80-luvulla syntyi liuta sotateknologiaa palvovia elokuvia, joista parhaita esimerkkejä ovat hävittäjälentokoneiden maailmaan sijoitetut elokuvat. Viihteellisellä otteella Reaganilaista militaristista itsevarmuutta ja juppikulttuuria yhdistelevät elokuvat upposivat yleisöön. Kaikista merkittävin lentokone-elokuva(sarja) oli Rautakotka (Iron Eagle), jonka osat ilmestyivät suuren muutoksen vuosikymmenenä (1986–1995).
Ajan suurin hitti Top Gun (1986) oli avoin armeijan mainosvideo yhdistettynä 80‑luvun MTV/pop-kulttuuriin. Elokuva sai aikaan suuren hakijaryntäyksen laivaston ilmavoimiin luomansa mielikuvan vuoksi. Menestyksestä huolimatta Top Gun ei saanut montakaan jäljittelijää. Pitkälti siksi, että tuotantoarvot, elokuvan sanoma ja käsikirjoitus pitivät olla asevoimien julkisuuskuvan kanssa yhteensopivia mikäli mieli Pentagonin kalusto‑ ja asiantuntija-apua.
Jonkin verran vastaavia tuotantoja toki tehtiin. Supercarrier (1988) ‑tv‑sarja pääsi kahdeksanteen osaan saakka, ennen kuin kun laivasto veti tukensa projektista. Tulilinnut (Fire Birds, 1990) oli selkeä Top Gun ‑plagiaatti vietynä taisteluhelikopterien, huumesotien ja Nicolas Cagen maailmaan. John Miliuksen Paholaislentäjät (Flight of the Intruder, 1991) yhdisti jo 90‑luvulla muodista menneen Vietnamin sodan tappiokritisoinnin ja lentotukialusmaailman keskenään. Köyhän miehen Top Gun kopiota edustaa Michael Paren Hot Guns – hävittäjä-ässät (Into the Sun, 1991). Teemasta muodostui toimintaelokuvan alagenre.
Genren merkittävin anti tuli Rautakotka-sarjasta (Iron Eagle), jonka osat ilmestyivät suuren muutoksen vuosikymmenenä (1986–1995). Rautakotka pystyi neljässä osassaan paitsi ennustamaan globaalien trendien vaihtumisen kahdesti, myös luovimaan toimintaelokuvan ja populaarikulttuurin ytimessä sekä vangitsemaan länsimaisesta kulttuurista sen olennaisia ulottuvuuksia. Toki omin, puhtaasti toimintaelokuvallisin keinoin. Rautakotka oli edelläkävijä myös populaarimusiikin ja sodankäyntivälineiden toisiinsa yhdistämisessä ennen Top Gunia. Elokuva ei saanut Pentagonilta tukea projektiin, mutta se sai sotilasasiantuntijoita ja kalustoa Yhdysvaltain militaristisimmalta osavaltiolta, Israelilta.
Lentokone-elokuvien sisältö muuttui 90‑luvulla terrorismiteemaiseksi. Erityisen suosittu kohde oli häivehävittäjät, joita erilaiset ryhmittyvät pyrkivät varastamaan syystä tai toisesta. Persianlahden sodassa esitelty ja futuristisen näköinen F117 oli monesti pääosissa. Interceptorin (1992) ja Stealth Fighterin (1999) juonikuvioissa terroristit havittelevat tätä konetta, Philadelphia Experiment II:ssa (1993) natsit menneisyydessä saavat sellaisen käsiinsä, ja vielä vuonna 2007 Steven Seagal päättää tunkea ruhonsa ohjaamoon ja palauttaa koneen takaisin oikeisiin käsiin (Flight of Fury). Vaikka elokuvat pitivätkin sisällään jonkin verran lentokohtauksia, niin sisällön henki ei ollut enää sama. Militaristisuutta, maksimaalista tulivoimaa sekä huoletonta rock 'n' roll ‑asennetta yhdistelevä tekijä oli poissa.
Toimintasankari ja hävittäjälentäjä ovat persoonina lähes toistensa täydellisiä vastakohtia, mutta päämäärät ovat molemmilla samat. Toimintasankari toimii kulttuurin sisällä yksilön suvereniteettia ja oikeudenmukaisuutta puolustaen tai vaihtoehtoisesti pelastaen vihamielisistä kulttuureista kansalaisia. Painotus on kuitenkin yksilöissä. Hävittäjälentäjä taas puolustaa yhteiskuntaa kokonaisuudessaan kilpailevien kulttuurien vihamielisiltä teoilta ja edustaa siten etulinjaa kulttuurien välisessä kamppailussa.
Molemmat osapuolet ovat valmiina venyttämään lainvoimaa haluttuihin muotteihin kun kyseessä ovat ulkopuoliset maat ja sen kansalaiset. Vaikka toimintaelokuvan peruslähtökohtana on oikeuden toteutuminen ja yksittäisen henkilön tai valtion suvereniteetin loukkaamattomuus, niin muiden kulttuurien oikeuksien suhteen ei olla yhtä tarkkoja. Pelastusretkikunnat loukkaavat johdonmukaisesti muukalaisvaltioiden koskemattomuutta ja niihin tehdään jopa ennaltaehkäiseviä sotilasiskuja. Nämä tosin voidaan loppujen lopuksi aina selitellä puolustuksellisina toimenpiteinä, joten ne eivät ole iskuja ensinkään vaan rauhan ajan diplomatiaa.
Taustalla on ydinajatus länsimaisen kulttuurin nostamisesta universaaliksi kulttuuriksi, jossa kansainvälisten lakien yläpuolelle nousee vielä yksi kirjoittamaton laki; kulttuurin ihanteiden velvoittama moraalinen oikeutus.
Suurimmat eroavaisuudet löytyvät toimintasankarin ja hävittäjälentäjän maailmankuvasta ja yhteiskunta-asemasta. Toimintasankari on askeettinen ja pidättyväinen, eräänlainen yhteiskunnan reunamilla liikkuva kulkuri joka huokuu puhdasta individualistisuutta. Hävittäjälentäjä taasen on usein itsekeskeinen, materialistinen ja turhamainen, jonka suurin eteenpäin vievä voima on sukupuolivietti. Hän on myös kollektiivin jäsen, koneiston osa ja siten eräänlainen esivallan edustaja. Niinpä hävittäjälentäjän täytyy ensin todistaa yksilöllisyytensä tullakseen hyväksytyksi. Onneksi hän on useimmiten jo lähtökohtaisesti auktoriteettiongelmainen ja kärsimätön James Dean ‑habitusta plagioiva kapinallisen alku. Tulevia koettelemuksia auttaa myös se, että mielikuva hävittäjälentäjästä on jo lähtökohtaisesti ladattu täyteen länsimaisen soturimyytin ylevimpiä ominaisuuksia.
Genren taustoja: Lentotaistelun myytit
"The fighter pilots have to rove in the area alotted to them in any way they like, and when they spot an enemy they attack and shoot him down, anything else is rubbish."
— Manfred von Richthofen
Lentotaisteluun liittyvät romantisoidut mielikuvat ovat hyvä esimerkki lähihistoriasta rakentuneista myyteistä. Hävittäjälentokoneen esteettinen ja virtaviivainen ulkoasu on yhtä aikaa modernin tyylikäs, maskuliinen ja huipputeknologinen. Lentämiseen olennaisena liitettävä vapauden symbolismi istuu hyvin länsimaiseen kulttuurin mielikuviin ja lentäjä-ässissä kiteytyvät soturimyytin ylväimmät ominaisuudet: rohkeus, rehtiys ja herramiesmäinen kunniakoodisto.
Länsimainen kulttuuri liittää itseensä mieluusti huipputeknologian leiman ja hävittäjälentokone onkin tästä täydellinen esimerkki. Lentäminen on myös keksintönä sellainen, jota mikään muu kulttuuri ei ole tehnyt aiemmin (esimerkiksi Gutenbergin kirjapainon keksimisen merkitystä tahraa hieman kiinalaisten keksimät yksinkertaiset irtokirjaimet, vaikka keksintöinä nämä eivät ole mitenkään vertailukelpoisia). Wrightin veljesten (mm. polkupyörien) irto-osista rakentama ensimmäinen lentokone korostaa myös millainen huima potentiaali syntyy yksilö(ide)n neuvokkuudesta.
Toisesta näkökulmasta hävittäjälentokone myös edustaa kaikkea sitä, jolla länsimaailma nousi dominoivaan asemaan. Geofrey Parker on todennut: "Suuressa määrin lännen nousu perustui voiman käyttöön, siihen että eurooppalaisten ja heidän vastustajiensa sotilaallinen tasapaino suosi tasaisesti edellisiä ; ... sotilaalliseksi vallankumoukseksi sanotut sodankäyntikyvyn parannukset olivat keskeinen tekijä siinä, että länsimaalaiset onnistuivat ensimmäisten todella globaalien imperiumien luomisessa".
Hävittäjälentokone on sodankäynnin kallein ja tulivoimaisin mikrotason yksikkö, joka on yksittäisen henkilön suorassa hallinnassa. Sen tuottaminen edustaa yhteiskunnalleen suurta älyllistä ja ekonomista voimainponnistusta[1].
Myyttien juuret
Ensimmäisessä maailmansodassa 1800‑luvun taktiikka kohtasi 1900‑luvun aseet ja muutti juoksuhautojen väliset alueet veriseksi ihmisliejuksi. Teollisen teurastuksen aikana romantisoitu kuva sotilaasta karisi ja lentäjät löydettiin edustamaan yksilöllisyyttä. Punaisesta paronista tuli legenda, jonka myytin rakentamisessa myös etevällä propagandalla oli osansa. Hänestä rakentui herrasmiesmäisen taistelun symboli, jonka lentokone hehkui reilun pelin sanomaa: Punaiseksi maalattu hävittäjä kertoi kaikille halukkaille avoimesta haasteesta (todellisuudessa värillä ohjattiin lentuetta). Taustalle rakentui ajatus tasavertaisesta kaksinkamppailusta, jossa paras voitti eikä vastustajan kuolema ollut välttämätöntä.
Kaksintaistelumetaforia löytyi myös muualta; monet lentäjistä olivat aristokraattista syntyperää, joten kamppailu oli helppo assosioida aatelisten tasavertaiseen kaksintaisteluun. Ensimmäiset lentotaistelut käytiinkin aseistamattomien tiedustelukoneiden lentäjien räiskiessä toisiaan pistooleilla. Lentotaistelusta rakentui mielikuva modernina variaationa turnajaisista. Lentoyksiköt olivat myös kokonaan uusi aselaji, jossa korostui teknologia ja innovatiivisuus eivätkä konservatiiviset sotilasperinteet tai sotilaallinen nurkkakuntaisuus ulottuneet sinne.
Toinen maailmansota vahvisti myyttiä edelleen ja useita sodan käännekohtia määriteltiin lentäjien toimien ansioiksi. Niin sanotun Britannian taistelun päätyttyä Winston Churchillin kuuluisa lause "Koskaan aiemmin eivät niin monet ole olleet niin suuressa kiitollisuudenvelassa niin harvoille" kristallisoi ajatuksen, jossa hävittäjälentäjät estivät totalitaristisen kulttuurin tsunamin. Tyynellä merellä taasen Midwayn taistelun katsottiin olleen samankaltainen käännekohta. Näissä taisteluissa korostui selkeästi lentokoneiden merkitys kulttuurin etulinjan puolustajina vihamielisiä ideologioita vastaan.
Hävittäjä ei ole kokenut samanlaista demonisointia kuin pommikoneet. Tämä perustuu osaltaan siihen, että hävittäjät esitetään aina puolustuksellisina aseina. Siviileihin kohdistuvat terrorihyökkäykset toisessa maailmansodassa tai B‑52‑laivueiden mattopommitukset Vietnamissa ovat tehneet pommikoneista kasvottomia tuhonkylväjiä, jotka kollektiivisesti noudattavat määräyksiä vailla moraalia. Pommikoneista on tullut pikemminkin kansanmurhien teknologinen symboli ja hävittäjistä taas niiden estäjä.
Mäntämoottoristen koneiden ajoista hävittäjäelokuvat ovat perineet kaartotaistelut, joissa konkretisoituu tasa-arvoisen kaksinkamppailun ydinajatus. Todellisuudessa oltiin tietenkin kaukana tästä: eloon jäi useimmiten se lentäjä, joka pystyi yllättämään vastustajan takaapäin ja ampumaan konekiväärisarjan selkään. Monen (eloonjääneen) hävittäjä-ässän taktiikka perustuikin siihen, että he eivät koskaan antautuneet tasavertaiseen kamppailuun.
Nykyelokuvissa suihkukoneet käyvät kaartotaisteluita vain siksi, että syntyisi vastaava illuusio rehdistä mies-miestä vastaan kamppailusta.
Alaviitteet
^ Ennusteen mukaan Yhdysvaltojen koko puolustusbudjetilla voidaan ostaa vain yksi hävittäjä vuonna 2054, mikäli hävittäjien yksikköhinnat nousevat samassa suhteessa kuin tähän asti.
Genren ristiriitaisuuksia: Kollektiivisuuden ja individualismin paradoksi
Länsimaisen kulttuurin määrittelevin piirre on yksilöllisyyden ja (valinnan)vapauden korostaminen. Kulttuurin ydin on rakentunut klassisen ajan Kreikan kaupunkivaltioiden kokeiluista sekä niihin on sekoitettu roomalaisen oikeuden ja lainvoiman periaatteita. Tästä kombinaatiosta on muotoutunut yksilönvapautta ja yksityisomistajuutta suojaavat lait, jonka päälle demokratia on rakentunut. Yksilöllisyyskonsepti on lain keskeisin alue, joihin muut lait vahvasti nojaavat.
Rohkeus, oikeudenmukaisuus ja uhrautuvaisuus ovat universaaleja hyveitä, mutta ne ovat elokuvissa sulautettu osaksi ideaalista länsimaista yksilöä, koska niissä korostuu itsemääräämisoikeus puhtaimmillaan. Kun pelastusretkikunta pelastaa kansalaisia tai tovereita vihollisen kynsistä, on sekin pelkkää yksilöllisyyden arvostamista; jokainen yksilö katsotaan niin arvokkaaksi, ettei sen pelastamisessa säästellä resursseja.
Toimintaelokuvalle suoranainen päähänpinttymä on individualismin patologinen korostaminen.
Ihmiset ja kulttuurit määrittelevät itsensä usein ulkopuolisten kautta, toisin sanoen siitä lähtökohdasta mitä he eivät ole – tai halua olla. 80‑luvun toimintaelokuvan ilmapiirissä liikuttiin äärimmäisissä vastakkainasetteluissa ja jokaiseen omaan ja vastapuolen väliseen eroavaisuuteen haluttiin rakentaa mahdollisimman selkeästi tunnistettava pesäero. Välillä kun eroavaisuuksia ei juurikaan ollut, asioita kärjistettiin niin pitkälle, että ero saatiin. Tämä johti välillä vähämielisiinkin tulkintoihin, kun vastapuolessa lähtökohtaisesti kuvattiin pelkästään oman kulttuurisen ihanteen komplementtia. Kyse oli siis eräänlaisesta oman ihanteen vastakohdasta, johon projisoitiin kaikki omat halveksunnan kohteet. Poliittisessa retoriikassa tämä hatara ajatusrakennelma kukoistaa edelleen.
Sotilaskollektiivia kuvaavissa toiminnallisissa elokuvissa tämä oli suuri ongelma ja johti välillä paradoksaalisiin lopputuloksiin. Kaikenlaiset kollektiivit olivat useimmiten punainen vaate, vaikka kyseessä olisi ollut kurinalainen ja patrioottinen sotilasjoukkokin. Vaikuttaa siltä, että (tasavertaiseen) ryhmätyöhön kykenevä yksilö on vapaaehtoisesti luopunut osasta yksilöllisyyttään, antanut osan sielustaan kollektiiviselle ajattelulle ja on siten epäkelpo edustamaan itseään länsimaisen kulttuurin jäsenenä. Narsistisen omaan napaan tuijottajan pitäisi olla perinteisen sankarin komplementti, mutta vastakohtien logiikalla heistä saadaan äärimmäinen vastine kuuliaiselle ja halveksittavalle kollektiivin jäsenelle.
Navy Seals (1990), Top Gun ja Rautakotka ‑tyyppisten elokuvien sankari on aina itsekäs omaan napaan tuijottaja ja irrationaalinen hetken mielijohteesta toimija, jolla on suuria ongelmia auktoriteettien kanssa. Toimintaelokuvien maailmassa kaikki kapinallisuus tosin kertoo vain yksilön suuruudesta. Yleensä pääosahahmot käyvät läpi kivuliaan aikuistumisriitin tapattamalla jonkun kollegoistaan oman harkitsemattomuutensa vuoksi. Tämä johtaa henkisen kasvun prosessiin, jossa he käytännössä oppivat vain hieman hillitsemään itseään.
Tämän kasvun ja elokuvan lopputapahtumien seurauksena he nousevat yksikkönsä epäviralliseksi johtajaksi ja vapautuvat samalla ryhmätyön kahleesta. Tästä eteenpäin muut tottelevat heitä kuuliaisesti, joten auktoriteetti ja muut sosiaaliset ongelmat eivät enää realisoidu arjessa. He saavat johtajan vallan, mutta eivät velvoitteita tai vastuuta. Heistä on tullut sankareita.
Ironista on, että toimintaelokuva ja länsimainen kulttuuri ihannoi soturiyksilöitä, vaikka länsimainen kulttuuri on noussut valtaansa nimenomaan kyvyllään muodostaa kollektiivisesti kurinalaisia sotilasjoukkoja.
Rautakotkien vuosikymmen (1986–1995)
1983
Ronald Reagan piti kuuluisan puheensa Neuvostoliitosta pahan valtakuntana.
1984
Ronald Reaganin uudelleenvalinta. Maltillisempi linja alkoi, uhittelu ja Neuvostoliiton avoin haastaminen vähentyi.
1985
Rambo (toukokuu) ja Rocky IV (marraskuu) ovat vuoden menestyneimpiä elokuvia. Neuvostoliitto oli molemmissa vihollinen numero yksi. Iron Eaglen kuvaukset alkoivat.
Arabidiktaattori ampuu alas Yhdysvaltalaisen hävittäjän. Neuvottelut lentäjän vapauttamiseksi eivät johda minnekään. Lentäjän teini-ikäinen poika Doug Masters (Jason Gedrick) kokoaa pelastusretkikunnan ja yhdessä lentotukikohdan lentäjän Charles Sinclairin (Louis Gossett Jr) avulla he lähtevät vapauttamaan isää kaapattujen F‑16 ‑hävittäjien voimin.
Helmikuussa Mihail Gorbatšov julisti puolueen uudistuskampanjaksi avoimuuden (glasnost), uudistukset (perestroika) ja uuden ajan ulkopolitiikan.
Maaliskuun lopulla Yhdysvallat ja Libya kahakoivat Sidranlahdella, jonka Gaddafi oli julistanut Libyan alueeksi.
Huhtikuussa räjähti pommi Berliinissä amerikkalaissotilaiden suosimassa diskossa ja Yhdysvallat vastasi "Lähi-idän hullun koiran" iskuun pommituslennolla Libyan pääkaupunkiin.
Toukokuussa Top Gun sai ensi-iltansa luottaen edelleen klassisiin vihollisiin (Neuvostoliitto ja Pohjois-Korea)
Yhdysvaltojen suuri huumesota alkoi. Reagan määrittelee huumeet kansallisen turvallisuuden vastaisiksi ja sitä kautta mahdollistaa asevoimien käytön huumeidenvastaisessa kamppailuun.
1988
Neuvostoliitto alkaa vetäytyä Afganistanista toukokuussa. Rambo 3, ilmestymishetkellään maailman kallein elokuva saa ensi-iltansa 10 päivää myöhemmin ja floppaa.
Rautakotka 2 ilmestyy teattereihin ja tuo esiin uudenlaisen kuvan Neuvostoliitosta.
Neuvostoliittolaisista ja amerikkalaissotilaista koottu iskujoukko määrätään tuhoamaan raskaasti aseistettu ydinasetukikohta Lähi-idässä. Koulutuksen aikana selviää, että joku Pentagonista haluaa tehtävän epäonnistuvan. Vaihtoehtoisena toimenpiteenä on ydinasein tehtävä hyökkäys. Yhdistetty maa‑ ja ilmajoukko päättää silti yrittää.
1990
Irak miehittää Kuwaitin.
1991
Maailma (erityisesti USA ja Neuvostoliitto) päätyy historialliseen yhteisymmärrykseen Irakin kollektiivisesta rankaisemisesta.
Neuvostoliitto hajoaa.
1992
Rautakotka 3 ilmestyy teattereihin ja menestyy heikosti.
Sinclairin (Louis Gossett Jr) vanha tuttu (Rachel McLish) pakenee huumekartellin kourista Yhdysvaltoihin. Sinclair kokoaa lentosirkuksen väestä yhdistetyn pelastus‑ ja tuhoamisretkikunnan vanhan natsin avustamaa huumesyndikaattia vastaan.
Ensimmäisen osan Doug Masters (Jason Cadieux) palaa auttamaan Sinclairia. Nuorisorikollisille tarkoitetun lentokoulun oppilaat sotkeutuvat vahingossa terroristijärjestön toimiin, jotka valmistelevat biologista iskua.
2010‑luku
Populaarikulttuurissa (ja muillakin osa‑alueilla) on vakiintunut tapa esittää arabien ryhmittymät, yksittäiset valtiot ja jopa kulttuuri kokonaisuudessaan länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen pahimpana tulevaisuuden uhkakuvana.
Seitsemän rautaista huomiota sarjasta
Kulttuurien kamppailu osa I – Libya ja Irak
Rautakotka oli ensimmäisiä ison tuotannon elokuvia, jotka ennakoivat vihollisleirin siirtymisen Neuvostoliitosta Lähi-itään. Elokuva toki tehtiin Israelin avustuksella, jonka sisä‑ ja ulkopolitiikkaa oli esittää naapurit vihamielisinä, mutta länsimaille isot arabivaltiot olivat silti olleet pääosiltaan liittolaisia tähän asti. Iran oli ollut yksi länsimaisimmista arabivaltioista aina vuoden 1979 vallankumoukseen asti. Saddam Hussein taasen sai melko vapaasti puuhastella jopa etnisten puhdistustensa parissa, kunnes erehtyi miehittämään Kuwaitin. Vasta tämän jälkeen alkoi järjestelmällinen demonisointi. Rautakotkan kuvausten aikana (1985) Iso‑Britannia rakensi kemiallisten aseiden tehdasta Irakiin, eikä edes poliittinen paine johtanut hankkeen lopettamiseen. Tehtaan tuotoksia käytettiin mitä todennäköisimmin kuuluisassa kurdeihin kohdistetussa vuoden 1988 kaasuiskussa, josta kuvattu uutisfilmi kuuluu edelleen jokaiseen Saddamin hirmuhallintoa kuvaavaan dokumenttiin tai koosteeseen.
Arabiviholliset elokuvissa olivat tähän asti olleet useimmiten palestiinalaisterroristeja, mutta Rautakotka esitti suoran viittauksen valtio-pohjaisesta vihollisesta. Sormi osoitti tällä kertaa ensisijaisesti Libyaan, mutta myös samalla Saddamiin. Sidney J. Furie kertoo aina epäsuorasti operaatiopöytien karttojen kautta keistä on kyse. Operaatiohuoneessa on kartta Tunisian ja Libyan rajalta, jossa alasampuminen tapahtui. Elokuvan Libyan diktaattori itsessään on Saddam-karikatyyri – länsimaiden suuri liittolainen vielä tuolloin. Vajaa puoli vuotta elokuvan jälkeen Libya teki pommi-iskun Berliiniissä amerikkalaissotilaiden suosimaan baariin ja Yhdysvallat vastasi pommituslennolla Libyan pääkaupunkiin.
Arabikulttuuri koostuu perinteisistä kiduttavista diktaattoreista ja länsimainen taasen retronostalgiasta, huipputeknologiasta sekä MTV‑maailmasta. Lopulta ilmassa nähdään suuri mikro‑ ja makrotasoihin ulottuva kulttuurien välinen mittelö, kun itse arabidespootti ottaa hävittäjäkoneen käyttöön ja edessä on kliseisen rehti mies miestä vastaan ‑kamppailu. Voittaja oikeuttaa oman kulttuurinsa olemassaolon.
80‑luvun "Harry Potter"
80‑luvulla esipuberteetti-ikäisten esikuvat lensivät luutien (Harry Potter ‑sarja, 2001–2011) sijasta suihkukoneilla. Sisällöllisistä eroavaisuuksista huolimatta, molempien konseptien hahmoilla oli samankaltainen funktio; ne pyrkivät antamaan kohderyhmälleen samaistumiskohteita ja siten hetkellisen vallan tunteen korvaamaan oman arkielämän hallitsemattomuutta sekä vallanpuutetta aikuisten johtamassa maailmassa. Fyysisen voiman ja uskottavuuden puute korvataan muilla taidoilla – Harry Potterissa noituudella ja nokkeluudella, Rautakotkassa teknisellä taituruudella ja konservatiivisella vakaumuksella. 80‑luvun teini oli ehdoton vakaumukseltaan, eikä sitä ollut kompromisseja hakeva aikuisikä vielä pilannut. Olennainen syy elokuvissa tapahtuneisiin onnistumisiin on myös aikuisten heihin kohdistama aliarviointi. Tunne, johon kohderyhmään kuuluva katsoja voinee helposti samaistua.
Monesti taustalla oli myös konservatiivisten perhearvojen korostus; teinit tarttuivat aseeseen vain perheensä puolesta. Omin käsin ei kuitenkaan vihollisia ammuta, ja pommittamista ei (tietenkään) lasketa tapoksi. Teinien pelastusretkikunta ‑teemaisia elokuvia tehtiin muutamia muitakin, esimerkiksi Kommandoisku yli 38° (The Rescue, 1988), jossa sotilastukikohdan lapset pelastavat vangeiksi jääneet isänsä pohjois-korealaiselta vankileiriltä.
Kulttuurien kamppailu II – Koalitiot ja häirikkövaltioiden rankaisut
Vaikka todellisessa maailmassa oli vuonna 1988 kylmän sodan liennytys jo hyvässä vauhdissa, niin elokuvissa vihollinen oli edelleen Neuvostoliitto tai sen liittolaiset. Rautakotka 2 rikkoi kaavaa ja esitti ensimmäistä kertaa eilispäivän viholliset liittolaisina. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat toteuttavat yhteisen operaation tuhotakseen ydinaseiden koelaboratorion nimettömässä arabimaassa (operaatiokartat viittaavat tässä tapauksessa Irakin/Iranin rajavyöhykkeelle). Vielä tuolloin etupiireihin perustuvassa maailmassa ajatus oli vallankumouksellinen, mutta se ennakoi hyvin Persianlahden sotaa (1991), joka ei olisi koskaan toteutunut ilman kahden entisen vihollisen yhteisymmärrystä asiasta. Tämän jälkeen onkin syntynyt vakiintunut tapa käydä ns. oikeutettuja sotia erilaisia häirikkövaltioita vastaan.
Toinen mielenkiintoinen seikka liittyy kohteeseen, ydinaselaboratorion pommitukseen. Ulottuiko Furien näkemys jopa 2010‑luvulla Iranin nykyiseen ydinaseohjelmaan saakka vai mallinnettiinko juonessa vain jälkikäteen Israelin vuonna 1981 toteuttamaa operaatio Operaa, Osirakin (Irakin) ydinreaktorin pommitusta.
Toimintaelokuvien parhaat käytännöt
Sarjan kolmas osa on eräänlainen best practices ‑tyyppinen ideakavalkaadi 90‑luvun vaihteen toimintaelokuvien teemoista. Erilaisia kliseitä on kerätty menestyselokuvista ja käännelty, väännelty sekä sovitettu uusiksi.
80‑luvun hedonismia, lihaksia ja ramboilua edustaa Ms Olympia (-80 ja ‑82) Rachel McLish (Pumping Iron II: Women, 1985) ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Kamera tarjoilee McLishistä kasaripop-estetiikkaa revittyjen farkkujen ja öljyisen vartalon nuolemisella. Seuraavassa hetkessä saatetaankin jo kuvata McLishin pullistuvaa hauista ja kuristettavaa naamaa. Suurimman osan ajasta neito on toki puettuna mekkoon, ettei katsojalle synny liikaa epämiellyttäviä kysymyksiä omista mieltymyksistään. Rachel McLish on elokuvan virallinen toimintatähti, mutta ysärityyliin pääsankarin totisuutta tasapainottaa kliseinen moottoriturpakumppani, joka on populaarikulttuurin ghettostereotypioista ja toimintaelokuvista tietoisuutensa rakentanut rääväsuu (Phill Lewis).
Mukana on huumekartelleja ja kokaiinipeltoja, korruptoituneita sotilaita, pelastusretkikuntaa, natseja ja kadonnutta natsiteknologiaa. Rautakotka 3 oli sarjan ainoa R‑luokiteltu elokuva. Se oli myöskin ainoa, joka ei ollut Sydney J. Furien ohjaama.
Mies vastaan teknologia
Rautakotka 3 kyseenalaistaa genren perusteesin; nuoruuden ja teknologian. Sinclair rakentaa pelastusretkikunnan ytimen lentosirkuksessa potkurikoneilla esiintyvistä toisen maailmansodan taistelulentäjistä. Nuoruuden dynamiikkaan perustuva energia ja leveily on korvattu vanhojen äijien todistamisenhalulla. Lopussa kulmabaarissa tuhanteen kertaan käydyt ilmataisteluiden nostalgioinnit laitetaan tulikokeeseen, kun mäntämoottoriset hävittäjät lähtevät pelastusretkelle suihkuhävittäjiä vastaan. Vaikka koneet on vanhoja, niin aseet ovat silti uusia. Desert Stormin oppien mukaan Messerschmitt-, Spitfire-, P‑38 Lightning‑ ja Zero-koneisiin pultataan laser-ohjattuja pommeja ja nykyaikaista aseteknologiaa.
Näyttelijöissäkin luotetaan vanhoihin hyviin aikoihin. Mukana ovat mm. Horst Buchholz (The Magnificent Seven, 1960) Messerschmitt-ässänä ja Sonny Chiba (The Street Fighter, 1974) Zero-lentäjänä. Paul Freeman toimii samankaltaisessa natsiroolissa kuin Kadonneen aarteen metsästäjissä (1981).
Louis Gosset Jr.
Iron Eagle ‑brändi henkilöityy suoraan Louis Gosset Jr:iin. Ensimmäisenä mustana Oscarin (Sivuosasta Upseeri ja herrasmies / An Officer and a Gentleman, 1982) saanut näyttelijä hylkäsi parrasvalot ja siirtyi tekemään merkittävämpiä elokuvia. Louis Gosset Jr. on iso ja sympaattinen blaxploitaatio-henkinen "nigga", joka kykenee pienellä kasvonliikkeellä muuttamaan hersyvän ja sydämellisen hymynsä halveksivaksi. Elokuvissa roolihahmo Charles "Chappy" Sinclair ylenee ilmavoimien kenraaliksi, vaikka kuluttaa aikansa lentokentillä lähinnä duunareiden hommissa. Patrioottiset puheet ja myötähäpeää herättävän musiikin kanssa keinahtelu ovat persoonallisuuden peruspilarit.
Vaikka Gosset Jr:n pää vei sarjan edetessä yhä enemmän kansikuvien pinta-alaa, niin hahmo ei ollut varsinaisesti pääosassa yhdessäkään elokuvassa. Sinclair on sivuosahahmo ja eräänlainen kulttuurisen identiteetin lihallinen omatunto, joka ohjaa tiukoissa paikoissa pääosanesittäjät oikeisiin ratkaisuihin.
Toimintasankarien kokoonpanolinja
Neljännessä osassa Sinclair on perustanut lentokoulun nuorisorikollisille. Ensimmäisen osan teinisankarihahmo Doug Masters (Jason Cadieux) palaa takaisin sarjaan oltuaan vuosikaudet vankileirillä. Hermonsa menettänyt Doug ei enää lennä, mutta löytää lopulta uudelleen henkiset voimavaransa nuorisorikollisten kanssa hengailtuaan. Elokuvan ydinsanoma on kouluttaa yhteiskunnan moniongelmaisimmat yksilöt sen vartioiksi. Rikosten poluille harhautuneet tarvitsevat vain oman pahantekoa yhteiskunnan kannalta oikeisiiin kohteisiin kanavoivan isminsä. Toimintaelokuvien perusteesi, jossa kulttuurin pelastajia ei löydy yhteiskunnan sisältä vaan reunamilta, on pyritty tuotteistamaan.
Suomalaisen vhs‑kasetin julkaisija antaa tukensa Sidney J. Furien konseptille hehkuttamalla takakannessa; "Suosittelemme kaikille Hornetin ohjaamosta haaveileville!". Jokainen tavallinen suomalainen veronmaksaja voi miettiä mitä ajatus on konkreettisesti: se eilispäivän yläasteen holtiton ja häiriköivä tarkkailuluokkalainen pelleilee hävittäjällä täydessä pommikuormassa talosi yllä maksamiesi verorahojen voimin.
Länsimaiden kärvistellessä kriisistä toiseen, voi silti miettiä, että olisiko ohjaajan kolmannessakin suuressa näkemyksessä ollut toteuttamisen arvoista kaukonäköisyyttä.
Kolmesta ensimmäisestä osasta löytyvät kotimaiset ekstrattomat dvd‑julkaisut. Neljäs osa on ilmestynyt Suomessa vain vhs‑kasettina. Siitä löytyy myös heikkolaatuisia ulkomaisia dvd‑levyjä.
Hävittäjälentäjien perintö
90‑luvun alun Persianlahden sota osoitti toimintaelokuvien yliampuvan asenteen olleen jopa hämmentävän aliarvioiva. Liittouma moukaroi teknologialla maailman neljänneksi suurimman armeijan kivikaudelle mitättömin menetyksin ja aiheutti kylmiä väreitä muille suuria konventionaalisia armeijoita edustaville maille, kuten Kiinalle ja Neuvostoliitolle.
Persianlahden sota oli samalla modernin ajan ensimmäinen iso lännen ja islamin välinen kulttuurinen sota. Vaikka näennäisesti puhuttiinkin vapauttamisesta ja lännen puolella oli liuta arabiliittolaisiakin, niin syvällä takaraivossa sota oli perimmältään kulttuurinen. Sodan symboliksi nousi teknologia ja erityisesti lentokoneet. Se realisoi hävittäjät elokuvienkin esittämään rooliin kulttuurien rajojen vartijoina (tai laajentajina) ja vapauttajina.
Hävittäjälentäjämytologialla ja futuristisella ulkoasulla markkinoidaan nykyisinkin extreme-laatua, muotia ja toiminnallista elämäntapaa. Näitä mielleyhtymiä käytetään hyödyksi myös suurvaltojen johtoa myöten, onhan politiikka aina osannut hakea myös populaarikulttuuristakin sopivia mielikuvia. Vaaleissa muutamien harvojen intellektuellien vastapainona on iso kasa omaa rahvaanomaisuuttaan korostavia populisteja. Lentokypärä on vain moderni vastine cowboyhatulle. Nämä viittaukset ovat olleet helppo oikotie vanhoille miehille luoda mielikuvia itsestään toiminnan miehinä.
Vladimir Putin matkusti SU‑27 hävittäjän kyydissä niin sanotun toisen Tsetsenian sodan aikana sotatoimialueen yllä presidentinvaaleihin liittyvässä propagandaspektaakkelissa vuonna 2000. Vuonna 2003 George Bush Junior 'laskeutui' Lockheed S‑3 Viking koneella lentotukialukselle kuulijakuntansa teemaisessa varusteissa pitäen kuuluisan (ja toivottoman ennenaikaisen) "Mission Accomplished" ‑puheensa. Bush oli ollut hävittäjälentäjä 70‑luvun alussa, mutta vuoden 2004 Bush vs. Kerry ‑presidentinvaaleissa avatut sotilasasiakirjat eivät synnyttäneet kuvaa sankarista kotirintamalla toimineesta ja vanhentuneilla hävittäjillä lentäneestä ehdokkaasta.
Mielleyhtymät toimintasankariin eivät jääneet George Bush Juniorilla pelkkään lentopukuun. Yhdysvaltain 43. presidentti, joka luonnehtii itseään myötätuntoiseksi konservatiiviksi, pystyi muillakin osa‑alueilla nousemaan toimintasankarin poliittiseksi reinkarnaatioksi. "Damn right!" ‑sanoilla Bush julisti (Decision Points / Ratkaisun hetket, 2010) ylpeästi valtuuttaneensa vesikidutuksen käytön epäiltyihin.
9/11 ‑iskun jälkeen syntynyt globaali myötätunto saatiin tuhottua ennätysajassa ja karkotettua suurin osa vanhoista liittolaisista. 45 päivää iskujen jälkeen syntyi Patriot Act ‑laki, joka oli käytännössä avoin valtakirja loukata kaikkien yksityisyyttä. Vielä 13 vuotta myöhemmin pidetään lain tulkinnat edelleen salassa. Kansallisen ja kansainvälisen lain tulkintaa venytettiin äärimmilleen: kidutusta on vasta se, jos siitä jää pysyvä fyysinen vamma. NSA:n kunnianhimoisimmat vakoilusuunnitelmat kaivettiin naftaliinista ja järjestelmästä rakennettiin aito iso veli ‑järjestelmä. Ja samalla saatiin aikaan vuosisadan pahimpiin kuulunut finanssikriisi. Richard Nixonin tahaton, mutta perin paljastava tölväisy "Se ei ole laitonta, jos sen tekee presidentti" kertoo jotain olennaista maailman valtakeskittymän ajatustavoista.
Lakien venytys omiin tarkoituksiin, muiden valtioiden ja ihmisten suvereniteetin jatkuvat loukkaukset, kiduttaminen ja omien mielihalujen toteutus oikeuden nimissä. Kuinka kukaan voi väittää toimintaelokuvien olevan epärealistisia? Toimintasankarien ideologia, metodit ja valikoiva moraalikoodisto ovat syvällä länsimaisen kulttuurin DNA:ssa.
