elokuviin sen taian, jonka ansiosta niitä on mahdollista puutteistaankin huolimatta katsoa ja niiltä osin arvostaa. Sodoma's Ghost ei sisällä mitään yhtä unohtumatonta tai tehokasta kuvastossaan tai äänimaailmassaan, mutta sekin on parempi vaihtoehto kuin jos Fulci olisi päättänyt käyttää jotain elokuvallista "tehokeinoa" (kuten Demonian kamalat sinisävyiset unijaksot, kirjaimellisesti) siinä ikinä onnistumatta.

Henkilöt eivät ole kiinnostavia tai moniulotteisia, ja pahimmassa tapauksessa ne vain osoittavat tiettyjä piirteitä elokuvan kirjoittajissa, joista toinen on ohjaaja itse. Elokuvan nuoret saattavat käyttäytyä yhtä väkivaltaisesti ja arvaamattomasti kuin itse natsitkin, mutta täysin hämäräksi jää esittääkö Fulci sen vertauskuvallisena ja erittäin viimeistelemättömästi muodonmuutoksena "hyvästä" "pahaan" (kuten erittäin varteenotettavassa vuoden 1972 elokuvassaan Non si sevizia un paperino aka Don't Torture a Duckling) vai onko se vain tahaton todistus Fulcin omista arvoista ja moraalista liittyen etenkin itsensä ja yhteisönsä "puolustamisen" luonteeseen, jossa kosto usein viettelee. Vieläkin pahempi esimerkki tästä on elokuvan Paura nella città dei morti viventi (City of the Living Dead, 1980) täysin irralliseksi jäävä ja suorastaan törkeä kohtaus, jossa rohkea isä tappaa etäisesti kuvatun ja henkisesti epätasapainoisen "raiskaajapojan, uhan" (Giovanni Lombardo Radice, alias John Morghen) laskelmoidusti ja yleisöä varten verisesti sähköporalla, lähikuvassa. Paha on kuollut ja turvallinen yhteisö voi jatkaa elämäänsä, juonikin voi jatkua! Tässäkin asiassa Sodoma's Ghost olisi mahdollistanut jo kiinnostavan teeman, mikäli Fulci olisi siitä ollut kiinnostunut.

Elokuvan kohtaukset vaihtelevat pitkistä erittäin pitkiin, mutta kuten aiemmin on mainittu, sietämättömän tylsä tai kuollut se ei missään vaiheessa ole. Maininnan arvoinen on pitkä ja itseään toistava korttipelijakso tuonpuoleisen natsinulikan kanssa. Kohtauksissa ei loppujen lopuksi tapahdu välttämättä mitään, mutta silti ne saattavat kestää minuuttikaupalla käyden läpi eri vaihtoehtoja mitä niissä voisi tapahtua, eli kyseessä on selvästi vain yritys pidentää elokuvaa, jonka käsikirjoitus tuskin montaa sivua käsitti. Luonnollisesti Fulcin elokuva sisältää myös alastomuutta, mädäntyneitä rintoja ja muita veritehosteita, joista osa on toteutukseltaan onnistuneita ja tuovat mieleen 80‑luvun alun lukuisat roiskeiset muodonmuutokset ja tapahtumat, joita ohjaaja elokuvillaan esitti. Myöskin suurena myönteisenä asiana on mainittava, että näyttelijät eivät elehdi epäuskottavasti tai ylinäyttele, eivätkä he ole edes kovin ärsyttäviä, pois lukien tietysti heidän tietyt reaktionsa ja irrallisiksi jäävät tunteensa, jotka siis luultavasti vain paljastavat tekijöistä tiettyjä asioita vasten heidän tarkoitustaan.

Sodoma's Ghost on nimestään lähtien keskitason alapuolella oleva italialainen halvalla tehty roskaelokuva, joka aiheestaan huolimatta ei ole niin vastenmielinen kuin muut natseja sisältävät eksploitaatioelokuvat. Fulci tuskin edes välitti ovatko hänen elokuvansa "pahat" natseja, zombieita vai joitain muita; pääasia että oli työtä, jonka tekemisen hän usein taisi, mutta mikä ei kuitenkaan riitä puhuttaessa elokuvasta ja onnistuneesta sellaisesta.