Only God Forgives (2013)

Vähän kieli poskessa tehdyltä vitsiltähän tämä vaikutti. Jos olisin jotain maksanut tämän näkemisestä niin huumorintaju ei olisi enää riittänyt, mutta tyypillisenä sunnuntai-iltapäivän piratisoituna paskaelokuvana OGF kyllä tavallaan "viihdytti". Refn tuntuu äärimmäisen epäluotettavalta ohjaajalta, eli ei voi ikinä tietää tuleeko sieltä ns. oikeaa elokuvaa vai jokin tämmöinen pilajuttu.

Kirjoitin jo tuossa muutama päivä sitten arvioni Only God Forgivesista. Teksti oli luotu tuoreeltaan ko. elokuvan aiheuttaman vitutuksen huuruissa, joten päätin poistaa sen ja palata asiaan jahka Jumalan Armahdus on prosessoitunut mielessäni. Nyt se on – sen verran mitä se yleensäkään tulee ajatuksiani työllistämään.


OGF oli pirunmoinen pettymys. Se oli yksi niistä elokuvista, jotka jo ensi minuuteillaan aiheuttavat sen ikävyyksiä lupailevan "tämä-ei-nyt-taida-ihan-toimia" ‑tunteen, joka vain voimistuu kohtaus kohtaukselta. OGF oli puolitoistatuntinen tekotaiteellisuuden ja omahyväisen fiilistelyn oppikirjatapaus, joka esim. Julmahuvi ‑sketsiryhmän tekemänä olisi ollut nerokasta parodiaa: kohtalokkaita tuijotteluja tyhjyyksiin, verkkaista kävelyä viidenkymmenen Dressmann-mainoksen tarpeisiin, pahaenteisiä kamera-ajoja pahaenteisissä käytävissä ja Suuria teemoja (oidipuskompleksia, veljeskateutta, kaipuuta kohtuun sekä pinnallisinta tutkielmaa syntien kohtaamisesta sitten AJ Annilan höyrypäisen Saunan), joista joku toinen ohjaaja/käsikirjoittaja olisi varmasti saanut irti jotain huomattavasti rehellisempää ja/tai älykkäämpää. Kaurismäkeläisen eleettömästi tulkittu dialogi kumisi onttouttaan ja herätti välillä suoranaista myötähäpeää (mm. Kristen Scott Thomasin esittämän white-trash-roistomutsin suuhun kirjoitetut tooosi rankat heitot esikoisensa mulkun koosta).

Goslingin roolisuoritus oli lähinnä överiksi vedetty versio hänen hahmostaan Drivessä ja hän onnistui vakuuttamaan minut ainoastaan siinä, että tyhjäsilmäiseen töllistelyyn perustuvalla tulkinnalla voi syyllistyä ylinäyttelemiseen.

OGF:n paljon kohuttu "ultraväkivaltaisuus" ei tuntunut missään juuri sen takia, että elokuvasta puuttuivat sielu ja sydän. Täten yhdestäkään hahmosta ei välittänyt pätkän vertaa ja toisin kuin esim. Verhoevenin tavassa ladata tunnetta väkivaltaisuuksiin, Refn onnistuu goreilussa vain pinnan luomisessa. Plastiset ja viileän toteavaksi tarkoitetut väkivaltaisuudet olivat joko herttaisen mitäänsanomattomia tai nytkähtivät reippaasti tahattoman koomiikan puolelle (

Kuten joku kriitikko olikin jo todennut, Refnillä ei vaan tunnu olevan yhtikäs mitään omaperäistä sanottavaa. Vaikka tottahan OGF:sta voi niin halutessaan etsiä ja löytää vaikka sun mitä briljantteja tasoja ja huikeita piilomerkityksiä – ihan samoin kuin tortillalätystä voi kovasti silmiään siristellessään erottaa Jessen naamavärkin. Jopa elokuvan pömpöösi nimi alkoi ottaa päähän: ihan kuin Refnillä olisi oikeasti ollut jokin statement esitettävänään miehen ja korkeamman voiman ikuisesta kädenväännöstä tai armahduksen ja kadotuksen ytimestä. Ja pyh. Vaivaannuttavassa mukamas-syvällisyydessään OGF on kuin isolla rahalla toteutettu, itseään täynnä olevan elokuvataiteen opiskelijan opinnäytetyö, jonka köökkifilosofista maailmankatsomusta tekijä itsekin häpeää hieman kasvettuaan.

Tilitys summaten: pakonomaista ja auttamattoman hengetöntä artsuilupaskaa, joka laski odotuksia Refnin tulevien rykäisyjen suhteen.

*

Ei tarvinnut odottaa kuin 8 kuukautta että tämä tuli Japanissa ensi-iltaan.

Refn: Only God Forgives (2013) [DCP] ****

Moni on väittänyt, ettei tämä ole lainkaan Driven kaltainen, mutta onhan tässä hyvinkin paljon samaa hieman eri perspektiivistä kuvattuna. Drivessä Gosling eli päiväunessa, tällä kertaa painajaisessa. Visuaalisesti upea, hienot musiikit, komea matsi, kerran tai kaksi tosin hieman kankea taiteellisuudessaan. Oikeudenmukaisuuden pohdinta toimii myös hyvin jonkinlaisen jumalolennon jakaessa oikeutta taivaan ja maan välitilassa.

Jumala oli läsnä myös elokuvateatterin vessassa, jonka seinille oli kiinnitetty runsaasti ”Jumalaa näkee sinut vessassa” –julisteita. Jälleen hienoa markkinointia Japanissa.

(kirjaimellisesti: jumala näkee vessakäytöksesi)

Lähtökohtaisesti on erinomainen asia, että ohjaaja luottaa paitsi katsojaan, myös hiljaisuuden ja puhumattomuuden tehoon. Ei tämä kylmäksi jätä, mutta hiukan kyllä koin, että pönötyksen puolelle mentiin paikoin. Vastaavasti se poliisi oli ehkä kovin jätkä koskaan missään, ja sai muuttamaan nelikymppissynttärimatkasuunnitelmani muualle kuin Pattayalle. Väkivalta oli mielestäni hyvinkin hallittua. Viileys, tylyys ja tunteettomuus riittivät aiheuttamaan peruslevottoman olon. Vastaavasti koin sen mutsin ylihehkutettuna hohhoijaa-hahmona, ja mukaan olisin joka tapauksessa toivonut sitä jotain, joka olisi nostanut tämän tylytyksen harmillisen päällekäypien "jos tämän olisi kuvakelannut 2x-nopeudella, olisi tämä ollut tv-sarjan jakso"-mielikuvien yläpuolelle. Oikein vaikuttavaa settiä kyllä näinkin, ja kyllähän tässä sisimässäni jokin liikahti, kun nyt tekee mieli katsoa Pusherit putkeen asap. ***1/2

Annoin Refnille pikkusormeni katselemalla Driven ja Only God Forgivesin putkeen. Eipä vienyt tanskalaisohjaaja todellakaan kättäni mukanaan.

Jos kyseisiä leffoja tulisi arvioida kolmella eri adjektiivilla, päätyisin muoviseen, onttoon ja pompöösiin. Kaunis estetiikka tuntuu toki hyvältä, sitä en kiistä, mutta onnistunut elokuva hyväilee silmien lisäksi myös aivoja. Hyväilyn sijaan Drive ja Only God Forgives tarjosivat lähinnä päänsärkyä. Kuten Roscoe kirjoitti, (etenkin) Only God Forgives maistui lähinnä ylimielisen elokuvaopiskelijan opinnäytetyöltä. En sitten tiedä, minkälaiseen affektiin Refn on kikkailullaan pyrkinyt, mutta minusta jokin on pielessä, jos dramaattinen rikoselokuva tuntuu absurdilta komedialta.

Drive oli sentään hieman parempi elämys kuin Only God Forgives, mutta sekin luultavimmin vain siksi, että sen oli käsikirjoittanut joku muu kuin Refn itse. Visuaalisuuteen kuuluu panostaa ja kaikenlainen surrealismi on tervetullutta, mutta mielestäni tarina on kaikesta huolimatta se kokonaisuuden tärkein palanen. En usko, että tulen nauttimaan yhdestäkään Refnin leffasta ennen kuin hän on kanssani samoilla linjoilla; tällaisista Only God Forgivesin kaltaisista silmämunaorgasmeista ei ole erityisemmin iloa. Joku kehui leffan karaokekohtauksia, mutta minusta ne tuntuivat vain päälle liimatuilta aineksilta, jotka vahvistivat tuntemuksiani rainan tekotaiteellisuudesta entisestään. Omituisuus ei takaa automaattisesti mitään myönteistä, vaan myös se jakautuu hyvään ja huonoon sisältöön. Tästä toimikoon esimerkkinä Refnin vertaaminen David Lynchiin, joka on tyylilajin maestro – toisin kuin Refn.