Jim Wynorski on amerikkalaisen direct-to-video- ja t&a-toiminnan johtavia ohjaajanimiä, ainakin mitä ohjattujen elokuvien määrään tulee. Ja vaikeahan näiden kanssa on juuri muita kriteerejä käyttää. Wynorski on kuitenkin tehnyt vähintään yhden erinomaisen elokuvan, jota on vaikea sanoa kovinkaan monesta muusta vastaavan genren taiteilijasta. Tai jos tarkkoja ollaan, Wynorski tietää, että taiteella ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Kuten haastattelumme paljastaa, ei Wynorski haaveile gay-taide-elokuvien ohjaamisesta David De Coteaun tavoin vaan rahasta ja plastiikkakirurgilla fiksailluista näyttelijäbimboista.
Monien muiden b‑ohjaajien tavoin Wynorski aloitti elokuvauransa – tätä ennen hän oli ohjannut mainoksia – Roger Cormanin tallissa. Ja Corman jos kuka oli sitä mieltä, että elokuvissa pitää olla alastomia naisia ja kauas ei ole omena puusta pudonnut Wynorskin tapauksessa. Ensimmäisen krediitti tuli käsikirjoituksesta elokuvaan Forbidden World (1982). Tätä seurasi castingeja (kaksosten Lynette ja Leigh Harrisin hoitaminen Jack Hillin ohjaamaan mainioon Sorceressiin (1982) on yksi hienoimmista sulista Wynorskin hatussa) sekä lisää käsikirjoituksia (mm. edellä mainittu Sorceress, jonka Wynorski käsikirjoitti neljässä päivässä ja Hill viimeisteli).
Heti ensimmäisellä omalla ohjauksellaan, The Lost Empire (1983), Wynorski osuikin sitten napakymppiin. On toki hienoa, että The Lost Empire näki päivänvalon, mutta ohjaajan uraa seuraavan on vaikea toipua uusista kyhäelmistä, joten jotta pettymys ei muodostuisi liian katkeraksi, on The Lost Empire yleensä syytä unohtaa käytäessä katsomaan Wynorskin elokuvaa. Pian The Lost Empiren jälkeen seurasi jatko-osavaihe: Deathstalker II (1987), Big Bad Mama II (1987), The Return of Swamp Thing (1989)...
Sittemmin Wynorski on ohjannut jos jonkinlaista minibudjetin hässäkkää lukuisilla valenimillä. Slashereita, komediaa, lasten elokuvia, yllättäen latteita eroottisia trillereitä... Valitettavasti Wynorskin filmografia on lähiaikoina täyttynyt vain pateettisen kuuloisista toimintaelokuvista. Tietyllä tavalla Wynorskin koko ideologian kiteyttää The Bare Wench Project (2000); pienen budjetin kauhumenestyksen kieli poskessa väsätty kopio, jossa kolme silikonibeibeä talsii metsikköön riisuutumaan ja etsimään Julie Strainin esittämää Bare Wenchiä.
Cormanin elokuviin musiikkia säveltänyt Odette Springer koki jossain vaiheessa herätyksen ja tajusi, että eksploitaatioelokuvan täytyy tarkoittaa naisten riistoa. Tästä heurekasta toivuttuaan hän teki dokumentin Some Nudity Required (1998). Dokumentissa nainen avautuu kuinka väkivaltaiset naisia halventavat elokuvat, joihin hän vastentahtoisesti säveltää musiikkia, alkavat vaikuttaa häneen. Murhaajaksi hänestä ei ole, vaan mieleen juolahtavat lapsuuden hyväksikäyttökokemukset. Ohjaajaa säestää Maria Ford, joka itkee kun joutuu riisuuntumaan (sanonta "pop the top" on välillä kreditoitu Wynorskille) halpiksissa, vaikka hän haluaa vain päästä näyttelemään "oikeissa" elokuvissa. Ilmeisesti Amerikka ei olekaan vapaa maa, vaan Ford ja Springer on raahattu väkisin pois parkkeeraamasta autoja tai tarjoilemasta tekemään naisia halventavia kikkareita teinipojille. Some Nudity Requiredissa Wynorski paitsi räyhää kuvauksissa, niin kertoo seuraavaa: "Ei kukaan halua katsella pienirintaista naista. Kaikilla tähdillä on isot. Nimeä yksi jolla ei ole." Tämän jälkeen Wynorski väittelee Jaqueline Bissetin rintojen koosta. Fred Olen Ray kuitenkin puolustaa ja sanoo: "Ei Jim loukkaa naisia. Hän loukkaisi naisia, jos väittäisi, että elämässä ei pärjää ilman valtavia rintoja." (Kirjassaan Filmmaking on the Fringe Maitland McDonagh pitää Pretty Womania vahingollisempana kuin avoimen seksististä The Lost Empireä). Lienee selvää, että b‑elokuvien (ja miksei elokuvien yleensäkin) naiskuva on vääristynyt, mutta kummallisen kauaskantoisia päätelmiä Springer esittää. Joillain ihmisillä tuntuu olevan kummallisen vaikeaa ymmärtää elokuvan ja toden välistä eroa tai ainakin luulla, että muutkaan eivät tähän pysty. Mielenkiintoisinta dokumentissa on kuinka Wynorski ja toinen t&auteur Andy Sidaris molemmat neuvovat, kuinka haastattelunsa tulee kuvata. Vaikka Wynorskia ei täysin negatiivisessa valossa dokumentissa esitetäkään, voit lukea miehen mielipiteen Some Nudity Requiredista seuraavasta haastattelusta, joka Elitistillä oli kunnia saada.
Esa Linna: IMDb:n mukaan olet toiminut ohjaajana vuodesta 1983. Kuinka paljon elokuvateollisuus on muuttunut näiden vuosien aikana – ja mitkä ovat selkeimmät erot vuosien 1983 ja 2005 välillä?
Jim Wynorski: No, eräs seikka eli videolevitys otti 1980‑luvun puolesta välistä haltuunsa elokuvabisneksen. Pienen budjetin teatterilevitykset vähenivät, ja lähes kaikki koskaan tehdyt eksploitaatioelokuvat löytyivät pian videohyllyistä. Ensimmäiset ohjaukseni The Lost Empire, Chopping Mall, Big Bad Mama 2, Not of This Earth ja The Return of Swamp Thing nähtiin vielä laajalti teattereissa, mutta tämän käänteen jälkeen suurin osa (ja muista keskiluokan budjetin) elokuvistani tuotettiin suoraan videolle.
Se oli osa Hollywoodin muuttuvaa maisemaa. Ihmiset halusivat pysyä kotona ja katsoa mikä tahansa heitä miellytti, ilman turhaa vaivaa lähteä drive‑in ‑paikkoihin tai keskustan elokuvateattereihin nähdäkseen eksploitaatiota.
Läpi 1980‑luvun lopun ja aina 1990‑luvun puoleen väliin oli aina vain vaikeampaa markkinoida pienempiä nimikkeitä. Vaikka elokuvani löysivät vankat julkaisukanavat, monille muille marginaalinimikkeille ja elokuvantekijöille oli vaikeaa saada tuotteitaan kauppoihin tai maksullisille kaapelikanaville.
Action/eksploitaatio-markkina lähes kuoli 1997 – 1998, kunnes huomasimme muutaman elokuvantekijän kanssa, että käyttämällä isojen studioiden elokuvien varastomateriaalia, voit tehdä minibudjetilla suuren budjetin näköisen elokuvan. Tämä miellytti ostajia ympäri maailmaa tai sitten heistä tuli valikoivampia sen suhteen, mitä julkaisivat kukin omilla markkinoillaan.
Mutta kuten tavallista, tämäkin trendi lopahti vuoden 2001 paikkeilla kun cgi‑tehosteet korvasivat varastomateriaalin. Tietokoneilla tuotettujen kuvien kehitys itseasiassa tasoitti riippumattomien ja suurien studioiden pelikenttää. Nyt jokaisella oli varaa räjäyttää maailma tai näyttää pelottavimmat hirviöt – kunhan vain grafiikoiden taustalla työskentelivät lahjakkaat taiteilijat.
Olen vastikään tuottanut neljä elokuvaa Sci‑Fi Channelille täällä Jenkeissä. Niihin kuuluvat Project Viper, Gargoyles, Curse of the Komodo ja sen jatko-osa Komodo vs. Cobra. Olen juuri saanut valmiiksi Robot Islandin Sci‑Fi Channelia varten. Se kertoo jättiläisrobottien laumasta, joka pääsee vapaaksi Eteläisen Tyynenmeren saarella. Näyttää siltä että kaikki haluavat minun tekevän hirviöelokuvan. Lähden piakkoin Roger Cormanin tuotantoon The Winged Serpent, ja sen jälkeen Kreikan Ateenaan tekemään elokuvaa nimeltä Hydra.
Mikko Kojo: Vitsailit Filmmaking on the Fringe ‑kirjassa ettet edes ottanut The Lost Empirea varten koekatseluun naisia, joiden rintojen koko oli pienempi kuin 36D. Voitko kertoa enemmän elokuvan castauksesta?
Tämä oli ensimmäinen ohjaustyöni, mutta olin aiemmin kirjoittanut ja osatuottanut kolme eksploitaatioelokuvaa: Forbidden World (aka Mutant), Sorceress ja Screwballs. Kaikki nämä elokuvat sisälsivät hyvin kauniita naisia. Luonnollisesti olin mukana jokaisen filmin castauksessa, ja pidän hyvin seksikkäistä tytöistä. Kun sitten pääsin ohjaamaan The Lost Empirea, täytin sen luonnollisesti Los Angelesin kauneimmilla ja uhkeimmilla tytöillä. Luulenpa, että olet samaa mieltä siitä, että löysin muutamia aika kivoja pakkauksia.
Esa Linna: Mitä muistat The Lost Empiren kuvauksista – olitko hermostunut, sillä sehän oli ensimmäinen ohjaustyösi?
Olin kyllä hiukan hermostunut, mutta ympäröin itseni vahvoilla kulissien takana toimivilla lahjakkuuksilla kuten kuvaaja Jacques Haitkin, säveltäjä Alan Howarth ja suunnittelijat Lord & LeDoux. Kuvaukset sujuivat äärimmäisen hienosti ja sain elokuvan valmiiksi ilman ongelmia. Olin alun perin suunnitellut elokuvan kolmiulotteiseksi, mutta ensimmäisenä kuvauspäivänä linssit eivät toimineetkaan oikein. Se oli ensimmäinen kriisini, ja hoidin sen kuin ammattilainen – jätin 3D:n sikseen ja päätin kuvata filmin Cinemascopena. Luulen että se oli lopulta parempi idea.
The Lost Empiren kuvaukset taisivat olla toteen tullut unelma nuorelle heteromiehelle?
Työskentely niin kauniiden ja seksikkäiden tyttöjen kanssa... en voi kieltää etteikö minulla olisi ollut hauskaa. Tapailin siihen aikaan Raven De La Croixia, mutta oli vaikeaa olla huomioimatta roolituksen muita hienoja leidejä. Olen ollut rintavien naisten fani pienestä pojasta lähtien, ja ehkäpä The Lost Empire oli lapsuuden seksifantasioiden kokoelma käärittynä yhteen hulluun elokuvaan. Muistan ajatelleeni, että jos en koskaan pääse tekemään toista elokuvaa, ainakin tämä filmi summaa kaiken Jim Wynorskista. Onneksi Taivaan Isän on täytynyt pitää The Lost Empiresta, sillä hän on antanut minut jatkaa ja tehdä lisää elokuvia.
Mikko Kojo: Onko esimerkiksi Julie Strainin, joka tuntuu olevan sujut rooliensa kanssa, paljonkin helpompi työskennellä kuin näyttelijöiden, jotka haluaisivat esiintyä kokonaan toisessa elokuvassa?
Näyttelijättäret lokeroituvat kahteen kategoriaan – kivoihin ja ei‑niin-kivoihin. Aivan kuin kaikki ihmiset. Olen työskennellyt joidenkin mukavimpien ja maailman kauneimpien naisten kanssa (kuten Julie Strain, Traci Lords, Angie Dickinson, Heather Locklear, Shannon Tweed, Talisa Soto, Kelly LeBrock ja monien muiden). Minulla on ollut myös kyseenalainen kunnia työskennellä eräiden naisten kanssa, joista uskon vahvasti, että Saatana synnytti heidät piinaamaan maailmaa. Lakitekniset seikat kieltävät minua sanomasta nimiä, mutta jos haluat niin tässä alkukirjaimia – kamala T.R., hirvittävä R.S. ja aina vihainen J.B.
Esa Linna: Talisa Soto näytti pirun hyvältä elokuvassasi Vampirella, joskin toivoin enemmän vaatetukselta. Millaista oli näytellä Soton kanssa? Mitä hän muuten piti roolistaan ja oliko hän tutustunut alkuperäisiin sarjakuviin?
Talisa Soto teki hyvää työtä, mutta hän ei todellakaan ollut ensimmäinen valintani Vampirellan rooliin. Hän tiesi kyllä sarjakuvat, mutta ei ollut koskaan lukenut niitä. Hän oli niin pienikokoinen, ettei alkuperäinen puku oikein sopinut hänelle, joten meidän täytyi muuttaa sitä jotta Talisa pystyisi hoitamaan toimintakohtaukset.
Olet tehnyt enimmäkseen pienen budjetin elokuvia, jotka ovat usein jatko-osia tai hauskoja suuren budjetin mainstream-elokuvien klooneja. IMDb:n mukaan olet ohjannut 57 elokuvaa.
Olen viimeistellyt tai "fiksannut" noin tusinan lisää, mitä ei ole koskaan ilmoitettu. Minulla ei ole oikeutta kertoa niiden nimiä, mutta ne ovat kaikki toiminta‑ tai kauhuelokuvia.
Mikä on päämotivaatiosi? Minulla on sellainen käsitys, että pidät hyvin paljon siitä mitä teet?
Päämotivaatio, vai? Vaikea kysymys. Pidän siitä mitä teen. En pidä sitä työnä. Palkka on hyvä, työsuhde-edut (naiset, matkustaminen, luontaisedut) ovat mahtavia. Mutta suurimman tyydytyksen saan siitä kun saan elokuvan päätökseen, ja istun alas katsomaan sitä valmiina – kuin kuka tahansa yleisöstä. Jos elokuvasta tulee sellainen kuin odotin, on kokemus hieno. Jos taas ei, jätän sen mielestäni ja toivon että onnistun paremmin seuraavalla kerralla. Muutamat elokuvat joita pidän epäonnistumisina ovat Victim of Desire (kamala käsikirjoitus), Sea Ghost (kamalat CG‑tehosteet) ja The Legacy (kamala ylipäätään). Tämä viimeisin elokuva on julkaisematon, ja toivottavasti se pysyy sellaisena ikuisesti.
Onko sinulla hetkiä, jolloin unelmoit tekeväsi suuren budjetin blockbusterin tai omaperäisen, taiteellisen pienen budjetin indiemenestyksen?
Ei ole. Unelmoin paremmista asioista.
Olet tehnyt elokuvia myös Romaniassa, kuten monet muut pienen budjetin kauhu/sci-fi/eksploitaatioveteraanit Charles Bandin ja David DeCoteaun tapaan. Kuinka paikalliset reagoivat amerikkalaisiin elokuvantekijöihin nykyään? Oliko työskentely sujuvaa siellä?
Olen tehnyt vain yhden elokuvan, Gargoylesin, Romaniassa ja vihasin kokemuksen jokaista minuuttia. Vaikka mielestäni elokuva on vahva tapaus hirviöaiheisessa katalogissani, Romaniassa vietetty aika oli aika rankkaa. He eivät ole totuttautuneet amerikkalaiseen tapaan tehdä elokuvia, joten oli kovan työn takana saada hommat hoidettua. Plussaa oli toki se, että oli toteutunut unelma kuvata todella Draculan linnassa ja syvissä, kylmänkosteissa holveissa, jotka eivät olleet nähneet päivänvaloa satoihin vuosiin. Ja minun täytyy sanoa, että kaikki romanialaiset joiden kanssa työskentelin, olivat hyvin hyväntahtoisia ja toivottivat minut tervetulleeksi elokuvantekijänä.
Mitkä ovat tarinat ja motivaatiot pseudonyymien käyttöön, kuten Jay Andrews, Harold Blueberry, Bob E. Brown, David Gibbs ja Noble Henri?
Käytän lisänimiä, koska työskentelen niin paljon vuoden aikana. En halua niin monta elokuvaa tulevan vain yhdellä nimellä varustettuna. Kansainväliset ostajat eivät ole aina halukkaita ostamaan useaa elokuvaa yhdeltä ohjaajalta. Ja muuten, en ole koskaan käyttänyt nimeä David Gibbs. Herra Gibbs on oikea henkilö, joka lentää helikoptereilla tuotannoissani.
Mikko Kojo: Dokumentista Some Nudity Required sinusta saattoi saada aika sovinistisen/seksistisen kuvan, vaikka Fred Olen Ray sinua puolustikin. Kuinka tosissasi olit kommenteissasi, vai oliko kyseessä musta huumori niinkuin epäilen? Ja oliko tämä kuva, jonka halusit itsestäsi antaa, vai muokkasivatko tekijät Johanna Demetrakas ja Odette Springer kuvaamaansa omiin tarkoituksiinsa sopivaksi?
Dokumentin tekijät ohjasivat harhaan useita elokuvaan osallistuneita ja ottivat sanomisiaan pois kontekstista. Haastoin heidät Roger Cormanin tapaan oikeuteen, ja tuomari oli samaa mieltä kanssani. Pois lukien ensimmäinen vhs‑julkaisu, elokuvaa on kielletty julkaisemasta USA:ssa. Se ei tule koskaan näkymään televisiossa tai dvd:llä, enintään bootlegina. Neiti Springer kertoi minulle, että hän on tekemässä hyväntahtoista dokumenttielokuvaa pienen budjetin elokuvanteosta. Sen sijaan hän tuotti tämän panettelevan ja räikeän mockumentaryn, joka paiskaa näkyville kaiken paitsi keittiön lavuaarin. Onneksi se oli heidän ensimmäinen ja viimeinen yrityksensä tähän päivään mennessä.
Esa Linna: Suurimmalla osa Elitistin miespuolisista lukijoista ja toimittajista on tämä kysymys huulillaan: kuinka usein sinulla on mahdollisuus päästä petipuuhiin elokuviesi näyttelijättärien kanssa?
Sitä tapahtuu itse asiassa melko usein. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, olen tapaillut elokuvieni kauniista naisista kohtuullisen osan kanssa. Siitä kuinka monessa elokuvassani tietyt näyttelijättäret esiintyvät, voi yleensä nähdä keneen olen kulloinkin rakastunut.
Onko se vieläkin yleinen ja tavallinen tapa tuntemattomalle näyttelijälle päästä elokuvabisnekseen? Mikä on käsityksesi?
Vedenpitävä sääntöni: älä koskaan tapaile näyttelijätärtä ennen kuin elokuva on saatu valmiiksi. Näin ei pääse syntymään ilkeitä kohtauksia kuvaustilanteessa (ainakaan ensimmäisen filmin aikana).
Mitä Jim Wynorski tekee tavallisesti, kun ei ole tekemässä uutta elokuvaa.
Kuin kaikki me muutkin, käyn elokuvissa, katson televisiota, lounastan ystävieni kanssa. Kulutan aikaani myös kirjoittamalla käsikirjoituksia ja elämänkertaani – kirjaa jolle olen alustavasti antanut nimen Burning Bridges. Rakastan myös elokuvien soundtrackeja, rockia ja matkustamista eksoottisiin paikkoihin.
Mitä voimme odottaa seuraavalta elokuvaltasi, Crash Landingilta?
Crash Landing on yhtä kuin Die Hard tapaa Kiitoradan Hurrikaanissa. Siinä esiintyvät Antonia Sabato ja joukko – arvasit oikein – kauniita tyttöjä.
– Haastattelu: Esa Linna & Mikko Kojo. Käännös: Esa Linna
