On helppo yhtyä jo 36. kertaa järjestetyn kansainvälisen Fantasporto-elokuvafestivaalin juryn puheenjohtajana toimineen Ate de Jongin tunnelmiin tapahtuman päätyttyä. Hollantilaisohjaaja (Highway to Hell, 1991) tiivistää reilun viikon mittaisen rupeaman Pohjois-Portugalissa sanoin "parasta on tietenkin se, kun näet ison määrän elokuvia joita sinulla ei olisi muuten mahdollista nähdä. En pitänyt kaikista elokuvista, mutta jokaisessa oli elementtejä jotka miellyttivät. Jokaisessa elokuvassa oli jotain erityistä, joten festivaali oli tehnyt erittäin hyviä valintoja".
Portossa nähdyt viisikymmentä pitkää elokuvaa ja sataviisikymmentä lyhäriä lähes neljästäkymmenestä maasta muodostavat jälleen monipuolisen kokonaisuuden, mutta vastoinkäymisiä ilmaantuu odottamattomalta suunnalta.
Muutamaa päivää ennen virallisia avajaisia kuulemme nimittäin Fantasporton perustajan ja festivaalijohtaja Mario Dorminskyn saaneen halvauksen. Tämänkertaisista avajaisista tulevatkin ensimmäiset, joihin vuodesta 1981 tapahtumaa järjestänyt Dorminsky ei pääse osallistumaan. Festivaalin toinen perustaja, Dorminskyn puoliso Beatriz Pacheco Pereira raportoi tilanteen kuitenkin olevan hallinnassa ja Dorminskyllä olevan aikomus ilmaantua festivaaleille sen jälkipuoliskolla. Näin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Dorminsky operoidaan toisella festivaaliviikolla ja määrätään sairauslomalle. Hyvä uutinen on se, että toipuminen on hyvässä vauhdissa ja merkittävä elokuvakulttuurimies nähtäneen festivaalin keulilla jälleen ensi vuonna.
Tapaus ei kuitenkaan voi olla vaikuttamatta festivaalin yleiseen ilmapiiriin ja ylöspanoon. Kaikenlaiset turhat krumeluurit ja sirkushuvit ovat minimissään ja festivaali viedään läpi varsin matalalla profiililla. Beatriz Pacheco Pereira nimittää lehdistötilaisuudessa tämän vuotista Fantasportoa kevytversioksi, toivoen samalla lisää sponsoritukea, jotta Portugalin elokuvainstituutti ICA:n kanssa järjestettävä tapahtuma saadaan pidettyä totutun tasokkaana jatkossakin.
Fantasporton ohjelmaan mahtuu siitä huolimatta jälleen runsaasti aiheeseen liittyvää oheistarjontaa luentoineen, taidenäyttelyineen ja kirjojen julkistamistilaisuuksineen. Festivaalin kauhu‑ ja fantasiaelokuvaan keskittyvän ytimen lisäksi Porton kaupungissa ei tälläkään kertaa vierasteta muita lajityyppejä. Laajalti esillä olleen uuden portugalilaiselokuvan lisäksi mainittakoon esimerkiksi Milcho Manchevski ‑retrospektiivi, jossa nähdään The Wire (2002–2008) ‑sarjaakin ohjanneen makedonialaissyntyisen ohjaajan pitkien elokuvien tuotanto kokonaisuudessaan Venetsiassa Kultaisen leijonan voittaneesta Before the Rainista (1994) lähtien.
Koska aikeena ei tälläkään kertaa ole viettää koko Porton vierailua elokuvateatterissa aamusta iltaan, on artikkelissa yhdentoista elokuvan otos 36. Fantasporton tarjonnasta. Oman jännitysmomenttinsa mukaan tuo jälleen se, että esitettävistä elokuvista ei allekirjoittaneella muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole juurikaan ennakkotietoja tai ‑käsityksiä. Jonkin elokuvan skippaaminen perustuu joko puhtaasti intuitioon tai olettamukseen, että sen näkeminen muissa yhteyksissä vaikuttaa mahdolliselta. Virhearviointejakin varmasti sattui. Säänhaltija tarjoaa Portossa sekä sadetta että aurinkoa, mutta valoisuus ja lämpötila voittavat Suomen marras‑ ja maaliskuiden välistä yötä hetkeksi karkuun lähteneen Elitisti-reportterin taas helposti puolelleen. Maltillinen parin elokuvan päiväannos tuntuu juuri sopivalta.
Kotimaasta käsin suoritettujen ennakkotiedusteluiden perusteella pienen huoneiston liisaaminen Rua de José Falcão ‑kadulta Porton keskustan alueelta osoittautuu toimivaksi ideaksi. Fantasporton päänäyttämö Rivoli-teatteri sijaitsee 550 metrin päässä, eikä majapaikasta ole pitkä matka oikeastaan minnekään. Lukematon määrä pikkuravintoloita ja kahviloita löytyy muutamien kymmenien metrien säteeltä ja huoneistoa vuokraavalta pariskunnalta heltiää oivallisia vinkkejä niiden hintatason ja muun olennaisen suhteen.
Myös kaupungin suosituimmat baarikadut Rua Galeria de Paris ja Rua Cândido dos Reis sijaitsevat aivan nurkan takana. Onneksi on helmi-maaliskuun vaihde, eikä Porton matkailusesonki ole pahimmillaan. Muutamina öinä aamuvarhaiseen juhlivat portolaisopiskelijat antavat kyllä osviittaa siitä, että yöunet saattaisivat kärsiä vakavamminkin, jos kyseessä olisi touko-syyskuun välinen aika. Fantasporton päivittäiset elokuvanäytökset alkavat toisaalta armollisesti vasta kello 14–15 tietämissä. Käytännöllistä, mikäli esityksiin aikova on kuitenkin sattunut edellisenä iltana sortumaan elon tiellä.
Lähinnä brittiläisissä tv‑sarjoissa ja Roman Polanskin Pianistissa (2002) esiintyneenä näyttelijänä tunnettu Platt on käsikirjoittanut elokuvansa, josta allekirjoittanut on löytävinään samaa henkeä kuin Harmony Korinen tai Larry Clarkin töistä. The Lesson on omaperäinen sekoitus taideleffaa ja lähes kidutuspornoon verrattavaa kuvastoa.
Vaivihkaisen artsynä kasvutarinana alkava Plattin ohjaustyö sijoittuu Oxfordin koulumaailmaan ja muuttaa yllättäen suuntaansa kun oppilaiden kiusaama opettaja vaihtaa radikaalimpiin opetusmetodeihin. Englantilaisen kirjallisuuden klassikot kuten John Miltonin ja William Blaken teokset uppoavat umpiluisiinkin kalloihin, kun turhautunut kansankynttilä herra Gale (erinomainen Robert Hands) napsahtaa.
Fantasporton virallisiin ohjaajavieraisiin kuuluneen Ruth Plattin The Lesson on hyvin kirjoitettu ja taustalla on selkeästi yleisempikin huoli koulutuksen ja sivistyksen perille menosta. Siitäkin huolimatta, että perinteisempi viivoittimella näpeille lyöminen on tällä oppitunnilla vaihtunut naulapyssyjen käyttöön.
Unkarilaiseen uuteen rikoselokuvaan tulee harvemmin törmättyä, mutta András Désin ja Gábor Mórayn ohjaaman My Night, Your Dayn perusteella tuttavuutta voisi tehdä useamminkin.
Budapestin syntisen rikollisiin öihin sukeltava elokuva nojaa vahvasti myös mustan komediallisiin elementteihin ja sisältää erittäin mieleenpainuvan pahishahmon. Päähenkilön insomniasta ammentava elokuva toimii visuaalisesti hyvin, mutta kadottaa loppumetreillä punaisen lankansa. Lisäpointseja tulee kansainvälistä tunnustustakin saaneen budapestilaisyhtye Zagarin konesoundeihin nojaavasta eteerisestä soundtrackistä sekä tyylikkäästä alkutekstijaksosta. Neonvalotyyliin tehdyt krediitit alustavat öistä tunnelmaa vakuuttavasti.
3.0
(MH)
Omalta osaltani lauantain elokuvasessiot päättävä neo‑giallo Francesca on ongelmallisempi tapaus. Ennakkoon nähdyssä trailerissa kiehtoi pieteetillä toteutettu rakeisen 70‑lukuinen ulkoasu ja visuaalisuus, mutta vaikeaa Francescasta on paljon muuta löytää.
Argentiinalaisohjaaja Luciano Onettin toinen elokuva menee pidemmälle argentolaisen giallo-estetiikan toisintamisessa kuin debyytti Sonno Profondo (2013). Jopa niin, että Francesca alkaa tuntua jonkinlaiselta retrovitsiltä ohjaajan itse säveltämää musiikkia myöten; soundtrack kuulostaa enemmän Goblinilta kuin Goblin itse konsanaan. Myös perinteitä noudattava kuvasto on enemmän kuin kunnossa nahkahansikkaineen, pyörätuoleineen ja nukkeineen. Viiltäjä on liikkeellä, poliisi on hänen kannoillaan ja dialogi on luonnollisesti jälkiäänitetty italiaksi autenttisen tunnelman saavuttamiseksi.
Onettin rakkaus tyylilajiin välittyy, mutta Francesca tuntuu hiilikopiolta aiheesta. Jos idea olisi jäänyt Grindhouse (2007) ‑tyyliin tehtyyn feikkitraileriin, se toimisi paljon paremmin.
2.5
(MH)
Saapumispäivänä akkreditoituminen ja pressipassin saanti festivaalille sujuu pienen odottelun jälkeen kuten aiempinakin vuosina, mutta Rivoli-teatterin pienempään saliin pääsyyn on kehitelty uusia kuvioita. Fantasporton festivaalitoimiston edustajan selvitys lehdistöpaikkojen rajallisuudesta ja käytännön järjestelyistä kuulostavat niin monimutkaisilta, että päätän jättää säätämisen minimiin ja käydä vain ison salin näytöksissä. Alakerroksen pikkusalin yhteydessä on Rivolin taidegalleria, jonne festivaalin ajaksi on laitettu esille taidemaalari Augusto Canedon töitä. Kierrän näyttelyn läpi ja bongaan paljon sarvipäitä. Totean kaikkien maalausten olevan jollain tapaa piruaiheisia ja täten siis saatanan hienoja.
Kanadalaisohjaaja Bruce McDonaldin Hellions-tekele on mitäänsanomattoman huono ja kehnoin halloween-aiheinen kauhuelokuva, joka on eteen sattunut. Jokainen oven narahdus, lastenloru, kirkaisu ja hurmeen tirskahdus on kuultu ja nähty lajin elokuvissa satoja kertoja aiemminkin, mutta harvemmin näin latteasti.
Päähenkilönä nähtävän teinitytön kokemista kauheuksista välittäminen tehdään mahdottomaksi sekavalla tyylittelyllä, jossa vaaleanpunaiseen vivahtavat suotimet ovat jo ihan liikaa. Asioita ei paranna sekään, että jollain keinolla sivurooliin mukaan houkuteltu Robert Patrick näyttelee kuin koomassa.
Kun kurpitsat räjähtelevät valkokankaalla kolmannen kerran, puhkeaa vieressäni istuva katsoja hysteeriseen nauruun. Ymmärrän, vaikka Hellionsin tekijät ovat tuskin tätä tavoitelleet.
1.5
(MH)
Brasilialainen The Moving Forest (A Floresta Que Se Move) vaikuttaa löperön Hellionsin jälkeen kenties tasokkaammalta kuin todellisuudessa onkaan. Vinicius Coimbra saapuu teatterisaliin esittelemään elokuvansa ennen esitystä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Vinicius Coimbra on siirtänyt William Shakespearen Macbethin suhteellisen luontevasti nykyaikaan ja pankkimaailman juonitteluihin.
Ahneus ja vallanhimo sekoittavat päähenkilö Eliaksen (Gabriel Braga Nunes) pään ja alkuperäisnäytelmän kuninkaan virkaa toimittava pankinjohtaja toimitetaan vaimon avustuksella pois päiviltä. Murhakierre jatkuu ja kauhukuvastoa sekä brasilialaista telenovelaperinnettä sekoittava The Moving Forest pysyy varsin sujuvana klassikkotulkintana lopputeksteihin asti. Hassun alleviivaava äänimaailman käyttö kuuluu asiaan, mutta mistään must‑see‑merkkiteoksesta ei kuitenkaan ole kysymys.
2.5
(MH)
Fantasporton ensimmäinen sunnuntai päätetään paranormaaleihin aktiviteetteihin.
Eugene McGingin debyyttiohjaus The Unfolding alkaa kiehtovan mystisillä otoksilla Dartmoorista Englannin nummilta. Sieltä siirrytään kummitustaloon, jossa psyykkisiin ilmiöihin ja entiteetteihin perehtynyt tutkijapariskunta yrittää selvittää vanhaan rakennukseen liittyviä menneitä kauheuksia.
Paljon kaluttu found footage ‑tavara on tällä kertaa vaikuttavan kypsällä otteella hallussa ja The Unfolding tarjoaakin väärentämättömän hyytäviä hetkiä tutkijoiden kameroihin öisin tallentuneen materiaalin parissa. Kun ohjaaja Eugene McGing on kirjoittanut tarinan taustalle vielä ydinsodan uhan, on tunnelma hyvinkin painostava. Pisteenä i:n päällä on taitavasti hyödynnetty kylmäävä äänimaailma, jolla tässä tapauksessa on aivan yhtä suuri painoarvo kuin kuvillakin.
Versioinfo (24.5.2016):
The Unfolding on tätä kirjoittaessa saatavilla myös hyvin varustelluista VOD‑palveluista brittiläisenä "Frightfest Presents" ‑sarjan julkaisuna.
3.0
(MH)
Portugali vuonna 2012. Kurjistavat säästötoimet ovat romuttaneet kansalaisten talouden. Kolme työtöntä arkkitehtia Pedro, Gui ja Isabel eivät suostu lähtemään Portosta leveämmän leivän perään, vaan perustavat kävelyretkiä kotikaupungissaan tarjoavan yrityksen nimeltä The Worst Tours. Maanantaina on aika saada oma annos kamalaa ja huonoa ekskursiota Portossa ja sähköpostiviestittely Pedron kanssa tuottaa tulosta; iltapäivällä viiden hengen ryhmämme on valmiina kauheuksiin tapaamispaikallamme, aurinkoisella Marquês de Pombal ‑aukiolla.
Itseironisesti nimetyn kaupunkikierroksen ideana on näyttää retkelle osallistujille ("the worst tourists") Portoa, jota perinteiset retket eivät esittele ja paikkoja, joihin prameat turistibussit eivät mahdu. Näemme Pedron johdolla rakennuksia, puistoja, takapihoja ja raunioita, joihin emme taatusti olisi muuten eksyneet. Kolme‑ ja puolituntisen kierroksen aikana kuulemme perusteellista selvitystä kaupungin asukkaista, arkkitehtuurista, historiasta, lamasta ja kodittomuudesta. Mukana on varsin synkkääkin tarinaa asunnottomista ihmisistä, ketjuilla ja riippulukoilla lukituista tyhjistä taloista ja katolisen kirkon asuntokeinottelusta.
Kävelyretken pääosassa on Porton kaupunki ja vapaaehtoisen maksun suuruuden saa jokainen worst-osallistuja päättää itse omantuntonsa mukaan. Kierros on erittäin informatiivinen ja suositeltava, varsinkin siinä vaiheessa kun Porton suosituimmat maamerkit on jo tullut nähtyä. Kaupungissa on vielä jäljellä vanhoja elokuvateattereitakin. Osa niistä ei ole enää alkuperäisessä käytössään, kuten saamme The Worst Toursin kaupunkikierroksella kuulla. Vuodesta 1923 elokuvia näyttänyt Rivoli sen sijaan on, ja maanantai-iltana on aikaa vielä kahdelle Fantasporto-näytökselle.
Edesmenneen laulajatar Amy Winehousen poikaystävänäkin tunnettu britti Reg Traviss ohjasi debyyttinsä Joy Division vuonna 2006. Miehen tuorein työ Anti-Social on energinen rikoselokuva kahdesta veljeksestä, joiden erilaisia polkuja Travissin kirjoittama tarina seuraa. Adrenaliinipitoinen ja kekseliäästi leikattu alkukohtaus esittelee graffititaiteilija Deen (Gregg Sulkin) sekä rajuihin koruryöstöihin erikoistuneen vanhemman veljensä Marcusin (Josh Myers) tekemässä sitä, minkä parhaiten osaavat.
Lyijypitoisiin jengivälienselvittelyihinkin ajautuvan Marcusin ura näyttää kulkevan toisenlaisia latuja kuin taiteilijasieluisen Deen, mutta epäsosiaalisuus on veljeksillä yhteinen nimittäjä. Tositapahtumiin perustuvan elokuvan röyhkeät ryöstökohtaukset näyttävät samaan aikaan tyylitellyiltä ja autenttisilta, ja erityismaininnan ansaitsee hieno Lontoon kuvaus. Mainiot näyttelijät ja katu-uskottava ääniraita tukevat Travissin komeasti kulkevaa heist-leffaa.
80‑luvun Varsovassa oli merenneitoja. Tai ainakin puolalaisohjaaja Agnieszka Smoczynskan debyyttiohjauksessa The Lure seikkailee kaksi viehkeää sellaista. Uniikki sekoitus kasvutarinaa, kauhua, musikaalia, komediaa ja draamaa kertoo kahden kalapyrstöisen nereidin ajautumisesta yökerhoon strippareiksi ja taustalaulajattariksi kommunistisen ajan Puolassa! Robert Boleston käsikirjoitus pohjaa tämän ystävien omakohtaisiin kokemuksiin Varsovan baarielämästä ja myös ohjaaja Smoczynskan äidillä on tietotaitoa yökerhon pyörittämisestä samaisella ajanjaksolla. Merenneidot tulevat kuvaan mukaan oivallisen symboliikan myötä.
Aikansa diskomusalla silattu The Lure on rietas, moderni, hauska, paikoitellen verinen ja traaginenkin, mutta koko kestonsa ajan erittäin viettelevä. Kun elokuva alkaa Donna Summerin tunnetuksi tekemällä Giorgio Moroder ‑klassikolla "I Feel Love" ovat asiat jo lähtökohtaisesti kunnossa.
The Lure keräsikin Fantasportosta jättipotin; se voitti parhaan elokuvan palkinnon sekä pystit parhaasta ohjauksesta ja erikoistehosteista. En olisi pahakseni pistänyt tunnustusta myöskään somalle merenneitoparivaljakolle Kultainen (Michalina Olszanska) ja Hopea (Marta Mazurek).
3.5
(MH)
Portviini ei ole ainoa Portugalista tuleva ja siellä yksinoikeudella valmistettava nestemäinen nautintoaine. Tiistaina onkin sopiva päivä suunnata Portosta pohjoiskoillisen suuntaan Vinho Verde ‑seudun eteläreunoille. Vihreä viini on jo vuosisatoja vanha käsite tarkoin määrätyn alueen (DOC Vinho Verde) rajojen sisäpuolella valmistetulle nuorelle, hieman pirskahtelevalle juomalle. Aurinkoinen päivä kuluu kuin siivillä oppaina toimivien Barbaran ja apurinsa Nunon johdatuksessa.
Quinta das Escomoeiras ‑viinitilan karismaattinen isäntä Fernando Fernandes Silva perehdyttää seurueemme viinin lipittelyn saloihin komeissa maisemissa ja onnistuu kaupittelemaan muutaman pullon vihreää viiniänsä myös mukaamme. Historiallisesta Amaranten kaupungista suuntaamme vielä yhtä huikeita näkymiä ja runsaasti maistiaisia tarjoavalle Quinta da Aveleda ‑tilalle. Sen tuotteista vihreää Casal Garcia ‑viiniä on jo vuosia saanut omasta Alkostammekin. Suunnilleen triplahintaan tietenkin.
Tiistai-illan korealaiselokuva The Chosen: Forbidden Cave (2015) kiinnostaa jonkin verran, mutta saa jäädä väliin viinitarhapäivän vaatiessa veronsa monessakin mielessä. Keskiviikkokin otetaan maltillisesti leffailun kannalta, mutta päätän katsastaa ainakin ruotsalaisohjaaja Christian Hallmanin kummitustarina Sensorian. Hallmanin aiemmista meriiteistä löytyy 70–80 ‑lukujen pornotähti Sekaan ja aikuisviihdeteollisuuteen keskittyvä tv‑dokumentti Desperately Seeking Seka (2002). Sensoria on miehen ensimmäinen pitkä ohjaustyö.
Sensoria on kauhuelokuvaksi naamioitu tarina menettämisestä ja yksinäisyydestä. Päähenkilö Caroline (Lanna Ohlsson) muuttaa ihmissuhteensa päättymisen jälkeen yksin kerrostaloasuntoon jossakin päin Ruotsia. Pian ilmaantuvat oudot äänet ja itsestään liikkuvat tavarat antavat osviittaa siitä, että uutta alkua etsivä Caroline ei sittenkään ole asunnossaan yksin. Sensoria vihjailee lisää omituisilla naapureilla sekä Carolinen painajaisunilla, mutta kysyy enemmän kuin vastaa ja säikyttelee itsetarkoituksellisesti. Aluksi meheviltä vaikuttavat sivuhahmot jäävät merkityksettömän oloisiksi ja ääniraidan jyske geneeriseksi.
Tavoiteltu ahdistuneisuuden tunnelma kyllä pilkistää sieltä jostakin ja Lanna Ohlsson on erinomainen Carolinen roolissa, mutta kaikki osa‑alueet eivät pelaa toivotulla tavalla Hallmanin ohjauksessa. Lupaavasti alkava elokuva muuttuu viimeistään loppuratkaisua lähestyttäessä kiirehdityn oloiseksi. Ikään kuin aika tai rahat olisivat loppuneet kesken.
Sensorian potentiaalista kertoo kuitenkin se, että paikan päällä vieraana ollut ohjaaja pokkasi elokuvastaan Fantasporton yleisöpalkinnon.
2.5
(MH)
Festivaalin kenties pirtein yllätys koetaan torstain iltapäivänäytöksessä kun korealainen Kwon Hyeong‑jin (Wedding Dress, 2010) esittelee tuoreimman ohjauksensa Deep Trapin sen Euroopan ensi-illassa.
Nuoren pariskunnan avio-onni on vaakalaudalla johtuen aviomiehen (Jo Han‑Sun) haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä sänkyhommissa. Tämän vaimo So‑yeon (Kim Min‑Kyeong) bongaa internetistä syrjäisellä saarella sijaitsevan ravintolan, josta saattaisi löytyä apua parin rakkausongelmiin. Romanttiselle lomalle houkuteltu aviomies Joon‑sik saa tuta matkan todellisen luonteen parin saavuttua saarelle, kun ravintola-majatalon omistaja (mainio Ma Dong-seok) alkaa tarjota erikoisia potenssihoitojaan.
Ravintolassa työskentelevää vaimoaan alistavan isännän hoitometodeihin kuuluvat lievästi sanoen eksoottiset ruoat, väkisinmakaamiset ja psykopaattisen luonteensa paljastuttua vieläkin railakkaammat otteet. Nuoren parin saariretkestä muodostuukin todellinen painajainen, josta kaikki näkevän ravintoloitsijan silmän alla ei tunnu olevan ulospääsyä.
Deep Trap on raaka ja räväkkä elokuva, mutta se on sitä pilke silmäkulmassa. Kuvasto on parhaan korealaisen kauhuelokuvaperinteen mukaista, joten lieviä kammottavuuksiakin mahtuu mukaan. Vauhdikkaat käänteet kirvoittivat elokuvan aikana myös spontaanin kuuloisia kiljahduksia teatterisalin takarivistön suunnasta. Deep Trap on ennen kaikkea Ma Dong-seokin näytös. Mies irrottelee mielipuolisen ravintoloitsijan roolissaan täysillä, demonstroiden naurun ja pelon kiistämättömän sukulaissuhteen.
4.0
(MH)
Rupattelen hetken ohjaaja Kwon Hyeong‑jinin kanssa näytöksen jälkeen ja kerron pitäneeni elokuvasta. Ujon oloinen mies kiittelee kehuista tulkin välityksellä ja kysyy olenko itsekin ohjaaja. Vastaan kieltävästi, onhan post-apokalyptiseen Suomeen sijoittuva, zombeista koostuvan kansanmusiikkiyhtyeen ryysyistä rikkauksiin ‑elokuvani vielä ajatuksen tasolla. Deep Trap voitti Fantasporton Orient Express ‑sarjan parhaan elokuvan palkinnon.
Kuulen paljon hyvää filippiiniläiselokuvasta Laut (2015), jonka ohjaaja Louie Ignacio käy vastaanottamassa parhaan näyttelijättären palkinnon Fantasporton juryyn vaikutuksen tehneen Barbie Fontezan puolesta. Muita missattuja mahdollisuuksia ovat esimerkiksi ranskalais-saksalais-kolumbialainen yhteistuotanto Cord (2015) sekä Lucio A. Rojasin ohjaus Sendero (2015) Chilestä. Selvittyäni perjantaina kaatosadetta pitämästä paikallisesta apteekkimuseosta – sen jättimäiset metalliset peräruiskut 1800‑luvulta ja Hellionsin räjähtelevät kurpitsat tulevat taatusti painajaisuniini – totean aikaa olevan vielä yhdelle elokuvalle.
Julian Balamin El infierno de Gaspar Mendoza on ensimmäisiä kauhutuotantoja Venezuelasta, eikä sinänsä hullumpi tapaus. Eletään 1870‑lukua ja Venezuelan sisällissodan päättymisestä on aikaa toistakymmentä vuotta. Elokuvan nimikkohenkilölle kapteeni Gaspar Mendozalle (Alberto Alifako) alkavat kuitenkin sodan haamut ja mennyt tragedia kummitella mitä erinäisimmissä muodoissa. Katkeruuden kalvama Mendoza dokaa murheeseensa todellisuuden ja harhojen mennessä surullisesti sekaisin.
El Infierno de Gaspar Mendozassa on moni asia kohdallaan. Valon ja varjon käyttö tukee kirouksen ja uskonnon ympärillä pyörivää tarinaa eikä periodipuvustuksessa ole moitteen sijaa.
Koko elokuvaa vaivaa silti omituinen jäykkyyys, kuin katselisi YLE:n muinaista Hovimäki-sarjaa (1999–2003) kauhutwistillä. Katselukulttuurillisista eroistakin johtuen en tosin voi tietää millainen hitti Hovimäki olisi ollut Venezuelassa.
2.0
(MH)
Vuoden 2016 Fantasporton elokuvat ovat tässä vaiheessa osaltani paketissa, mutta loppuviikkoon osuu vielä mieluisa yllätys. Törmään pikkukadulla sijaitsevassa erikoisliikkeessä Krohn-viinitalon colheita-portviinipulloon syntymävuodeltani. Pullon hinta vaikuttaa erittäin edulliselta, mutta päätän silti pyytää konsulttiapua todelliselta alan gurulta Atlantin toiselta puolen. Nykytekniikan ansiosta vastausviesti portviinihifistelijä Roy Hershiltä saapuu samana päivänä; "Great wine from Krohn, especially with their label on it. Very good find and a remarkable price too!" Pullo luonnollisesti vaihtoi omistajaa. Näihin kuviin ja tunnelmiin Portosta.
