»
Elokuvat » Quentin Tarantino: Django Unchained
Helvetin hyvä. Joo vähän jumitti loppu kätinöitä odotellessa, mutta muuten ei paljoa valittamista.Walz ainoa "pettymys" roolituksessa. Ei sillä että hän huono olisi, tekee vain aboutisti saman duunin kuin IB:ssä. ****
Hyvä elokuva oli. Erityismaininta DiCapriolle (josta en yleensä ole pitänyt), joka on loistava roolissaan vittumaisena Calvin Candiena. Myös SLJ:n "house negro" on loistava suoritus myös. Waltz tekee mitä odotinkin. Jamie Foxx tavallaan jää hieman edellisten varjoon stoalaisena Djangona, vaikka aika stoalaisiahan westernien sankarit tuppaavat olemaan.
Liian pitkä ja ajoittain epätasainen, mutta oli tässä silti enemmän positiivisia kuin negatiivisia puolia. Samuel L. Jackson parhaimmillaan, dialogi oli erinomaista silloin kun se ei ollut tyhjänpäiväisyyttä ilman pointtia, Matt Houston sheriffinä, jne.
Eipä hirveästi lisättävää, vaan toistetaan toisten huomioita. Erittäin hyvä, muttei kuitenkaan erinomainen. Liian pitkä. Sinänsä mitään tiettyä kohtaa kokenut jumitukseksi, vaan ehkä oma ongelmani oli enempi siinä, että loppukahina ei ole kunnollinen kliimaksi sitä edeltävälle. Tarantinon valitsema tyylilaji yllätti. Mies tuntuu kirjoittavan huumoria enemmän ja enemmän elokuviinsa, mutten ole täysin varma siitä, onko se pelkästään hyvä asia. Samoin splatter – ainakin melkein – oli ehkä tyylikeinona väärä. Soundtrack yllättävän yhdentekevä. Siinä suurimmat puutteet. Leonardo di Capriota hehkutettu syystä ja on Waltzkin hyvä, mutta seuraavaan elokuvaan kannattaa jo kirjoittaa erilainen rooli. Tarantino-rankingissa tämä menee sinne keskikastiin tai vähän alle.
Django Unchainedista jäi pääosin ihan hyvät fiilikset vaikkei tätä mestariteokseksi voikaan kutsua tältä istumalta. Ensiksi kunniamaininta Christoph Waltzille joka vetää parhaimman roolin leffassa sympaattisena Dr. King Shultzina, Jamie Foxxilta odottelin ehkä hieman kovempaa suoritusta sillä onhan hänen roolinsa kuitenkin the one and only, Django. Propsit kuitenkin siitä että se alkuperäinen Django vilahti myös ruudussa. Viihdyttäviä kohtauksia piisaa ihan tarpeeksi mutta toisaalta Tarantino ei enää säväytä uusilla jutuilla tässä leffassa.
Keskivaiheilla elokuva ajautuu muutamiin suvantovaiheisiin ja tämä laskee kieltämättä arvosanaa, eli pientä tiivistämistä olisin kaivannut. Myös rap-musiikin käyttö joissakin kohtauksissa särähti kyllä korvaan, onhan tämä toki rohkea veto mutta kun se ei toimi niin se ei vaan toimi. Muuten soundtrackilla on ilman muuta hyviä biisejä mutta olihan se kans jotenkin outoa kuulla alkuperäisen Djangon jumalainen teemabiisi tässä kun minulle se Django theme merkitsee vain ja ainostaan sitä vuoden 1966 klassikkoa.
Kaiken kaikkiaan Django Unchained on heikkouksistaan huolimatta kuitenkin sen verran viihdyttävä paketti että tämän katsoo kepeästi läpi.
***½ / *****
Nauroin tälle vitsille.
Aika sulosta..
Vähän oli laimeahko juu, mikä johtui siitä, että kun sen tiesi jo olevan tässä leffassa ja sitten kun se tuli niin ei siinä sitten ollut mitään yllättävää. Varsinkin kun sen cameon oli jo nähnyt melkein kokonaisuudessaan trailerissa.
Muutamat muut elitistisemmät cameonaamat herättivät positiivisemmin huomiota yllättävyydellään, ja siksi en kerro niistä enempää.
Myös rap-musiikin käyttö joissakin kohtauksissa särähti kyllä korvaan, onhan tämä toki rohkea veto mutta kun se ei toimi niin se ei vaan toimi.
No jaa, minusta elokuvan ääniraidan kohokohtia oli Tupacin kuolemattoman kylmäävä "Expect me nigga like you expect Jesus to come back. Expect me nigga, I'm coming." Eli kun se toimii niin se vaan toimii.
Leffan alkupuoli toimi. Loppupuoli ja etenkin venymällä venytetty läbänderi pisti jo isommin tympimään.
Soundtrack muutamaa spaguklassikkoa lukuunottamatta kehnoa ja mikä itseä pisti korvaan oli jo aiemmin mainittu räppimusiikin käyttö ja muutamissa kohdissa musavideotyyliin kuvattu meininki.
Mitä useampi päivä leffan näkemisestä mennyt ja siihen päälle Colttikonsertissa olleet kunnon spagut niin Tarantinon käppäsimmästä leffasta kyse omalla kohdallani. Sartana – Django Unchained double feature iltamassa Sartana vei voiton 6-0!
Pohjustukseksi totean, että en kuulu Tarantinon ihailijoihin ja pidän häntä yhtenä aikamme yliarvostetuimmista ohjaajista. Mitäänsanomattoman IB:n jälkeen Django Unchained oli positiivinen yllätys, mutta sellaisenaan kertakatsottava ja huomattavasta pöhöstä kärsivä haaleus.
Elokuvan kestosta on sanottu jo kaikki olennainen ja allekirjoitan sen täysin: paketti olisi napakoitunut huomattavasti tuntia lyhyempänä.
Ymmärrän Tarantinon rakastuneen tapaan, jolla Christoph Waltz tulkitsee hänen kirjoittamiaan vuorosanoja, mutta kun se on se laatu, joka ratkaisee. King Schultz selittää joka ikisen asiansa juurta jaksaen, kielikuvia, esimerkkejä, historian/kulttuurin oppitunteja ja anekdootteja viljellen, kun niin paljon vähempikin riittäisi.
Pulp Fictionin (jota pidän Tarantinon toistaiseksi ylittämättömänä mestariteoksena) dialogin hienous oli se, että monet vuoropuheluista olivat yksinkertaisesti nerokkaita, sisällöltään monikerroksisia ja niiden ovelat punchlinet pääsivät oikeasti yllättämään. Pulpin jälkeen Tarantinon dialogi on mielestäni menettänyt pointtinsa ja taantunut parhammillaan pikkunäppäräksi läpän heitoksi ja pahimmillaan uuvuttavaksi paskanjauhannaksi, jolle Tarantino tuntuu usein olevan autuaan kuuro.
Djangon toimintakohtaukset olivat OoKoo-osastoa ja näinä cgi-veren aikoina on aina ilo nähdä wanhan koulukunnan läträystä. Pisteet siitä.
Lienee täysin makuasia ja kyse kunkin herkkyystaajuudesta komedian suhteen, mutta itse en nauranut/hymyillyt/hymähtänyt elokuvan aikana kertaakaan.
Näin ne aivot toimii, olin totaalisesti unohtanut koko vaivaannuttavan KKK-spedeilyn.
Roscoe (24.1.2013 02:55)selittää joka ikisen asiansa juurta jaksaen, kielikuvia, esimerkkejä, historian/kulttuurin oppitunteja ja anekdootteja viljellen, kun niin paljon vähempikin riittäisi.
Tämä on tosiaan se seikka mikä on alkanut tosiaan eniten pänniä. Jossain Death Proofissakin kaikki asiat piti alleviivata, ettei kenelläkään menisi ohi, millä viittauksilla tässä pelataan.
Jossain IB alkoi heti väsyttää kun näki Waltzin alkukohtauksesta, että nyt on tulossa taas pitkä dialogi täynnä teennäistä veijarimaisuutta.
Minusta tämä oli kokonaisvaltaisesti onnistunut western, jonka hienoutta heikentävät viimeinen puolituntinen sekä ällistyttävän hölmösti tehty KKK-jakso. Väkivaltaa riittämiin sitä kaipaaville, itselleni olisi riittänyt kyllä vähempikin. Tarantinomaista sanailua yllättävän vähän, mikä on vain hyvä asia. Leonardo DiCaprio tekee erinomaisen roolisuorituksen, eikä Jamie Foxx tai Christoph Waltzkaan huonoja ole. Samuel L. Jacksonia en meinannut edes tunnistaa, Don Johnsonin kylläkin. ***
Nyt kun pöly on jo vähän laskeutunut ja kommentteja sieltä sun täältä on lukenut, niin kiinnostavaa huomata kuinka epätasaisesti mielipiteet jakautuvat. Onks näin vahvasti minkään aiemman tarantinon kohdalla käynyt vai onks esim se pupl fiktion ihan yleisesti mestariteos ollut aina. Toiset sanoo, että DU on jo liiankin tarantinomainen, toiset taas tavallaan pitää kun Q on vienyt homman tyylittelynsä suhteen aivan toiselle, täysin yliampuvalle, mitään säästelemättömälle ja vimmaiselle levelille, jonka takia kehujat diggaavatkin enemmän. Kuulun varmaan jälkimmäiseen porukkaan, kun musta on mahdotonta vaatia esim. että tiikerin pitäisi päästä kirjaimellisesti raidoistaan.
Alun hitaus ei erityisemmin vakuuttanut, muttei tylsistyttänytkään, lopussa tää oli jo aivan käsittämätön grillipätkä. Hämmensi useamman kerran, minkä voi laskea tässä tapauksessa plussaksi. Eläimellinen painikohtaus oli varmaankin ensimmäinen wtf-setti, jonka jälkeen jalkaa ei polkimelta päästettykään. DiCaprion käsi muuten alkoi vuotaan oikeasti lyötyään sen pääkallon esittelyn jälkimainingeissa lasinsirpaleisiin, jatkoi kuitenkin näyttelemistä. Kuvastaa hyvin asennettakin jolla leffaa on tehty. Hienovaraisia ei oltu, törppöily on sallittua, ei välitetty pienistä epäjohdonmukaisuuksistakaan tapahtumien suhteen, kun ainahan tarantinoissa kaikki tapahtuu vain siksi että käsikirjoituksessa lukee niin (+ siksi että elokuvanteko ja siihen liittyvien pienten detaljien kartottaminen ja elokuvaan sisällyttäminen on hirmuisen kivaa). DU:n ainoa suurempi ongelma lie, että henkilöiden pahvisista motiiveista ja pinnallisista ristiriidoista huolimatta jännite katoaa kokonaiskuvasta liian usein. Ei tarvi paljoa miettiä että kellekään ns hyvälle kävisi pahasti. En väittäisi elokuvaa tästäkään syystä liian tarantinomaiseksi, monasti ollut täysin päinvastoin.
Saattaakin olla niin, että Tarantinolle epätavallisen suoraviivaisen ja lievästi lerpsahtelevan tarinankertomisen takia kaikki huonot tai kosiskelevat ideat, kauneusvirheet ja muut epäkohdat paljastuvat räikeämmin. Paljon parjattu KKK-sketsi oli yksi pieni takaumatökeröys muuten ihan soljuvassa spielberg huumeissa ‑peruskerronnassa. Yksittäisten kohtausten sisäinen jännite pelaa hyvin, varsinkin kun niissä ruuvia kiristetään tarpeen tullen taianomaisen nousujohteisesti. Kun juoni kuitenkin kulkee paikasta a paikkaan b, paikasta b paikkaan c ja niin edelleen aina plantaasille asti, niin Tarantino on hyväntahtoisen hölmöläisen tavoin enemmän kujalla kuin kotonaan, minkä vuoks leffa loppuukin kahteen kertaan.
Noista pienistä lapsuksista ei paljoa enää muista, kun ei ne helvetillisen runsasta toiminnallista kokonaisuutta tai katselukokemuksen eheyttä kuitenkaan hajota. Syy: kiinnostavampaa tavaraa oli enemmän kuin laki sallii ja sillä tavaralla oli täytetty temaattiset puutteet täysin. En kuitenkaan pitänyt splätteristä sillon kun siirappi roiskui kameran linssin ja valonheittimien välissä, fiilis paikoin kuin cgi:tä katsoisi. Räppiä en ymmärrä elokuvien ulkopuolellakaan. Huumori oli parasta ollessaan fyysistä, dialogissa ei ollut juurikaan mitään mieleen jäävää ilman Waltzin teknisesti hienostelevaa sanailunäpräilyä. Foxx oli kuin sivuosassa, ei hahmona mitenkään kihelmöivä, uhkaava tai mystinen, vaikka pitäisi olla toisinpäin. Onneksi sivurooliosasto oli olennaisilta rooleiltaan tukeva.
Selvästi elokuva joka ei kaipaa kuin vain uuden katselukerran jotta näkee varmuudella kestääkö pinta ja ennen kaikkea se aivan älytön tempo kiinnostuksen ylläpitämisessä jatkossakin. Jos tämä olisi ollut kokoajan yhtä paljon hahmoihinsa keskittyvä kuin alussa, niin veikkaan että itkuvirret olisivat pidempiä.
