Otto Preminger

Yoshua Ben Yosef ( 28.11.2011 12:44)

theremin ( 5.5.2010 21:55)

Anatomy of Murder ***½

Elokuva muutenkin oli suhteellisen köykäinen toteutukseltaan aiheensa nähden.

Katselin elokuvan, ja olen kyllä hieman eri mieltä toteutuksen köykäisyydestä.



Hyvä elokuva. 8/10

Myönnän että ensikatselun pääsi pilaamaan elokuvaan ladatut ennakko-odotukset ja ‑käsitykset. Odotin ehkä hieman vakavampaa (perinteisempää?) oikeussalidraamaa ja tuo huumori onnistui katselua haittaamaan juuri sen verran ettei elokuvaa oikein osannut sen omilla vahvuuksilla arvostaa. Esim. mainitsemasi suorasukaisuus vesitettiin yleensä heti perään tulevalla huumorilla, joka ainakin minun mielestäni toimi elokuvaa vastaan. Okei, 1959 tämä oli vielä vakava asia, mutta jo muutaman vuoden päästä ‑60-luvulla aihetta osattiin käsitellä ilman pehmennyksiä, mikä sopii enemmän omaan makuuni.

The Man with the Golden Arm (1955)



Elmer Bernsteinin tujulla soundtrackilla varustettu narkkari-tarina, joka menee kieltämättä melko överiksi joissain kohdin. Toisaalta tekijät ovat halunneet viskata viestin katsojien silmille nähtävästi riittävän lujaa, jotta sanoma menisi varmasti perille. Frank Sinatra on sopiva Frankie Machinen rooliin, jonka mies nähtävästi halusi palavasti tehdä, mutta sinisilmää mitenkään dissaamatta olisi ollut kiinnostavaa nähdä kisassa mukana olleen Marlon Brandon tulkinta.



40-luvun lopun ja 50-luvun alun Amerikka oli täynnä lukemattomia sodan rikkomia miehiä, joille tämä tarina on varmasti surullisen tuttu. Sen kummemmin juonen taustoja tuntematta kokonaisuus tuntuu kuitenkin aidolta ja tarinan eri tasot sekä hahmot saavat jopa pohtimaan alkuperäisen kirjan lukemista. Mielenkiintoista oli myös kuulla Ministryn Just One Fix"-biisin samplet alkuperäisessä kehyksessään.

River of No Return (1954)



Marilyn Monroen ja Robert Mitchumin tähdittämä lännenelokuva ei ehkä ole Premingerin ihmeellisempiä tuotoksia, mutta on tuotoksella ansionsakin. Muistettakoon tässä vaiheessa, että niin Preminger kuin Monroe joutuivat elokuvaan vasten tahtojaan niistä sopimuksellisista syistä, jotka pistivät isotkin tähdet polvilleen noihin aikoihin. Vuoden 1954 hyveellisessä ja siveellisessä maailmassa elokuvan maailma varmasti kohahdutti ja hämmensi, mutta lähes puoli vuosisataa myöhemmin "syntisin länsi" on aika iisiä paikkaa.



Pian tarina muuttuu uusioperheen selviytymistaisteluksi, kun inhat intiaanit lähtevät sotajalalle ja nuolta lentää kuin jousipyssyn suusta. Ohjaajan kanssa törmäyskurssille joutunut Monroe on kuuleman mukaan pitänyt elokuvaa huonoimpanaan, mutta kemia Mitchumin ja etenkin nuoren Tommy Rettigin kanssa saavat paljon hyvää aikaiseksi. Ja onhan Marilyn näkemisen arvoinen tiukoissa farkuissaan.

Carmen Jones (1954) ***

Bizetin oopperaan perustuvan, pelkästään mustilla näyttelijöillä miehitetyn Broadway-musikaalin filmiversio on kiinnostava sekä kuriositeettina että varhaisena "blaxploitaatio"-elokuvana. Toisen Maailmansodan aikoihin päivitetyssä tarinassa Harry Belafonte näyttelee kaikin puolin kunnollista lentäjäpoikaa, jonka laskuvarjotehtaassa työskentelevä Carmen (Dorothy Dandridge) syöksee tuhoavan intohimon pauloihin. Dandridge on loistava villinä ja vapaana luonnonlapsena, jolla on myös herkät puolensa. Belafonte on vaisumpi ja lisäksi aina kun hän avaa suunsa laulaakseen, tekee mieli pistää sormet korviin: dubattu lauluääni ei nimittäin sovi hänelle yhtään.

Kohokohtia ovat paikoitellen suorastaan nerokkaasti sanoitetut Bizetin hittibiisit: Dat's Love (Habanera), Beat Out Dat Rhythm on a Drum (Mustalaislaulu feat. rumpali Max Roach) ja erityisesti Stan' Up and Fight (Toreadorin marssi). Viimeksimainitussa härkätaistelija Escamillon sijasta lauleskelee siis mestarinyrkkeilijä Husky Miller :) .

Elokuvallisena erikoisuutena Carmen Jonesissa on pitkien otosten käyttö, esim. yli neljä minuuttia kestävä Habanera-kohtaus on kuvattu kolmella otolla. Saul Bassin suunnittelema alkutekstijakso on yksinkertaisen tehokas.

Viaplayta selaillessa tuli vastaan Premingerin viimeiseksi jäänyt The Human Factor (1979). Elokuva on jokseenkin epäonnistunut tutkielma kylmän sodan vaikutuksesta agenttien psykkeeseen. Lopputulos on pitkäveteinen ja kuiva draama, jossa on kuitenkin mielenkiintoisia elementtejä (ilmeisesti nostettu suoraan Graham Greenen romaanista, jota en ole lukenut). MI6 näytetään suhteellisen kylmänä ja nihilistisenä instanssina, jossa ihmishenkea ei arvosteta. Miehen murhaa oikeutetaan tehottomuudella ja reippaalla juomisella. Kaikki lausutaan hyvin greenemaisen toteavasti ja kylmästi keskellä pubia. Bonarina mukana on hieman MI6:sen toimien kuvailua apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa, mutta tuo kritiikki jää munattomaksi. 2/5