Quentin Tarantino: Django Unchained

Normaali Tarantino-systeemi: skeptisenä teatteriin ja viihdytettynä ulos. Samat viat häiritsivät kuin monella muullakin, eli liiallinen pituus, horjahtelevat biisivalinnat, vitsien tarpeeton lypsäminen ja lopun tuplaus. Alkuosa toimi erittäin hyvin, mutta kaupanhieronnan käynnistyttyä olennaisesta harhauduttiin vähän liikaa itsetyytyväisen näpertelyn puolelle. Tarantinon rasittava puoli pysyi onneksi suht hyvin aisoissa, ja genren haltuunotto oli tapahtunut jälleen hienosti. Myös roolitus toimi kautta linjan mainiosti – Waltzissa ei ollut valittamista, DiCaprio ylitti odotukset ja sivummalle sysätty Foxxkin oli enemmän kuin siedettävä.

Hyvät:

Todella loppuun asti suunnitellut kauniit kuvat. Käsityön jäljen näyttävä veriroiske. Sujuva sanailu. Nappiin vedetty casting (erityiskiitos Don Johnsonille ja Leonardo DiCapriolle). Nappiin menneet musiikkivalinnat (lasken tähän mukaan jo kiistellyn rapin käytön). Iso osa humoristisesta asennoitumisesta. Tarantinon "haistakaapa vittu, minä teen mitä huvittaa" ‑asenne.


Pahat:

Samuel L. Jacksonin hoippuminen siedettävän ja kamalan rajoilla. "KKK took the mood away." Pölhö juonenkäänne ennen paluuta Candylandiin. Tarantinon "haistakaapa vittu, minä teen mitä huvittaa" ‑asenne.


Rumat:

Tarantinon turha, turvonnut olemus armeliaan lyhyessä sivuroolissa. Ei niin nappiin menneet musiikkivalinnat. Franco Neron hukkaaminen turhanpäiväisen cameoon ja sitä seurannut perseily baaritiskillä. Tarantinon "haistakaapa vittu, minä teen mitä huvittaa" ‑asenne.


Pidettyähän tästä tuli, vaikka välillä jopa hieman vitutti. Kelloa ei tullut vilkuiltua kertaakaan. En pitänyt Waltzin monisanaisuuksia liian puheliaina tai rasittavina, häiritsi vain että hahmo tuntui olevan hirveän paljon toisinto Inglourious Basterdsin eversti Landasta, mutta hyväsydämsiempänä versiona. Tarantinolle joutuu nostamaan asenteista ja tyylistä hattua, vaikka kaveri rämpiikin välillä suossa ratkaisuineen.

http://suomenkuvalehti.fi/blogit/kuvien-takaa/django-unchained-kun-quentin-tarantino-on-liian-tarantinomainen


Kinnusen blogiteksti aiheesta tuli myös luettua hetikohta Django Unchainedin jälkeen. Elokuvan heikkouksista olen noin sataprosenttisesti sama mieltä ja ymmärrän myös hyvin miksi hän peräänkuuluttaa Tarantinolta eräänlaista nöyryyden uudelleen löytämistä (vai onko sitä koskaan ollutkaan?), mutta taivun tässä seagullin kannalle: voiko / pitääkö tiikerin päästä raidoistaan? Joskus sitä voi olla myös hyvin epäreilua vaatia, jos raidat pukevat kyseistä tiikeriä helvetin hyvin. Ehkä tarantinoon kuuluu tietynlainen pöyhkeys ja omahyväisyys lähtemättömän osana, jota ei vain ole hetkeen vaivauduttu peittelemään? Oli miten oli, itselleni Django Unchained oli pykälä kiinnostavampaan suuntaan Tarantinon tuotantoa, eikä vähiten siksi että sydämeni pumppaa kaiken muun rojun muassa spagettikastiketta, ruutia, aavikon tomua ja Morriconen sävelmiä.

Ohjaajaan liittyen:

Cinema Tarantino: The Making of Pulp Fiction

– http://www.vanityfair.com/hollywood/2013/03/making-of-pulp-fiction-oral-history


Pitkä, mutta hyvinkin mielenkiintoinen juttu (ainakin jos ei ole Pulpin taustoihin entuudestaan perehtynyt)

http://www.hollywoodreporter.com/news/italian-composer-morricone-slams-tarantino-428954

***½

Ihan jees mutta tosiaankin vähän epätasainen ja aavistuksen turhan pitkä kestoltaan. Muutama kohtaus ampuu huonolla tavalla yli ja Tarantinon tapa sekoittaa sadistista väkivaltaa ja huumoria ei oikein toiminut Inglourious Basterdsissa ja tökki samalla tavalla myös Django Unchainedissä. Viihdyttävä elokuva pitkälti roolisuoritustensa ja komean kuvauksen puolesta. Kuitenkin esim. kehuttu dialogi oli välillä, etenkin Waltzille kirjoitetuissa osissa, jo hieman jaarittelun puolelle menevää. Waltzhan tekee roolityön muutenkin pitkälti samoilla maneereilla kuin I.B.:ssä. En tiedä myöskään onko käsikirjoituksesta saatu Oscar aivan ansaittu. En ole ole kyllä vielä nähnyt muita sarjassa ehdoilla olleita elokuvia. Soundtrack oli mielestäni parempi kuin mitä muiden antamissa kommenteissa voisi päätellä mutta tähän oli lätkitty biisejä ehkä ei niin mietitysti kuin mitä esimerkiksi Kill Billeissä. Tai ainakin siltä minusta tuntui. Kokonaisuus on viihdyttävä paketti mutta enemmän sillä tavalla että se nousee keskikastin paremmalle puolelle, ei kuitenkaan raskaaseen sarjaan.

Aamun fiiliksenä se, että Django on Tarantinon "heikoin" elokuva.

Täällä on jo varsin ytimekkäästi arvioitu sitä, kuinka Django uhkaa jatkuvasti menettää jännitteensä (jos se sitä ehtii missään vaiheessa edes rakentaa) Tarantinoa inspriroineiden mielitekojen tyhjentäessä tarinaa latauksestaan. Toisinsanoen, elokuva poukkoilee milloin mihinkin suuntaan, ja ns. kolmas näytöskin muuttuu soutamisessa ja huopaamisessaan antikliimaksiksi, jonka merkitystä en kokenut mitenkään perustelluiksi.

Tarantino kulki veitsenterällä jo IB:ssä, mutta silloin sisältö oli kuitenkin niin räjähtävää, että ne rasittavimmat maneerit jäivät sivurooliin, eivät pääasialliseksi kriitin aiheeksi. Djangossa ne pomppaavat enemmän esiin ja kokonaisuus jää epätasaisemmaksi; tarina on löysä ja kohtaukset karkaavat irti toisistaan ja jäävät irrallisiksi. Kalle Kinnunen kirjoittaa hyvin: 

Älkää ymmärtäkö väärin. Viihdyin toisella kerralla jopa paremmin kuin ensimmäisellä ja nautin silmäniskuista, mutta samalla tunne siitä, että Tarantino antaisi enemmän kuin häneltä odottaa on kai iäksi mennyttä. Siltä nimittäin tuntui ohjaajan viiden ensimmäisen elokuvan parissa. Ne olivat aina enemmän kuin osiensa summa.

Ennen tarantinon osasilla oli summa, ne muodostivat orgaanisen kudoksen joka hengittää ja toimii kokonaisuutena, kutsutaan sitä vaikka elokuvan taiaksi. Nykyään joudun katsojana taistelemaan epäileviä tunteitani vastaan, nähdäkseni edes vilauksen tuosta orgaanisuudesta. Elokuvien elementit jäävät irrallisemmiksi, ne ovat omina itsenään hienoja, yhteen liitettyinä rampoja, ne eivät enää välitä elokuvan taikaa. Django on hauskaa katsottavaa, hyvää viihdettä, visuaalista herkkua, mutta se ei silti ole kovin hyvä elokuva.

6 / 10 

Tykkäsin kyllä, mutta elokuvasta olisi saanut paljon paremman jättämällä viimeiset kolme varttia pois ja tiivistämällä elokuvaa muutoinkin. Mielestäni viimeinen näytös oli melko turha ja ymmärrän että Tarantino tykkää herkutella mutta ainakin omalla kohdallani elokuva alkoi puolivälissä puuduttaa. Suurin osa kohtauksista olivat mielestäni ylipitkiä. RESERVOIR DOGS edelleen lempielokuvani Tarantinolta ja voi hyvinkin johtua siitä että on vain reilu 90 minuuttia ja paljon tiiviimpi paketti. Teatterissa Django toimi kerran, mutta en tiedä monestiko tämä tulee DVD:ltä katseltua. Heikko 4/5

Neon Maniac (9.4.2013 11:44)

Quentin Tarantino Prepping Less Bloody Version of ‘Django Unchained’ for China (Report)

Ei, ei ja ei!. Aluksi todettakoon olen pitänyt kaikista tarantinon ohjaamista vähintääkin paljon ja useimmiten vielä enemmän...

Mutta tämä ei toimi. Dialogi ei ole kuin harvakseltaan tarantinomaisen näppärää. Juoni on liian hatara, palkkionmetsästäjäksi ryhtynyt ex-orja pelastaa vaimonsa?C´mon! Ja iso naula arkkuun on rainan pituus, tästä pitäisi näpsäistä tunnin verran veks. 2h40 min on auttamattomasti liian pitkä, mielenkiinto alkoi hiipua noin tunnin kohdalla.

Hyviä kohtia elokuvassa on mutta myös äärimmäisen hölmöjä, lippulaivana ku klux klaanihenkisten huppusekoilu.

Elokuva olisi pitänyt laittaa pakettiin lopetuksen osalta ensimmäiseen räiskintään rainan ehtoopuolella.

Western on vaikea taidelaji, ja Quentin ei mielestäni onnistunut kovinkaan hyvin. **, lyhentämällä leffaa yksi viisisakarainen lisää.

Oh yes yes yes yes, Itellä taasen päinvastaiset tuntemukset. Pitkästä aikaa hyvä leffa joka piti otteessaan koko kestonsa ajan (pikku puutteistaan huolimatta). Daniel day-Lewisin Bill the Butcher hahmo olis istunu tähän Leon tilalle kun nenä päähän. 4/5.

Mielenkiintoista mielipiteiden kirjavuutta, tosiaan.

Ylipitkä kuin perkele, muttei nyt tylsäkään. Ei uudelleenkatseluarvoa, koska ne timanttiset, erityisen hykerryttävät kohtaukset ja momentit puuttuvat. Rappi häiritsi yllättävän vähän. Veriroiskeet olivat voinyjeesus-tasoa, mutta vastaavasti Tarantino ei onneksi lähtenyt mässäilemään kohtauksissa, joissa se olisi ollut mahdollista. Waltzin tohtorishahmo oli herkullisin ja tyylikkäin, en nähnyt yhteneväisyyksiä Inglourious Basterdsin rooliin.

Tarantinon uudempien leffojen puheliaisuus ei ole sitä terävyyttä á la Reservoir Dogs ja Pulp Fiction, vaan venytettyä liibalaabaa. Onneksi ei kuitenkaan tyhjäkäydä yhtä kammottavasti kuin Death Proofissa. Sitä ihmettelen, miksi huppukohtausta haukutaan: sehän oli mielestäni kaikkein "tarantinomaisin" bullshittailu, joka toi mieleen Reservoir Dogsin nimivenkoilun.

Ihan ok, mutta on Tarantino silti kahden (sic) hitin ihme. ***1/2

Tuli vihdoin katsottua tämä. Ylläolevan kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että täällä parjattu huppukohtaus kaikessa irrallisuudessaan oli elokuvan Tarantinomaisimpia hetkiä ja ei ollenkaan niin vaivaannuttava kuin monet muut kohtaukset. Onneksi ei aivan niin syviä myötähäpeää aiheuttavia kohtauksia ollut kuin IB:n "teloitus luolan edessä". Soundtrack keskitasoa, Di Caprio tekee parhaan roolin. Kuvaus kaunista kauttaaltaan. Suurin epäkohta täälläkin mainittu tarinan kuljettamisen rytmitys ja itseäni vaivasi henkilöiden motiivien uskottavuuden puute. Miksi Waltz uhrautui niin paljon Djangon puolesta? Waltzin ja Foxxin välille ei syntynyt sellaista kemiaa, että tämä olisi uskottavaa. Tunsi olevansa vastuussa? Lol. Rakkaustarina epäuskottava ja Django joka kohtauksessa hypistelemässä asettaan ja paljastamassa itsensä. Tarantino osaa kyllä rakentaa edelleen kohtauksiin jännitettä, mutta kokonaisuus epätasainen.

Pituudesta purnanneille "päräyttävyyttä" seuraavasta:

Pitkä, pitkä, ihan heeleeveetin pitkä leffa, mutta kuten todettua, ei tämän parissa varsinaisesti tylsistynytkään. Keskustelut ovat pitkiä, seesteisiä ja paikoin erittäin mielenkiintoisia, mutta jäin kaipaamaan sitä Reservoir Dogsista tuttua tiivistettyä neroutta. Pienten asioiden näpsäkkää availua on toki edelleen tarjolla, mutta Tarantino ei vain osaa lopettaa – tai ei osaa tiputtaa leikkausvaiheessa riittävästi rasvaa pois tarinasta.


Veri lensi lähes koomisissa kaarissa, mutta niinhän se roisui jo Kill Billeissäkin, joten mitäpä siitä. Eikä koomisuus rajoittunut suinkaan väriläiskyttelyyn, mutta naurunappulaa ei painettu sentään liikaa. Musiikki on valikoitu huolella ja biisejä oli taas enemmän kuin Elviksen elokuvassa, mikä ei ole ihan vähän sanottu.