Parhaat ja huonoimmat lännenelokuvat

theremin ( 22.2.2011 08:23)

Vähän samaa vikaa on toisessa klassikossa, Magnificent Seven:ssä. Hieno casting ja yritystä on, mutta huumori pilaa ja isot nimet latistavat tiukimmat kohdat pois.

kohokohtana Bronson hakkaamassa puita. Kolmen ja puolen tähden vääntö korkeintaan.



mulla on pari jatko-osaa 3 ja 4 muoveissa, cdonilla oli joskus euron kappale, oisko ne menevämpiä,

olen nähnyt boksin jossa on kaikki neljä, melkein ostin että saa setin täyteen.

Itselleni tämä genre on hyvin lähellä sydäntä, ja etenkin Italo- eli spagetti westernit. Listaanpa omat suosikit spaguista:

1. For a Few Dollars More

2. The Good, the Bad and the Ugly

3. Once Upon A Time In the West

4. The Great Silence

5. A Fistful of Dollars

6. Companeros

7. Face to Face

8. The Big Gundown

9. Django

10. Cemetery Without Crosses



Maininnan ansaitsevat myös: Death Rides a Horse, Day of Anger, Keoma, A Fistful of Dynamite, Return of Ringo ja $10,000 Blood Money. Vielä pitäisi esim. Sabata, Mannaja tai vaikkapa Corbuccin Navajo Joe tsekata jonakin päivänä.



Itselleni kaksi kovinta SW-ohjaajaa ovat toki Sergio Leone ja Sergio Corbucci. Jos tämä genre kiinnostaa, niin Leonen työt tulevat toki ensimmäisenä vastaan, mutta Corbuccinkin elokuvat erottuvat hienosti massasta. Esimerkiksi The Great Silence on pirun hieno elokuva, ja Morriconen musiikit ovat onnistuneimmasta päästä tuossakin pätkässä. Oli rohkea ja lopulta onnistunut veto Corbuccilta tehdä spagu talvimaisemissa. Lisäksi esim. The Big Gundown, Face to Face ja Cemetery Without Crosses ovat jääneet mieleen laadukkaina spagetti westerneinä. Leonen ja Corbuccin kaima Sergio Sollima ansaitsee siis myös maininnan (The Big Gundown ja Face to Face). Spagetti westernit kiehtovat esim. musiikillisen ja visuaalisen ilmeensä takia. Myös tarinat ovat hienoja ja väkivaltaakaan ei pelätä näyttää suoraan (Django), tämänlaiset elementit uupuvat tai eivät ole mielestäni niin hyvin esillä vaikkapa 50-luvun amerikan westerneissä. (The Wild Bunch oli myöhemmin erinomainen poikkeustapaus).

Carson ( 5.3.2011 03:33)

theremin ( 22.2.2011 08:23)

Vähän samaa vikaa on toisessa klassikossa, Magnificent Seven:ssä. Hieno casting ja yritystä on, mutta huumori pilaa ja isot nimet latistavat tiukimmat kohdat pois.

kohokohtana Bronson hakkaamassa puita. Kolmen ja puolen tähden vääntö korkeintaan.

Olin itse pitkään aika samoilla linjoilla – eli noin 20 vuotta, perustuen lapsosena ja myöhemmin nuorena miehenalkuna nähtyihin kertoihin. Vaan perkules, annoin leffalle uteliaisuudesta mahdollisuuden uudelleen, lähinnä vertailuksi Seitsemään samuraihin, joka kuuluu omiin suursuosikkeihini. Ja kappas, talvella kun DVD:n mulkaisin niin oli todettava että tulkinta jäi vain yhden pykälän Kurosawasta. Nimekäs kaarti vetää aivan siinä rajalla, ollaanko pelissä mukana suurella tunteella vai meneekö överiksi, ja mielestäni pysytään suurien tunteiden puolella. Huumoria ei ollut mukana mitenkään mauttomuudeksi asti, ja tarinasta alkuperäiseen nähden otetut erivapaudet palvelevat kokonaisuutta.



Kyllä mielestäni kohokohtia riittää Bronsonin puidenhakkuun ylitse aivan riittävästi: Calveiran (mainio Eli Wallach) puhe baarimikolle aivan alussa, Larabeen ja Tannerin (Brunner ja McQueen) esittely intiaanin hautajaisten muodossa, Brittin (Coburn) veitsenheitto-kaksintaistelu, Lee (Robert Vaughn) hahmona yleensä, käänne ennen seitsemän miehen uudelleenryhmittäytymistä ja finaalitaistelua...



On tämä kepeästi paikkansa ansainnut americana-länkkäreiden yhtenä kulmakivistä. Kieltämättä vielä parempia ja syvällisempiä westerneitä on tehty, mutta seikkailullisista tämä on parhaimmistoa.

Great Silence (Sergi Corbucci, 1968)

Yksi iso aukko spagusivistyksessä on vihdoin paikattu, ja leukaansa saa tätä kirjoittaessa keräillä edelleen lattiasta. Mitä tästä voi sanoa, mitä ei olisi jo jossain sanottu? Niputetaan ajan ja mielikuvituksen puutteessa parhaat ja iskevimmät elementit yhteen: poikkeuksellinen miljöö, loistavat pääosasuoritukset, upea musiikki, toimiva tarina täynnä jännitteitä – ja loppu joka kieltää kaiken lohdun, sankaruuden ja toivon paremmasta. Upea ja tyylikäs elokuva, joka ansaitsee suuren yleisön huomion siinä missä Sergio Leonen dollari-trilogia tai Huuliharppukostaja. Ei vain kovimpia spaguja, vaan kovimpia länkkäreitä ikinä.

Sydney Pollackin Jeremiah Johnson (Silmä silmästä) vuodelta ‑72 on yksi suosikki länkkäreistäni. Robert Redford vetää hyvän roolin vuorille paenneena erakkona. Erakoitumis haaveet kuitenkin jäävät kun pitää lähteä kostopuuhiin. Itseäni ärsyttävästä veijarimaisuudesta ei ole tietoakaan (vrt. Auringonlaskun ratsastajat).

Vihaan Return of Sabataa. Vihaan, vihaan, vihaan! Vähän järjettömästikin, onhan se nyt sellainen sirkusnumero tai aikansa villin lännen supersankarisarjakuvaleffa (vaikkei sarjikseen perustukaan, ainakaan tiettävästi) enemmän kuin oikea länkkäri, mutta silti. Lee Van Cleefin törkeää väärinkäyttöä.