Miehen ideaalista elämää luotaavan trilogian ensimmäisessä osassa "Rambo – moderni sodanjumala ja miehen puhdas ilmentymä" pääsimme jo hyvään alkuun kartoittaessamme miehen maailmaa ja metodeja. Toisessa osassa painumme vielä syvemmälle miehen pääkuoren sisään ja keskitymme siihen ainoaan asiaan, joka siellä pyörii: vallanhaluun. Koska kaikki toimivat ideat on jo keksitty antiikin aikana, otetaan kehykseksi Platonin valtioteoria. Platon esitti ihannevaltion rakentuvan kolmesta luokasta: työläisistä (kohtuullisuus), sotilaista (rohkeus) ja filosofiaan perehtyneistä hallitsijoista (viisaus).
Yksittäisen ihmisen arvottaminen onnistuu myös luokkien pääihanteiden avulla, niinpä korkein hyve oikeamielisyys on kohtuullisuuden, rohkeuden ja viisauden summa. Hyveiden sovelias yhdistelmä tekee ihmisestä harmonisen, yhteiskunnasta taas oikeamielisen.
Toimintasankarin ydinhyve on ehdottomasti oikeamielisyys, mutta toisaalta hänen suuruudenhulluutensa, itsekeskeisyytensä ja ehdottomuutensa vaativat luokituksen tarkastamista. Hyökäten kuin hunni sivilisaation kimppuun, hänen toimintatapansa vaikuttavat suurvallalta, joka paitsi pirstoo vallitsevan järjestelmän, luo omat käyttäytymissääntönsä, niin myös olettaa muiden mukautuvan niihin. Tästä päästäänkin johtopäätökseen, että toimintatähteä täytyy käsitellä täydellisen alfauroksen ja utopiavaltion synteesinä. Steven Seagal käy tarinoissaan graafisen väkivallan dialogia kukistaen kilpailevat ideologiat, hallintomuodot ja ryhmittymät. Lopuksi kolonialistis-fasistisessa fantasiassa kaiken yllä seisoo valkoinen despootti, joka on noussut rotujen, luokkien, sukupuolten ja ympäristön yläpuolelle.
Kriisi ja sankaruus
"It's a dirty job... but somebody's got to take out the garbage."
Mytologian ja vertailevan uskontotieteen professori ja kirjailija, Joseph Campbell esittää usein siteeratussa teoksessa Sankarin tuhannet kasvot tien sankaruuteen olevan aina poikkeusyksilön tekemä myyttinen matka. Elokuvien action-sankari ei levitä menneiden aikojen tapaan viisauksia tai valistuneisuutta vaan tarjoaa pelkkää väkivaltaa ratkaisuna kaikkeen. Pelkkä kykeneväisyys väkivaltaan ei kuitenkaan riitä, sankariksi ei kukaan pääse omasta halustaan, vaan vääryyden ympäröidessä yhteisö antaa valituille yksilöille sankaruuden mahdollisuuden. Onnistuneiden toimien seurauksena yksilö saa ympäristöltä sankarin kruunun. Sankaruus on pelkästään onnistunutta ongelmanratkaisukykyä.
Oikeusvajeesta kärsivään yhteisöön tarvitaan siis poikkeusyksilö (ts. välinpitämätön mulkku), jolla on varaa irrottautua säännöistä ja normeista sekä riistää itselleen esivallalta sen hallinnoima väkivallan monopoli. Hän on siis vain eräänlainen sosialistisia ajatuksia päähänsä saanut yksinkertainen, väkivaltainen, mutta juuri oikeanlaisella kunniakoodistolla varustettu rehti kadunmies. Poliittisesti metodit hivelevät molempia suuntia: oikeistoa miellyttänee oman käden oikeus, vasemmistoa taas selkeä luokkataistelun tunnusmerkistö. Useimmiten hän on kuitenkin väärä mies oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Käytännössä sankari toteuttaa lähes aina jonkinsorttisen vallankaappauksen. Vallankaappaus on poikkeuksetta verinen, mutta lopputulos on aina hintansa väärti (näin siis sanovat he, joiden verta ei vuodateta ja joiden rakettimainen nousu yhteisön sosiaalisessa asteikossa on tapahtuman jälkeen taattu). Esivalta ei asiasta yleensä kiinnostu, koska toimintatähti tyytyy barbaaripäällikön tavoin paikalliseen valtaan, eikä ole kiinnostunut liian laajoista ympyröistä. Teknisesti kyseessä on usein mafia-tyyppisen välienselvittelyn tuloksena syntynyt vallansiirto ryhmittymältä toiselle tai valtarakenteiden suojissa piileskelevien mätien yksilöiden savustaminen ulos.
Mielenkiintoisin vaihe on kuitenkin silloin kun akuutti kriisi on ratkaistu ja lopputekstit laskeutuneet. Mitä silloin tapahtuu? Yhteisö ehkä kuvittelee ja toivoo toimintasankarin häipyvän omille teilleen heti kun ongelmat on ratkaistu, mutta on oletettavaa, että näin ei käy. Toimintasankari tuskin luopuu saavuttamastaan vallasta ja voidaan sangen oikeutetusti epäillä, että jos haluat kuvan tulevaisuudesta, kuvittele Steven Seagal vääntämässä käsivartta sijoiltaan – ikuisesti.
Toimintasankarin rakennusainekset
Kohtuullisuus
Steven Seagalin maailmassa kohtuullisuus ei tarkoita kohtuullisuutta väkivallan käytössä, vaan väkivaltatoimien välillä. Käytännössä tämä tarkoittaa askeettista elämäntapaa, pidättäytyvyyttä ja halujen hallitsemista. Eroottisesta kanssakäymisestä kieltäytyminen korostaa sankarin askeettista ylemmyyttä, vaikka naisia (ja houkutuksia) on yleensä tiedossa keskimääräistä enemmän.
Rajansa toki kaikella: Thaimaassa oleskellessa voi vapaasti käyttäytyä muiden länsimaalaisten tavoin ja pistäytyä astumassa paikallista kaunotarta (Belly of the Beast, 2003). Näennäisen ihailtava itsehillintä on usein vain puhdasta välinpitämättömyyttä ja kylmää realismia. Suorat kaupalliset ja poliittiset motiivit puuttuvat usein siksi, että tarpeen vaatiessa kaikki voidaan kuitenkin hankkia pakottamalla. Luonnollista aggressiivisuutta ei korosteta, mutta toisaalta hahmo ei edes yritäkään peitellä sitä iloa, joka väkivallan käytöstä syntyy. Ei siis ole ihme, että usein toiminnan lopputuloksena on kasa ruumiita liioiteltua sadismia käyttäen.
Rohkeus
Sivuutetaan heti alkuunsa itsestään selvin rohkeuden muoto eli kamppailutilanne ja pohditaan muita rohkeutta sivuavia hyveitä. Uhrautuvaisuus on rohkeuden sisarhyve ja sankarin tapauksessa se yleensä tarkoittaa typeryyden huipennusta tilanteessa, josta ei voi paeta oman ylipaisuneen ylpeytensä vuoksi. Iltakiksautukselta häpeällisesti yllätetty Seagalin hahmo kokee ainoaksi vaihtoehdokseen rynnätä kahden metrin päässä sojottavaa haulikkoa kohti uljaan "motherfuckers!" ‑taisteluhuudon säestämänä imuroiden sekuntia myöhemmin lähes jokaisen haulin rintakehäänsä (Hard to Kill, 1990).
Uhrautuvaisuus ei kuitenkaan ole niinkään toimintasankarille luotu hyve vaan eräänlainen vaatimus perhe‑ ja lähipiirille. Yleisesti hahmon (alaikäinen) jälkikasvu selviää hengissä, mutta aikuisiällä henki saattaa lähteä heiltäkin (Urban Justice, 2007). Ehdottomasti pienin henkiinjäämistodennäköisyys on kuitenkin vaimolla, mikäli yleensä on elossa edes elokuvan alussa. Ainoastaan Nicossa (aka Above the Law, 1988) vaimo selviytyy elossa loppuun saakka (The Glimmer Manissä, 1996, jää henkiin myös ex‑vaimo). Kun tämän taustan ottaa huomioon, niin tuntuu luonnolliselta, että välillä viesti vaimon kuolemasta ei aiheuta erikoisempaa inhoreaktiota kasvoilla kuin nouseminen kuselta haisevaan metroonkaan (Into the Sun, 2005). Onhan kyseessä ikävä, joskin erittäin todennäköinen tapahtuma. Muusta lähipiiristä vielä mainittakoon, että valkoisten miespuolisten työtovereiden selviytymisprosentti on sekin melko alhainen, toisin kuin tummaihoisten, jotka selviävät hengissä lähes aina.
Kaikella tällä on kuitenkin tarkoituksensa; moraalisessa ylivertaisuudessaan Seagalilla on kiistaton henkinen etulyöntiasema, onhan korkeinta sankaruutta nimenomaan viattomien ja heikkojen puolustaminen. Perheenjäsenten, työkavereiden ja muiden syyttömien menetykset vain korostavat tätä entisestään. Seagal saavuttaa näin toiminnallaan marttyyriuden, jossa voimasuhteet muuttuvat merkityksettömiksi eivätkä tekojen seuraukset tai uhraukset enää kosketa häntä.
Viisaus
Älykkyys on synnynnäistä, viisaus hankittua. Action-tähden onneksi näin, koska jos älykkyys olisi kolmas kriteeri, niin voisimme saman tien lopettaa tähän. Viisaus on siis kokemusta ja kokemus metodien täydellistä hallintaa. Teepussi-filosofinen lause "ennen kuin opettelet vahingoittamaan, opettele parantamaan" muokkautuu Seagalin käsissä perin käytännölliseksi ja rationaaliseksi ajatteluksi: oppimalla korjaamaan taistelun aiheuttamat vauriot, voit jatkaa toisena päivänä (Hard to Kill).
Viisaudessa on kuitenkin sudenkuoppansa: verbaalinen kyvykkyys. Ihmiset tunnistavat alitajuisen halunsa uskoa kaikkiin muihin paitsi järkiperäisiin perusteluihin ja siksi he eivät suo kyseistä ominaisuutta toiminnan miehelle. Retorisessa lahjakkuudessa kun piilee aina opportunismin ja huijaamisen siemen. Toimintasankarille kykeneväisyys kompromisseihin on pahinta laatua oleva kuolemansynti. Vastenmielisten esimiesten ja vastustajien kanssa voidaan kyllä käydä kunnollinen verbaalinen mittelö, joka käytännössä on vain esileikkiä heti tai myöhemmin väistämättä realisoituvalle turpaan vedolle.
Toimintasankarille viisaus on pelkkää kokemuksen opettamaa väkivaltaprosessin viilausta.
Oikeamielisyys, oikeudenmukaisuus
"Ei riitä, että on hurskas ja rehellinen, on huolehdittava, että toiset ovat samassa tilassa; ja siihen pakottamista se varsinaisesti tarkoittaa. Yhtä paljon kun minun epäoikeudenmukaisuuteni saa pahaa aikaan toiselle, voi hänen epäoikeudenmukaisuutensa kautta pahuus levitä toiseen, jolloin minun tehtäväni on nimenomaisesti estää se aivan kuin estäisin omat rikkomukseni. Tämän vuoksi, jos minä aion olla oikeamielinen, olen sidottu käyttämään pakkokeinoja lähimmäiseeni, voimakeinoja, jos ne ovat tarpeellisia, kaikissa niissä vahingollisissa teoissa joista, paremman mielenlaadun omaavana itse pidätyn." — Piispa Rowley (määritelmä oikeamielisyydestä)
Osiensa summa, oikeamielisyys toteutuu automaattisesti perushyveiden toteutuessa. Termiä ei onneksi tarvitse enempää selitellä, vaan voimme määrittää sen kehäpäätelmällä Platonia mukaillen: ihannevaltion säilyttäminen on ainoa päämäärä, johon kaikkien toimien täytyy perustua. Koska oikeamielisen hallitsijaluokan kaikkien toimien tarkoitus on vain edistää valtion olemassaoloa, niin myös Steven Seagalkin voi tehdä kaikkensa puolustaakseen omaa hegemoniaansa. Käytännössä siis mm. seuraavat asiat luetaan oikeamielisiksi teoiksi:
Halutessaan murtaa vaikka jokaisen jamaikalaisen rastatukan nivelet (Marked for Death, 1990)
Heittää ex‑tyttöystävä tekaistun prostituutiosyytteen varjolla putkaan yöksi vain vittuuntumisen vuoksi (Out for Justice, 1991)
Tuhota lukemattomien pienyrittäjien kioskin/ravintolan/lähikaupan irtaimisto mahdollisimman näyttävän rankaisutoiminnan sivutuloksena (lähes joka elokuva)
Hyväksyä taide vain siinä tapauksessa, jos sen voi repiä irti ja käyttää sitä aseena. Muutoin vapaasti tuhottavissa kuten ravintoloidenkin irtaimisto (lähes joka elokuva)
Pukeutua työpaikalle kuin 70‑luvulle jäänyt diskopelle (lähes joka elokuva The Glimmer Manistä alkaen)
Aiheuttaa öljynporauslaitteiston tuhoamishurmiossa todennäköisesti huomattavasti pahempi ekokatastrofi kuin kapitalistien ahneudella alun perin olisi ollut edes mahdollista saavuttaa (On Deadly Ground, 1994)
Paukauttaa turpaan ravintolatyöntekijää tai muita palveluammattien edustajia, jotka eivät noteeraa läsnäoloa halutunlaisesti (The Glimmer Man ja Shadow Man, 2006)
Kostaa kaikille syyllisyyteen katsomatta (Out for a Killin kansisloganin suomennos: "Hän kärsi murhasta, jota ei tehnyt. Nyt on muiden vuoro!")
Käyttää cgi‑tekniikkaa ainoastaan omien kasvojensa nuorentamiseen ja anatomisesti epäsuhtaisten vartaloiden muodostamiseen (Black Dawn, 2005, ja sitä myöhemmät dvd‑kannet)
Palkata itsensä dubbaajaksi täysin eriääninen statisti, jos ei huvita lausua omia vuorosanojaan (Attack Force, 2006)
Ulottaa koston kätensä elokuviensa sisäisestä maailmasta reaalimaailmaan ja rangaista katsojia tekemällä väsyneitä tiedustelupalvelu/palkkasoturi/terrorismi ‑teemaisia sontaelokuvia (lähes kaikki viimeisen 10 vuoden aikana tehdyt elokuvat)
"We're outgunned, and undermanned. But you know somethin'? We're gonna win. You know why? Superior attitude. Superior state of mind."
Kahden vuosikymmenen ajan johdonmukaisesti rakennettu kokonaisuus on ylivertaisen moraalin ylistystä joka kumpuaa sammumattomasta vittuuntuneisuudesta. 80‑luvun mätkintäpeli International Karate + ‑kannesta alkaen markkinoitu maanisen ärtyneisyyden konsepti on kyennyt ihailtavalla tavalla vastustamaan kaikkea muutosta ja liennytystä. Steven Seagalin outo sekoitus uhmaa, epäluuloa, itsekeskeisyyttä, laskelmoitua sympaattisuutta ja suoranaista lynkkausmentaliteettia takaavat sen, että hän on toimintasankarienkin antisosiaalisessa seurassa täysin muista poikkeava rähinöitsijä.
Jos siis oikeudenmukaisuudessa on aste-eroja niin kaikista kaukaisimmassa päässä mulkkaa Steven Seagal; siellä missä tyrannimaisuus kohtaa kuvitelman absoluuttisesta erehtymättömyydestä ja moraalista. Omantunnon ääneksi toimintaelokuviin usein kirjoitettu "et ole yhtään parempi kuin vastustajasi" ‑lausahdus saa sankarin poikkeuksetta epäilemään tekojensa oikeutusta ja muuttamaan toimintatapojaan. Steven Seagalin rautainen itsevarmuus ei moisia epäilevyyksiä sulata, vaan keskustelu kuitataan loppuun käsitellyksi uhmakkaalla mulkaisulla ja murahduksella (Urban Justice).
Blockbuster-elokuvilla itse itsensä valveutuneiksi elokuvakatsojiksi korottaneiden suosikkivitsailun aihe on usein naaman ilmeettömyys. Tämä kasvottoman oikeuden metafora on olennainen osa toimintatapaa, jossa tunteet tai rationaalisuus eivät saa vaikuttaa ketään suosivasti oikeuden toteuttamisprosessiin. Seagal voikin turmella vuosikausien urkintatyön tulokset menemällä kriittisellä hetkellä vetämään paikallista parittajaa turpaan, koska oikeudenkäytössä ei saa olla prioriteetteja (Nico).
Toki vuosien varrella on jotain muuttunutkin: kehoakin suuremmaksi on paisunut ego. Itse luomassaan maailmankuvassaan on hänen oma roolinsa ja merkityksensä kasvanut jo megalomaanisiin mittoihin. Tämän voi todeta vertailemalla kansitekstien luonnehdintoja sankarista alkuvuosilta tähän päivään asti:
1988: "He's a cop with an attitude." (Nico)
1990: "He's a good cop. In a bad mood." (Marked for Death)
1992: "...a lone man stands with a deadly plan of attack." (Under Siege)
1995: "Only one hero stands in the way." (Under Siege 2: Dark Territory)
2007: "Humanity's greatest hope..." (Attack Force)
Sankareiden toiminnan tarkoitus on aina ollut tarjota katsojille tai kuulijoille usko parempaan huomiseen ja oikeudenmukaisempaan maailmaan. Steven Seagalin väkivaltaeepoksien ideologinen ja oikeudellinen kliimaksi on usein seuraava: maassa makaava pahantekijä on täysin toimintakyvyttömässä tilassa kivusta huutaen, mutta Seagal jatkaa vain raajojen vääntämistä kunnes nivelet antavat periksi rusahduksen merkeissä. Alkavan rutinan ja sitä väistämättä seuraavan rääkäisyn välissä katsojalle syntyy konkreettinen tunne oikeuden toteutumisesta. Steven Seagalin hegemonialle tilanne on yhtä elintärkeä kuin katsojan oikeustajulle. Yhden miehen valtainstituutioon eivät kuulu oikeusistuimet, joten jokaisen ympäristön yksilön täytyy sisäistää, että rangaistus rikkomuksista on välitön ja tuomio laitetaan käytäntöön välittömästi.
Vuonna 1997 Steven Seagal nimitettiin tulkuksi, jälleensyntyneeksi 1600‑luvun tiibetiläiseksi lamaksi, joiden tehtävänä on auttaa muita saavuttamaan valaistuminen. Näin hän astui vajaan viiden sadan jälleensyntyneeksi tunnistetun tulkun joukkoon, joista korkea-arvoisin on itse Dalai-lama. Kun peilaa miehen menneisyyttä tähän poikkeuksellisesti aikuisiällä tehtyyn löydökseen, on selvää, että kokonaisuudessa on jotain kiehtovaa ja mystistä järkeenkäyvyyttä. Ehkä siis myös Steven Seagalilla on meneillään Joseph Campbellin esittämä pyhä tehtävä, quest, johon liittyy radikaalia oman käden oikeutta, militanttia ekofasismia ja buddhalaisia reinkarnaatioita. Matkan päämäärää voimme vain arvailla; se voi olla jumalallisten valtaoikeuksien etsintää, kompromissittomien toimintaelokuvien renessanssin käynnistämistä tai vain vastauksen etsimistä kysymykseen "kuinka monella tapaa voi murtaa ihmisen käsivarren?". Siihen asti kunnes tiedämme enemmän, Steven Seagalin aikaansaavan tekijätyypin roolimalli luo edelleen terveen vaihtoehdon kaikelle nykyaikana muodissa olevalle puolifilosofioinnille, postmodernille lässytykselle ja tiimityöskentelyn taakse kätkeytyvälle velttoilulle.
