Michael Caine

John Sturges: The Eagle Has Landed (1976)



Natsien suuri suunnitelma kaapata Churchill Saksaan taisi olla melkoista fantasiaa, mutta aiheesta tehty elokuva on sentään viihdyttävä.



Caine johtaa erikoisosastonsa keskelle englantilaista maaseutua, jossa on aikaa niin heilasteluun kuin kaikkeen muuhunkin oheistoimintaan, kun Churchillia odotetaan saapuvaksi. Vaikka "sankarimme" onkin siis saksalainen on hän mies jolta löytyy omatuntoa ja kunnioitusta ihmisiä kohtaan. Kuinka ollakaan Cainen hahmo on myös saanut koulutuksen Englannissa, joten kielitaidon selittelyynkään ei tarvitse haaskata aikaa.



Elokuvan peruskivi on lojaalisuus ja usko omiin tavoitteisiinsa. Cainen esittämä Steiner uskoo johonkin, hänen miehensä puolestaan häneen ja heidät kaikki matkaan lähettävä Radl puolestaan johonkin vielä mahdottomampaan. Steiner lukkiutuu lopulta mahdottomaan tilanteeseensa ja hänestä tulee itseään suurempien voimien pelinappula. Tässä kohdin Cainen näyttelijänkyvyt pääsevätkin kunnolla esiin, kun mies syöksyy kohti ennaltamäärättyä kohtaloaan. Bonuspisteet elokuvalle vielä Larry "J.R." Hagmanin esittämästä idioottimaisesta jenkkiupseerista, jonka logiikka ja järjenjuoksu on kauniisti sanottuna yksisuuntaista.

Christopher Nolan: The Dark Knight (2008)



Onneksi Nolan ja Caine pitävät selvästi toisistaan, sillä tämän yhteistyön hedelmät ovat todella hienoja. Astuessaan Alfred Pennyworthin saappaisiin Caine asettui erittäin suuren haasteen eteen, onhan kyse legendaarisesta 60-luvun hahmosta – viittaritarin ja hänen apurinsa uskollisesta palvelijasta.



Ensimmäisessä modernissa Batmanissa Caine nappasi uudesta suuresta roolistaan jo hyvän otteen, mutta vasta toisella kierroksella käsikirjoittajat (ja kaiketi myös itse Caine) tuntuivat oivaltavan hahmon syvimmän olemuksen. Alfred on Batmanin omatunto ja peili, pinta jonka kautta Bruce Wayne voi heijastaa ja tutkia omia ajatuksiaan, jopa niitä syvällä sydämen kellarikerroksissa lepääviä. Alfred on toki edelleen Waynen uskollinen palvelija, mutta nyt hän myös kuin se vanha ja luotettava setä – tiedättehän, se joka on nähnyt maailmaa ja jonka puoleen voi kääntyä kun tilanne muuttuu vaikeaksi. Se yksi henkilö joka osaa maalata esiin totuuden etenkin silloin kun kukaan muu ei halua katsoa suoraan eteenpäin.

Joseph Sargent: Jaws – The Revenge (1987)



80-luku oli monelle vanhalle tähdelle hankalaa aikaa ja myös Caine joutui totuttelemaan hiukan toisenlaisiin rooleihin. Tappajahain neljäs osa ei ole mikään häikäisevä rivi cv:ssä, mutta Caine vetää tälläkin kerralla homman himaan kunnialla. Voisi jopa sanoa että arvon brittimme esittämä Hoagie on elokuvan paras osa – no, toki myös Mario Van Peebles on plussa runsaiden miinusten seassa.



Caine saa tällä kertaa kantaa elokuvan vahvaa naista rinnallaan, sillä Ellen Brody, hai-kirouksella varustetun Brodyn perheen isoäiti on piristyksen tarpeessa. Mies on kuollut, nuorempi poika syöty ja vanhempi poika näyttää olevan seuraavana hain ruokalistalla. Onneksi Cainen/Hoagien charmi puree ja ikäihmisten romanssi on pian täydessä tulessa. Caine on myöhemmin todennut ettei ole nähnyt koskaan elokuvaa kokonaisena, mutta kyllähän tämän nyt katsoi. Ei tehnyt edes kipeää, vaikka suurin osa efekteistä on suoraan Hollywoodin halpahallista.

Ralph Nelson: The Wilby Conspiracy (1975)


Tämä suhteellisen varhaisessa vaihessa Etelä-Afrikan Apartheid-politiikkaa rankasti arvostellut elokuva hyppää näpsäkästi raiteilleen. Nopean intron jälkeen Sidney Poitierin esittämä bantu ja Michael Cainen brittiherrasmies päätyvät pakenemaan halki herttaisen sortomaan. Caine ja Poitier saavat myös lähes välittömästi syntymään mainion buddy-fiilikseen, kun täysin eri kulttuuritaustoista tulevat miehet joutuvat puhaltamaan vastentahtoisesti yhteen hiileen.


Alkuteksteissä Poitierin nimi mainitaan ensimmäisenä, mutta katsoja seuraa tarinaa enimmäkseen Cainen kautta ja koko show on lopulta puhtaasti hänen. Herrain välissä pyörii intialainen hammaslääkäri, tämän viehättävä tohtorikollega (ihana Persis Khambatta) sekä asianajajanainen jonka todelliset aikeet ovat hämärissä. Lisätään pakettiin vielä ensimmäisen englanninkielisen roolinsa esittävä Rutger Hauer, sekä iso lasti timantteja ja keitto on valmis.


Elokuva on Cainen itsensä mukaan hänen ensimmäinen poliittisesti valveutunut työnsä ja tämän jälkeenhän herralta onkin irronnut sangen erilaisia lausuntoja vuosien saatossa. Ehdottomasti vähäistä mainettaan suurempi elokuva.

Suosittelen kovasti The Holcroft Covanant (1985), sekä Shiner (2000)


The Holcroft Covanant on kuvallisesti hyvin paljon ensimmäisen Palmerin tyyliä.

Shiner on taas hyvää kujajuoksua, jossa Caine pääsee kunnolla ilkeilemään.

Cainen olennaisista on vielä mainitsematta ainakin Andre De Tothin erinomainen,nihilistinen sotaelokuva Play dirty/Likaista peliä(1968).Teos on jäänyt melko tuntemattomaksi ja on toki jälleen yksi variaatio Likaisesta tusinasta.

Juoni on kaikille tuttu,stiff-upper-lip upseeri Caine saa roskasakin johdettavakseen ja vaikeuksien kautta edetään uskomattoman kyyniseen loppuratkaisuun saakka.Erityisen nautittavan tästä tekee Cainen ja toisen kapteenin(hieno luonnenäyttelijä Nigel Davenport)välinen vittuilu ja egojen taistelu.

Educating Ritaa ei kannata unohtaa, vaikka ensivaikutelma leffasta olisikin että mitä lässypaskaa nyt taas. Caine juoppona kirjallisuuden tohtorina, kuinkas muutenkaan, ja Rosie Perezin brittiklooni opetettavana piikkinä lihassa. Hyvää vastakkainasettelupilaa duunariluokan perhekeskeisestä lapsentekoinnosta ja intellektuellien koulutuskeskeisten muniinpuhaltelijoiden itseriittoisuudesta, välillä myös ristiin rastiin ettei jää yksipuoliseksi. Välitön klassikkokohtaus: Caine täydessä matelukunnossa luentoa pitämässä, vinoillen sieluttomalle paskarunoilulle.

Taitaa olla jopa herran itsensä mielestä viimenen oikeasti hyvä roolinsa.

Shiner (John Irvin, 2000)

Söör Caine saa mulkkuilla oikein urakalla pienimuotoisessa elokuvassa laitapuolen nyrkkeilypromoottorista, jonka kunnianhimoon kulminoituva elämän ilta ja sitä seuraavat pari päivää eivät todellakaan mene kuin Strömsössä. Tarinan kuljetus on vähän heppoinen ja tuntuu oikovan hieman mutkia, mikä tuo loppuratkaisuun ainakin lievää epäuskottavuutta. Mutta mikä sisällössä lievästi kompastellaan, sen Caine paikkaa antaessaan hyvän käytännön esimerkin siitä, ettei tärkeitä päätöksiä tulisi tehdä kiihtyneessä tilassa. Sisältää myös hyvää sivuosaroolitusta ja mukavia yllätyskäänteitä voimasuhteissa.

A Shock to the System: Keskeinen Caine-elämys. 

Kidnapped: Keskinkertainen Robert L. Steveson ‑filmatisointi mutta Cainen rooli skottilaisena vapaustaistelijana on mieleenpainuva. 

Beyond Poseidon Adventure: Huonoin leffa jossa Caine on mukana?

Tappajahain kosto ainakin yksi huonoimmista.

Katsoin Last Ordersin uudestaan. Mahtava hyvän mielen rooli Cainelta! Children on Menin ohella 2000-luvun parasta antia.

The Actors (2003)

Caine ja Dylan Moran alipalkattuina näyttelijöinä, jotka päättävät kohentaa toimeentuloaan vedättämällä Michael Gambonin esittämää pikkugangsteria. Juoni onnistuu, mutta kaverukset sekaantuvat turhan isoon kuvioon, jonka selvittäminen vaatii vielä suurempia huijauksia. Pikkunäppärä jännärikomedia tuo paikoin mieleen Dirty Rotten Scoundrelsin ja Withnail & I:n, muttei muutamista loistavista hetkistä huolimatta yllä erityisen ikimuistettavaksi. Caine selvästi nauttii roolistaan itseriittoisena Shakespeare-tulkkina, jolla on fiksaatio näytelmien gimmick-versiointeihin, joista elokuvassa nähdään natsi-Saksaan sijoitettu Richard III.

The Whistle Blower (1986)

Melko kipakka vakoilujännäri, jossa salaisen palvelun sisäinen tarkkailu menee myyräjahdissaan liian pitkälle. Cainen näyttelemä sotaveteraani on alussa melkeinpä sivuhahmo, mutta nousee päärooliin joutuessaan mukaan juonitteluihin. Samalla perusvarmasta suoriutumisesta edetään jämäkämmille tasoille rauhallisen isä-poika-suhteen käsittelyn vaihtuessa määrätietoiseen petturien jäljittämiseen.