Ilja Rautsi

Belly of the Beast (Pedon kehto, 2003)

Ohjaaja:

• Tony Ching Siu-tung

elokuva arvostelu

Ohjaus: Tony Ching Siu-tung

T.S. Eliotin Hollow Men -runon mukaan maailma ei lopu pamahtaen vaan inisten. En tiedä mitä mieltä kaikkien puunaamojen kuningas, yhden ilmeen aikidomestari ja uudelleen syntynyt Buddha Steven Seagal on asiasta, mutta todennäköisesti ininän sijaan kuuluisi aikidon kautta rusahtavien luiden narskuva pauke. Seagal itse on puolestaan jo pitkään elänyt 80-luvulla pamahtaen alkaneen toimintasankariuransa ininäkautta.

Seagal nousi kuuluisuuteen rajuilla, oman käden oikeuteen vahvasti vetoavilla toimintaelokuvillaan, jotka koostuivat pääasiassa magneettista voimaa uhkuneesta yksioikoisuudesta: Seagalia ärsytetään, hän iskee yrmeänä takaisin, hakkaa ja potkii ilmat pihalle pahiksista ja yrmyilee vähän lisää. Katujen laki (1991), Kuoleman merkki (1990), Vaikeasti tapettava (1990) - jo nimet kertoivat mistä on kyse. Seagal oli laiha, nopea ja ilkeä.

Nykyään Seagal pöhöttynyt, laiska ja vähemmän ilkeä. Toisin sanoen tylsä. Tämän lisäksi miehen nykyelokuvista puuttuu lähes tyystin se fasistisen tunnelivision tuottama väkivaltainen pöyristyttävyys, joka tekee Seagalin alkupään elokuvista niin kiehtovia ja viihdyttäviä. Tietysti maailma on muuttunut, eikä 80-luvun reaganilais-naisvihamielis-luolamiessuoraselkäisyys ole suuren yleisön mieleen. Seagal ei ole kyennyt uudistumaan, ja yrittänyt vasta viime vuosina samaa kuin Arska aikoinaan, eli komediaa. Mainostamalla virvoitusjuomaa.

Muutos alkoi suurin piirtein vuoden 1994 elokuvasta On Deadly Ground, jonka Seagal ohjasi itse. Elokuva sisältää vielä tuttua poikki ja pinoon -hakkelusta, mutta ohjaajavisionääri haluaa myös näyttää, että hänellä on sanomaa. Karmiva loppupuhe Alaskan luonnon puolesta saa kaiken kestävänkin katsojan käpertymään sohvan pohjalle myötähäpeän ihmeen mykistämänä. Uusi Seagal oli syntynyt; rauhallinen buddhisti, joka oli kuitenkin valmis hakkaamaan ja ampumaan pahikset tilanteen sitä vaatiessa, mutta ihmeen ponnettomasti. Steven ei enää mukiloinut satunnaisia ihmisiä sydämellä.

Iso osa muutosta on siinä, että entisaikojen Seagal -elokuvat olivat elokuvia nimenomaan Seagalille; ne vaativat miestä joka turvautuu aseeseen vain viimeisenä keinona, voittamatonta taistelukonetta. Nykyajan Seagal-litet ovat itä-Euroopan joutomailla kuvattuja kehnoja toimintarymistelyjä, joissa ammutaan ja räjäytellään ja pääosassa vain sattuu olemaan Steven Seagal, vaikka roolin voisi tehdä kuka tahansa. Jos et usko, koeta katsoa paskamestari Albert Pyunin unettava pommitrilleri Ticker (2001) tai Hellraiser kolmosella maailmaa rikastuttaneen Anthony Hickoxin aivopesuaivottomuus Submerged (2005). Michael "Olen nähnyt Matrixin" Oblowitzin Out for a Kill (2003) sentään yrittää; Steven esittää maailman parhaasta murtovarkaasta aikidomestariarkeologiksi siirtynyttä mestaritappajaa. Yakuza-räpellys Into the Sun (2005) on mainitsemisen arvoinen, koska Seagal laulaa lopputekstien aikana käheällä raspikurkullaan.

Seagalin ääni onkin nykymuodon kiinnostavin piirre. Jo aiemmin jossain alilausumisen äärirajoilla riipinyt korahtelu kuulostaa esimerkiksi Submergedissä Stevenin itsensä, Marlon Brandon ja Elviksen kehitysvammaiselta sekoitukselta.

Pitkästä esipuheesta pääsemme itse asiaan: Belly of the Beast on parasta, mitä olen miehen nykytuotannosta nähnyt. Se on Romanian sijaan kuvattu Thaimaassa, siinä on jotain juonen tapaista ja kohtauksia joiden tapahtumista saa selvää ilman päänsärkyä, sekä tärkeintä kaikista: Seagal pätkii poppoota aikidolla. Juoni on Commandon (1985) sukulaisia: tytär kidnapataan ja iskä iskee takaisin. Tyttö on tosin aikuinen, joten nerokas käsikirjoittaja on sijoittanut kidnappauksen uintikohtaukseen - kyllä, koko elokuva bikineissä. Aavesoturin (1987) päivistä hitusen uralaskua kokenut ohjaaja Ching Siu-Tung pitäytyy muutenkin kiitettävän paljon olennaisessa, mutta harhautuu välillä ratkaisemaan tilanteita vaijeritempuilla tai tuliaseilla Vanhan Seagalin Koodin vastaisesti.

Seagal on kuudettatoistatuhannetta kertaa entinen CIA -agentti, joka viettää eläkepäiviään kas kas buddhismin parissa. Veriseen vigilante/pelastus/kosto-operaatioon hän käy värväämässä ex-parinsa, joka on hengaillut kymmenen vuotta buddhistimunkkien luostarissa. Mies tietää silti Burman alamaailman metkut ja saatuaan omalta kaljulta Yodaltaan synninpäästön liittyy riemulla Seagalin seuraan listimään lössiä.

Seagal muiluttaa kiitettävän määrän porukkaa ilman sen kummempaa syytä, hankkii paikallisen rakastajan ja demonstroi kaiken kattavaa ylemmyyttään mm. halkaisemalla pursuilevaa kehoaan kohti kiitävän nuolen kahtia miekalla. Seagal myös pieksee kuoliaaksi transvestiitin. Kohtauksessa on selvä sanoma ja Elitistin toimitus paiskii työtä yötä päivää saadakseen sen käännettyä ihmisten kielelle.

Buddhalaisuuden perimmäisestä sanomasta en myöskään ole aivan varma, mutta Belly of the Beastin mukaan se näyttäisi olevan "tapa tarvittaessa, tai kun siltä tuntuu". Kliimaksissa Seagalia kiusaa neuloja nukkeen tökkivä maaninen voodoo -pappi. Onneksi rykmentti buddhalaismunkkeja on samaan aikaan kokoontunut proaktiivirukoilemaan ja tappaa voodoo-vihulaisen ajatuksen voimalla.

Miksei Dalai Lama vapauta Tiibetiä samalla metodilla?