Mikko Kojo

Borettslaget (Piirka ja naapurit, 2002)

Ohjaaja:

• Pål O. Nissen
• Vibeke Ringen
• Marit Åslein

elokuva arvostelu

Ohjaus: Pål O. Nissen, Vibeke Ringen, Marit Åslein

Nauravat turskat ‑katsaus olisi yhtä kaukana kattavasta kuin Norja jääkiekon maailmanmestaruudesta, jos Borettslaget jätettäisiin välistä. Sitä ei etenkään suomalainen voi jättää huomiotta. Nimi Borettslaget ("asunto-osakeyhtiö") ei ehkä kuulostane tutulta, mutta Piirka soittanee muitakin kelloja kuin AC/DC:n "Hell's Bells":iä jatkoillaan norjalaisessa taloyhtiössä, jonka talonmiehen silmätikku suomalaiset sukujuuret omaava pitkätukka on.

Aloitetaanpa vaikka hahmon tyypillisestä suomalaisesta nimestä, Piirka. Lausutaan "Pirkka", sillä norjalaiselle pitkän ja lyhyen konsonantin ja vokaalin erottaminen toisistaan on yhtä helppoa kuin Gadus Morhuan pilkkiminen suomalaiselle. Muuten Piirkan ominaisuudet menevät aikalailla yksiin standardisuomalaisen kanssa: musiikkilajeista maistuu hevi, juomista alkoholi kaikissa erilaisissa muodoissaan. Töistä ainoastaan pimeän taksin ajaminen. Reisille roiskahtaakin sitten siinä, että Piirka ei suinkaan puhu suomea, vaan norjalaisten käsitystä suomenruotsista (Piirkan repliikit tekstitetään Norjan tv:ssä). "Helvete!" Edes perkelettä ei kuulla. Edellä mainitut ominaisuudet eivät kuitenkaan ole herrakansan stereotypioita, joten Borettslagetin tarjoama kuva suomalaisista on loppujen lopuksi samanlainen smörgåsbord faktaa ja fiktiota kuin 1900‑luvun alun Otavan tietosanakirjan tarjoamat infoannokset neekereistä. Naurettavimmillaan käsitys suomalaisesta on kun Piirka tapaa veljensä Porkan, joka on ehta svedupelle.

Kun kymmenkunta henkilöä sisältävästä tv‑sarjasta leikataan pois kaksi kolmasosaa ja jätetään jäljelle vain yhden henkilön ympärillä tapahtuva toiminta, ei lopputuloksella kilpailla edes ulkomaisen elokuvan Emma-patsaasta. Noin tunnin mittaisen koosteen aikana Piirka ehtii saada viitisen erilaista velvoitetyöpaikkaa (noin yksi työpaikka per jakso) ja yhtä monta kertaa kenkää. Viinaa vedetään muutaman kerran, ja talonmies Narvestad hermostutetaan kerran pari. Aku Ankan tai Wagnerin tavoin kerran osutaan vahingossa uraputkessa öljylähteeseen, mutta kyse ei ole uusiutuvasta energiamuodosta, joten homma ei montaa jaksoa kestä. Yhteen leikattuna on turhan selvää, että jaksojen välillä ei ole selkeää jatkuvuutta. Pirtun ja lihan(?!) Ruotsista salakuljettamisesta kiinnijääminen on sovitettu ennen seuraavasta jaksosta leikattua uutta duunia.

Borettslaget on näyttelijä Robert Stoltenbergin show. Mies esittää Piirkan lisäksi kymmenkunta muuta roolia, muun muassa myöskin pitkätukkaista talonmies Narvestadia, talossa asuvaa kerrostalokyttääjää sekä dvd:ltä kokonaan kadonnutta Suomea kauempaa Norjaan saapunutta maahanmuuttajaa. Missään tapauksessa sarjaa ei voi pitää tv‑viihteen lippulaivana, etenkään tänä dvd‑koosteena. Suomalaisen geeniperimässä olevan virheen takia meitä kuitenkin kiinnostaa, mitä meistä muualla ajatellaan. Norjan yleisradion NRK:n prime time ‑tv-sarjan hahmoksi päätyminen nostaa kansallisidentiteettiä kummasti, varsinkin kun se vetää viinaa kunnolla!

Mikko Kojo

Lange flate ballær (2006)

Ohjaaja:

• Bjørn Fast Nagell
• Harald Zwart

elokuva arvostelu

Ohjaus: Bjørn Fast Nagell, Harald Zwart

Norjalaiset ovat jalkapallohullua väkeä, mikä sinänsä on ymmärrettävää, sillä englantilaisten kanssa on kautta aikojen ollut peliä ja aiemmat suorituksen antavat sentään vähän suomalaisia enemmän realiteettia toivoa lajissa jonkinlaista menestystä. Siksipä suomalaisten tehdessä jalkapalloelokuvan tuloksena on puulaakikomedia FC Venus, elokuvallinen vastine Suomen jalkapallomaajoukkueelle Litmasen krapula-aamuna Azerbaizanissa. Norskit sitä vastoin lähtevät omassa komediassaan, Lange flate ballær, MM‑kisoihin kannustamaan maataan voittoon. Jalkapallomaailman vastike tälle lienee Oliver Kahnin väkisinmakaama Italian maajoukkue Fär‑saarten suoritustasolla. Kummankaan maan versiointi aiheesta ei liiemmin naurata vaikka komedioita ovatkin. Varoitan; seuraavan kahden kappaleen aikana paljastan elokuvan koko juonen, jotta teidän ei tarvitsisi katsoa elokuvaa tietääksenne mitä siinä tapahtuu.

Viisi pohjoismaalaista miestä Saksassa jalkapallon MM‑kisoissa naiset jätettynä koteihin. Ajatelkaa asiaa. Ja miettikää sitten sitä ämmää (Pål Sparre-Enger), joka käsikirjoittaa noin loistavan high conceptin omaavaan elokuvaan jotain muuta kuin olutta, makkaraa ja Reberbahnin. Ja niin kuin ei Ostos‑TV:ssäkään, ei tässä vielä kaikki. Pål käsikirjoittaa elokuvaan mammanpojan, joka rakastuu ja saa vastarakkautta nätiltä nuorelta tytöltä ollessaan itse paksu nelikymppinen nörtti. Miehen, joka etsii aviotonta poikaansa Saksasta ja löytää tämän pelaamasta Saksan maajoukkueesta. Yhteisen työpaikan, joka on menossa konkurssiin, mutta joka pelastuu onnenkantamoisella. Koko elokuva pyrkii niin paljon kaikkien hyvien norjalaisten onnistumiseen, että se muodostuu sietämättömäksi kokemukseksi kaikille, jotka eivät elä turskanmaksaöljystä ja ole tatuoineet Mette-Maritin kuvaa hanuriinsa.

Vaikka elokuva naurattaakin pari kertaa ja parin pääosan esittäjän habitus olisi sopiva siihen elokuvaan, joka olisin halunnut Lange flate ballærin olevan, en todellakaan halua kenenkään katsovan tätä elokuvaa ja siksi kerron loppuratkaisunkin: Norja kohtaa loppuottelussa Saksan ja viisikon taktisten neuvojen ansiosta voittaa maailmanmestaruuden. Saksan paras pelaaja, päänilkin vahinkolaukaus Germaniassa, siirtyy pelaamaan päähenkilöiden kotikaupungin Fredrikstadin (asukasluku n. 70000) joukkueeseen. Jose Mourinho (miehellä on oikeasti cameo) soittaa ja kysyy pelaajaa joukkueeseensa, ja saatuaan kieltävän vastauksen pyrkii samaan joukkueeseen valmentajaksi.

Lange flate ballær menestyi Norjassa liian hyvin, ja alkuvuodesta 2008 jatko‑osa Lange flate ballær 2 penetroitui teattereihin. Julisteessa tuttu Norge-teksti on maalattu kaljamahoihin, mutta jalkapallo on vaihtunut NATO-operaatioon. Ilmeisesti ohjaaja Harald Zwart on Hollywood-kytkentöjensä (ohjannut elokuvat Agent Cody Banks ja One Night at McCool's) ansiosta saanut elokuvaan Don Johnsonin. Heikosta julkisesta psykiatrisesta hoidosta kärsivät norjalaiset hakivat tukea ja turvaa elokuvateatterista, ja Lange flate ballær 2 sai viikossa 150 000 katsojaa.

Mikko Kojo

Kill Buljo: The Movie (2007)

Ohjaaja:

• Tommy Wirkola

elokuva arvostelu

"In Kautokeino no one can hear you scream"

Jo elokuvan nimi, Kill Buljo, sekä tagline kertovat paljon. Kyseessä on ensisijaisesti parodia Quentin Tarantinon Kill Bill ‑elokuvista (Kill Bill: Vol. 1, 2003; Kill Bill: Vol. 2, 2004) ripotellen sekaan muihin elokuviin kohdistuvia tai niistä innoituksensa saaneita herjoja. Tyylilaji on siis tuttu esimerkiksi ZAZ‑kolmikon tai Wayans-veljesten tuotoksista. Toteutus sen sijaan on Jotunheimin verran amatöörimäisempi ja lappalaisvitseineen norjalaisempi.

Pääasiallinen juoni otetaan siis Kill Billistä. Saamelainen Jompa (Stig Frode Henriksen) on kihlajaisissaan ryyppäämässä, kun rikollisjoukkio ryntää sisään ja teloittaa jokaisen epäonnistuen kuitenkin Jompan tappamisessa. Jompa päätyy sairaalaan koomassa, ja kokee toisinnon "My name is Buck, and I'm here to fuck" ‑kohtauksesta sillä erotuksella, ettei satu heräämään ajoissa. Kyseessä on ehdottomasti elokuvan hauskin hetki, jossa Alaston ase ‑elokuvienkin parodioimat kuvat rakasteluanalogioista viedään mauttomaan huipentumaansa. Jotain Kill Buljosta kertonee, että kohtaus ei ole kuitenkaan ainoa miesten välinen väkisinmakaaminen. Tajuihin vihdoin tultuaan Jompa ryhtyy selvittämään syytä kihlajaistensa keskeyttämiseen ja elokuva kertaa muutamia Kill Billin avainkohtauksia enemmän tai vähemmän onnistuneen huumorin terästämänä. Kyseessä ei kuitenkaan ole humoristinen hiilikopio esikuvastaan, vaan vähintään yhtä suuren osan elokuvasta saa ohjaaja Tommy Wirkolan esittämä sovinistipoliisi Sid, jonka tehtävänä on selvittää verilöylyn tekijät ja motiivi, napata sairaalasta litomaan lähtenyt Jompa sekä herjata saamelaisia, naisia sekä vähä-älyistä apuriaan.

Elokuvan huumori on varsin monipuolista ja tasoltaan liian vaihtelevaa. Luonnollisesti ison osan saa muiden elokuvien parodiointi ja niiden kohtausten toisto humoristisella lisävivahteella. Kill Billin lisäksi osansa saavat esim. Syvä joki ja Titanic, joten varsin laajalla alueella liikutaan. Merkittävä osa huumorista perustuu hahmoihin, jotka tosin eivät ole lainkaan huvittavia. Elokuvan amatöörimäisyys näkyykin selvimmin näyttelijäsuorituksissa, joista pahiten epäonnistuu ohjaaja itse. Naisia ja saamelaisia tasapuolisesti vihaava Sid olisi kenties hauskakin hahmo, ellei nyt vaikuttaisi siltä, että kyseessä on lamavuosien sketsisarjasta repäisty hahmo kesäteatterin statistin esittämänä. Irtoviiksille ei ihmeemmin jaksa nauraa. Erityisen hyvin ei näyttelijöistä onnistu kukaan, mutta kokeneinta kaartia olevat selviävät hommasta puhtaimmin paperein. Myös hahmojen nimet kuten Bud Light, Kjell Driver ja Lara Kofta ovat yrityksessään lähinnä säälittäviä. Pahispomon knallipäisen apurin nimeäminen Blowjobiksi sen sijaan on ammattikoululaisuudessaan hatunnoston arvoinen. Muutenkin huumori toimii enimmäkseen kovalla ja mauttomalla yrityksellä. ZAZ‑tyyliset gagit tuntuvat kertaalleen nähdyltä, eikä dialogi tarjoa ihmeemmin helmiä.

Norjalaisuus näkyy selvimmin tapahtumapaikoissa, mutta myös saamelaisille naureskelussa. Sid varoittaa aiheellisesti, että "saamelaisilla on vain kaksi tunnetta, koston jano ja jano", eli Pulttiboisin lappalaiset Naima-Aslakin johdolla eivät ole ainoita viinalle persoja hahmoja pohjoismaisessa fiktiossa. Lisäksi elokuvassa on rakastelukohtaus turskien seassa. Ammattimaisilla näyttelijöillä Kill Buljo näyttäisi ja tuntuisi melkein "oikealta" elokuvalta, mutta nyt sille on valmis antamaan paljon anteeksi. Epäilemättä elokuvan teko on vaatinut enemmän hikeä kuin rahaa. Eivätkä ne Scary Movietkaan aina jaksa naurattaa. Voisin kuvitella, että amatöörielokuvien ystävät ylipäätään ovat Kill Buljonkin otollisinta yleisöä, vaikka onneksi tyypillinen splatter unohdetaan kokonaan.

Mikko Kojo

Svidd neger (2003)

Ohjaaja:

• Erik Smith Meyer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Erik Smith Meyer

Erik Smith Meyerin Svidd neger (suomeksi kutakuinkin Poltettu neekeri) on nimensä mukaisesti omituinen elokuva. Päällisin puolin kyseessä on draama, jonka pinnan alta vino huumori purskahtaa satunnaisesti esille. Vertailukohdaksi voisi hakea toisen pohjoismaalaisen Lars von Trierin erinomaisen tv‑sarjan Riget, eikä sekään oikeastaan kerro Svidd negeristä juuri mitään. Eroavaisuuksia on kuitenkin lopulta enemmän kuin yhtäläisyyksiä. Kumpikin tosin välttää kaikenlaisen selkeän genrekategorisoinnin täysin. Svidd negerissä yliluonnolliset kauhuelementit ja pari musikaalinumeroa (mistään Dancer In The Darkista ei kuitenkaan ole kyse) ovat selkeitä tyypillisen draaman ulkopuolelta kotoisin olevia hetkiä. Loppujen lopuksi ei ole mitään takeita onko kyseessä komedia ollenkaan, vai onko tämä vain katsojan tulkintaa ja vaivautunutta reaktiota tapahtumiin, joita ei täysin ymmärrä.

Von Trierin lisäksi vertailukohdiksi löytyy muitakin elokuvamaailman outolintuja. Periaatteessa outoilua ja absurdeja yksityiskohtia voisi verrata vaikka Jodorowskyyn, mutta tyyli on visuaalisesti huomattavasti hillitympää, vaikka mistään dogmasta ei kyse olekaan ja kuvaukseen on kiinnitetty runsaasti huomiota. David Lynchiin vertaaminen luonnistuu helpoiten musiikin ja tapahtumien tarkoituksellisen epäsopusuhdan kautta.

Svidd neger tapahtuu Pohjois-Norjassa, jonka karuja maisemia elokuva käyttääkin hyvin. Tapahtumien keskipisteessä on omissa mökeissään asustavat kaksi perhettä. Toisessa alkoholisti‑isä asuu nuoren tyttärensä kanssa ja pakenee vaimonsa hukuttamisflashbackeja syvemmälle Jack Daniels ‑pulloon. Jack Daniels onkin sopiva esimerkki Svidd negerin tyylistä. Miksi lappalaisalkkari dokaa Jack Danielsia? Mitään suoraa vastausta tähän ei tietenkään ole tarjolla. Toisessa mökissä asuu yksinhuoltajaäiti kahden poikansa, Anttila-kuvaston kanssa runkkaavan lihavan aikamiespojan ja nuoren mustan, mielestään saamelaisen, pojan kanssa. Kuvioihin sekoittuu myös aito saamelainen, jonka "perkeles" luo mukavan linkin Suomeen ja Suomen lappalaisiin, ja jonka neljäntuulenlakin alta kuoriutuu nahkatakkinen HD‑mies. Luvassa on rakkautta: järjestettyä, kiellettyä ja mahdotonta. Vinksahtaneeseen norjalaistyyliin.

Svidd negerin melodraama jättää kylmäksi, mutta elokuvan tarkoitus ei välttämättä olekaan imeä katsoja mukaan myötäelämään henkilöiden mukana. Miten Svidd negerin kokee on kiinni siitä kokeeko omituiset henkilöt, nyanssit ja tapahtumat päälleliimattuina irrallisuuksina, vai kiinnostavina yksityiskohtina, joilla on suurempi merkitys kokonaisuuden kannalta, tai ainakin valmiudesta lähteä etsimään näitä merkityksiä.

Mikko Kojo

Hodet over vannet (Head Above Water, 1993)

Ohjaaja:

• Nils Gaup

elokuva arvostelu

Ohjaus: Nils Gaup

Uusioversioihin erikoistuneet amerikkalaiset ovat välillä valinneet versioinnin kohteeksi myös pohjoismaalaisia l. varsin vähän tunnettuja elokuvia. Yksi näistä on norjalainen 1993 valmistunut Hodet over vannet, joka kolme vuotta myöhemmin päätyi valkokankaalle angloamerikkalaisena versiona pääosissa niinkin nimekkäitä näyttelijöitä kuin Harvey Keitel, Cameron Diaz ja Billy Zane. Aiheesta? Kenties. Nimikin oli suora käännös: Head Over Water.

Hyvin pienimuotoinen elokuva – koko elokuvassa on 5 näyttelijää – tapahtuu kokonaan saarella, joka vastannee norjalaisen käsitystä kesälomaparatiisista sataprosenttisesti. Mantereelle ei pääse kuin veneellä, ja koko saarella on vain kaksi mökkiä. Siellä laatuaikaa viettävät Lene (Lene Elise Bergum) miehensä Einarin (Svein Roger Karlsen) kanssa. Kesäidylliä parhaimmillaan, vaikka Einaria kiinnostaakin enemmän turskan pyytäminen kuin muu vonkaaminen. Einarin lähdettyä yökalaan perheen tuttavan, vai onko kyseessä pelkkä mökkinaapuri, Bjørnin (Morten Abel) kanssa saapuu Lenen ex‑mies Gaute (Reidar Sørensen) mökille Leneä viihdyttämään, tarkoituksena ehkä myöskin saada hieman sillin hajua sormiin. Norjalaisten mökkeilytavat eivät eroa suomalaisesta, joten Gaute vetää perseet olalle, ja yön aikana sattuu pikku vahinko. Vasta tässä vaiheessa Hodet over vannet paljastaakin olevansa enemmänkin musta komedia kuin trilleri tai draama, vaikka niistäkään ei kaukana olla. Huumori ei missään vaiheessa muutu ääneen naurattavaksi vitsailuksi, vaan on ainoastaan enemmän tai vähemmän kiero vivahde tapahtumissa.

Idyllisellä saarella lomailu muuttuu salailuksi ja kyräilyksi, ja pikkuhiljaa komediaa väännetään tummemmaksi ja tapahtumia kimurantimmiksi. Tyynehkö meri, aurinko ja saariston kalliomaisema kuitenkin rauhoittaa, ja kokonaisuus tuntuu tapahtumiin nähden seesteiseltä. Millään tavalla en asiaa valita, mutta Lene tuntuu varsin hövelisti heittävän paidan päältään Bjørnin edessä (ehkä tämä vain kuuluu osana norjalaiseen mökkeilykulttuuriin) ja missään vaiheessa ei oikein selviä, mikä Bjørn on miehiään. Miksi suhde sekä Leneen että Einariin on kovin läheinen, ja miksi Gautekin tuntuu olevan molempien kanssa ainakin jonkinlaisissa väleissä? Vastaukset näihin kysymyksiin voisivat auttaa, sillä nyt katsoja tuntee tulevansa huijatuksi tapahtumien ja epäilysten ristitulessa. Muutenkin tekemisiä ei vaivauduta motivoimaan sen kummemmin, kuin että ne johtavat oikeisiin seurauksiin.

Vastoin Elitistin foorumilla liikkuneita huhuja ei Lene Elise Bergum suinkaan vietä koko elokuvaa naturellina, mutta tuntuu kuitenkin olevan varsin sujut alasti olemisen kanssa. Ulkonäöllä on todennäköisesti ollut paljon tekemistä rooliin valinnan kanssa. Mainita kannattaa myös Svein Roger Karlsen, erityisesti koska mies on Pekka Valkeejärven (esim. Vareksen Hillosilmä Munck) kaksoisolento.