Greenawayn elokuvallisena esikuvana ruudun pilkkomisessa on ollut Abel Gance, joka jo vuonna 1927 legendaarisessa eepoksessaan Napoléon jakoi kuvaa kuvan sisällä, ja esitti elokuvan finaalin triptyykkinä, kolme valkokangasta vierekkäin. Gancen lisäksi elokuvahistoriassa merkittäviä ruudun jakamisia ovat olleet mm. Andy Warholin kolmetuntinen avantgardistelu Chelsea Girls (1966) ja murhamysteeri-eksploitaatio Hotellimurhat (Wicked, Wicked, 1973), jotka mielenkiintoista kyllä, sijoittuvat molemmat hotelliin.
Napoléon (1927)
The Tulse Luper Suitcases
Vaikka Gancen Napoléon oli kokeellinen elokuva – yksi huikeimpia sellaisia koskaan – oli se myös aikanaan suuri kaupallinen menestys. Tällaista odotettiin myös The Tulse Luper Suitcasesista, mutta lienee vähättelevää sanoa että tämä jäi toteutumatta.
Tulse Luper ‑hahmon läsnäolo tuntui jo Greenawayn varhaisissa mokumentaarisissa lyhytelokuvissa Vertical Features Remake (1978), A Walk Through H (1979), sekä hänen massiivisen tietosanakirjamaisessa esikois-täyspitkässään The Falls (1980). Näissä leffoissa hahmo esitettiin jonkinlaisena tapahtumien taustapiruna, johon jatkuvasti viitattiin, mutta joka ei kuitenkaan koskaan esiintynyt kameran edessä.
Tulse Luper Suitcases ‑projektista kaavailtiin huippuluokan multimedia-eventtiä, jossa elokuvatrilogian lisäksi ilmestyisi mm. internet-sivustoja, tv‑sarja, interaktiivinen peli, taidenäyttelyitä, joukko kirjoja... ja 92 dvd‑levyä! Sekava nettisivusto löytyy osoitteesta tulselupernetwork.com (linkki sivuston ulkopuolelle), ja interaktiivinen peli, josta loppujen lopuksi taisi tulla suurimman yleisösuosion osakseen saanut ilmentymä koko projektista löytyy osoitteesta tulseluperjourney.com (linkki sivuston ulkopuolelle). Hulppean kallis taidenäyttely "Tulse Luper at Compton Verney" pidettiin Britannian maaseudulla, ja toimi myös miljöönä elokuvatrilogian päättävässä osassa. tv‑sarjaa tai dvd‑levyjä ei toistaiseksi ole ilmestynyt.
Ensimmäinen elokuva, alaotsikoltaan The Moab Story, käynnistyy kuvauksella Luperin lapsuudesta, jossa henkilö esitellään seikkailijana, jonka elämää leimaavat vankina oleminen ja matkalaukut. Luper kokosi elämänsä aikana yhteensä 92 matkalaukkua, joiden kautta hänen 1900‑luvun kattava elämänsä avautuu katsojalle. Numero 92 (uraanin numero alkuainetaulukossa) esiintyykin kaikkialla trilogiassa lähes mielipuolisuuteen saakka.
Ensimmäisessä osassa, kuten koko trilogiassakin, kuvan alareunassa vilisee vale-historioitsijoita, jotka selittelevät mitä elokuvassa tapahtuu. Aina kun uusi henkilö tulee mukaan tarinaan, hänet esitellään tekstillä jossa lukee henkilön nimi ja numero – tästä tulee hauskasti mieleen samankaltaista kikkaa käyttävä, vuoden 1972 Shaw Brothers ‑elokuva Water Margin!
The Moab Storyn ensimmäinen vartti on itse asiassa erinomaista tavaraa, mutta leffa alkaa kaartumaan laskusuuntaan heti kun varsinainen kertomus alkaa käynnistyä. Mielenkiintoista onkin, että elokuvan kubistisen kuvakerronnan luulisi hylkivän perinteisempää narratiivisuutta, mutta se toimii nimenomaan parhaiten ensimmäisen osan alussa, joka kenties on sisällöltään selkeintä tarinankerrontaa koko trilogiassa.
Tämän jälkeen näemme Luperin aikuisena, ja seuraamme hänen elämästään erinäisiä episodimaisia seikkailuja, joita yhdistää se, ettei yhdessäkään ole järjen häivääkään. Käsittämättömintä antia The Moab Storyssa saavat kunnian edustaa "Eat the ice cream!" ‑hetki sekä kohtaus, jossa joukko elokuvan erinäisiä hahmoja istuu yhdessä puhumassa sekavia Joycesta, Kafkasta ja muista kirjailijoista.
Kakkososaa Vaux to the Sea monet Greenaway-fanit pitävät kolmikon onnistuneimpana. Luper on toisen maailmansodan aikana fasistien vankina mielisairaalassa, ja päätyy lopulta Isabella Rosselinin esittämän kajahtaneen – tosin nyt on vaikea muistaa sisältääkö trilogia ensimmäistäkään täysjärkistä hahmoa – Madame Moitissierin hoiviin.
Kolmosasta From Sark to the Finish saa kyllä pahasti sen kuvan, että rahat ovat loppuneet kesken. Elokuva on suurimmaksi osaksi valokuvista ja piirroksista tehty kollaasi, jonka päällä näemme pöliseviä puhuvia päitä selittelemässä asioita – jopa jotkut hyvin tärkeät tarinalliset seikat esitetään puhtaasti tällä tavalla. Mutta jotain kumman nautittavaa tällaisessa menossa on. Varsinkin lopun venäläinen Gulag-osuus, joka esitetään täysin teatterimaisen paljailla ja tietokonegrafiikkaa hyväkseen käyttävillä lavasteilla, on aivan upeaa hubaa. Ehkä sellaista hubaa mistä saa pidemmän päälle päänsäryn, mutta kuitenkin.
Pääroolit ovat menneet vähemmän tunnetuille näyttelijöille, mutta pienempiin rooleihin Greenaway on saanut narutettua mukaan kovin vaikuttavia nimiä – Isabella Rosselinin lisäksi mukana on Deborah Harry, Franka Potente, ja iki‑ihana Ana Torrent jonkinlaisena kaikkien tarinankertojien äitinä. Jos Terrence Malickin Tree of Lifen esiintyjät kertoivat olleensa hiukan pihalla siitä minkä keskeltä he löysivät itsensä, voi vaan kuvitella The Tulse Luper Suitcasesin näyttelijäkaartin tuntoja. Dialogi on ironisten sanaleikkien sarjatulitusta, tai sitten sitä että henkilöt vaan karjuvat ja kiroilevat toisilleen – samalla kun sattuvat painimaan keskenään alastomina. Joissain kohdissa tuntuu kuin tekijät olisivat vain kuvauspaikalla improvisoineet jotain paskaa millä näyttelijät voisivat soittaa suutaan samalla kun toimivat statisteina digitaaliselle kikkailulle ja kiiltokuvamaisen kauniille kameratyöskentelylle.
Aiemmissakin Greenawayn elokuvallisissa tuotoksissa on käytetty pilkottuja ruutuja ja kubistista kuvakerrontaa. Prosperon kirjat (Prospero's Books, 1991) on myös siitä merkittävä, että se sisältää finaalin joka ollaan kuvattu aikaiselle hd‑videolle. Vaikka kubistiset näyt toimivat tässä filmissä ehkä jopa tehokkaammin kuin The Tulse Luper Suitcasesissa, on sen raskas shakespearemainen paatos vähemmän nautittavaa kuin Luperin päättömät sekoilut. 1980‑luvulla televisiolle tehty sarja Infernon uudet kuvat (A TV Dante) esitteli The Tulse Luper Suitcasesissa mukana olevat ruudun pohjaan sijoitetut puhuvat päät, jotka vielä tässä olivat todellisia ihmisiä, kuten Sir David Attenborough.
Greenaway on myös tunkenut The Tulse Luper Suitcasesin täyteen narsistisen itsetietoisia viittauksia aiempiin teoksiinsa; tämä menee jopa siihen pisteeseen, että näemme mittavia leikkeitä mm. sellaisista elokuvista kuin Zoo (A Zed & Two Noughts, 1985), Arkkitehdin vatsa (The Belly of an Architect, 1987), ja The Baby of Mâcon (1993). Kaikki nämä leffat tietenkin paljastuvat alun perin itse Luperin ideoimiksi teoksiksi.
Summa summarum: kuvittele ns. tavanomainen Monty Pythonin lentävän sirkuksen jakso. Riisu siitä pois kaikki nokkeluus, ja ahda se täyteen alastomuutta ja kaikkia mahdollisia digitaalisia editointiefektejä mitä saatat kuvitella. Tämä on The Tulse Luper Suitcases. Samoilla linjoilla oli eräs nettikriitikko, joka riemuitsi: "This is Monty Python on crack!"
The Tulse Luper Suitcases ‑trilogia on formalistinen, keinotekoisuudessaan totisesti kuumehoureista hekumaa kurotteleva viihde-elokuva, arthouse-vastine Michael Bayn hengellisyystuotteille. Greenaway on luonut hirviömäisessä egoistisuudessaan henkeäsalpaavan turhamaisuusprojektin, joka onnistuu kuitenkin takomaan epäuskoisen hymyn katsojan huulille.
Greenawayn itsensä mukaan The Tulse Luper Suitcases on myyty yli neljäänkymmeneen maahan, mutta se ei kyllä tunnu näkyvän missään. Espanjassa julkaistiin ykkösosasta dvd jo vuonna 2005, mutta jatko-osia ei kuulunut. Vihdoin loppuvuodesta 2008 koko trilogia tuli dvd‑levitykseen, mutta vain Australiassa (!). Suomeen teoksia ei ole tullut edes festivaalilevitykseen (huhuja mahdollisista R&A-näytöksistä tosin aikoinaan oli). Levitystä elokuvateattereissa ei trilogia saanut juuri missään. Virossa trilogia näytettiin Pimedate ööde Filmifestivaalilla – väärällä kuvasuhteella ja monoäänellä. Elokuvista editoitiin myös yhden leffan painos nimeltään "A Life in Suitcases", jonka tarkoitus oli kai tuoda projektille parempaa näkyvyyttä, mutta joka ei loppujen lopuksi sekään saanut juuri minkäänlaista levitystä.
| The Tulse Luper Suitcases, Part 1: The Moab Story | (MM) |
| The Tulse Luper Suitcases, Part 2: Vaux to the Sea | (MM) |
| The Tulse Luper Suitcases, Part 3: From Sark to Finish | (MM) |