Otto Preminger

Äijältä olen nähnyt vain Lauran, joka on todennäköisesti elokuva, josta ei enää paljoa ylöspäin päästä... mutta toukokuussa Filmoteca Española näyttää jonkin verran miehen ohjauksia:

Laura (1944)

Fallen Angel (1945)

Whirlpool (1949)

Daisy Kenyon (1947)

Where the Sidewalk Ends (1950)

Angel Face (1952)

River of No Return (1954)

Carmen Jones (1954)

Saint Joan (1957)

Bonjour, Tristesse (1957)

The Man with the Golden Arm (1955)

Anatomy of a Murder (1959)

Exodus (1955)

Advise and Consent (1962)

The Cardinal (1963)

In Harms Way (1964)

Bunny Lake Is Missing (1965)

The Human Factor (1979)



jos jollain on kommentoitavaa ohjaajaan, tai varsinkin hänen elokuviinsa, niin go for it!

Lainaan itse itseäni...

Otto Preminger : Exodus (1960) ***½

Israelin itsenäisen juutalaisvaltion perustamisesta ja sen ongelmakohdista kertova elokuva. Pääosissa mm. Paul Newman, Eva Maria Saint ja Sal Mineo. Preminger ohjaa eeppistä elokuvaa ja onnistuu kohtuulisen hyvin hienon score musan soidessa taustalla. Nautittava joskin paikoin aika surullinen tarina. Tässäkin parissa kohtaa oikein tyylikkäitä roolisuorituksia. Imdb:n käyttäjistä osa sanoo elokuvan olevan puhdasta propagandaa. Ehkä, ehkä ei, mutta komeaa katsottavaa.



Otto Preminger : Anatomy of a Murder (1959) ****½

Oikeussalidraamaa parhaimmasta päästä. Tässäkin hienoja roolisuorituksia James Stewartilta ja George C. Scotilta. Myös Premingerin ohjaus toimii elokuvan kestoon nähden varsin hyvin. Tässäkin on myös hyvät musat.

River of No Return

Muistaakseni niitä parempia Marilyn Monroe leffoja. Katsomisesta kuitenkin aikaa joten tarkkoja muistikuvia ei ole (arkistoinnissa on elokuvan perään merkattu ****).



Anatomy of Murder ***½

Pettymys odotuksiin nähden. James Stewardista en ole oikein koskaan perustanut hänen "humoristisen" tyylinsä vuoksi. Elokuva muutenkin oli suhteellisen köykäinen toteutukseltaan aiheensa nähden. George C. Scott tekee jälleen hyvän roolin.

Kyl noi sen muutkin noirit on kovia.

theremin ( 5.5.2010 21:55)

Anatomy of Murder ***½

Pettymys odotuksiin nähden. James Stewardista en ole oikein koskaan perustanut hänen "humoristisen" tyylinsä vuoksi. Elokuva muutenkin oli suhteellisen köykäinen toteutukseltaan aiheensa nähden.

Spoileri

Kaikki vaikeat kohdat, kuten viittaukset syytetyn vaimon kevytkenkäisyyteen etc., ohitettiin melkein sivulauseella tai muuten huumorilla. Oikeudenkäynnin loppuratkaisukin, joka perustui melkeinpä epäselvään tai yhdentekevään todistusaineistoon, tuntui aivan käsittämättömältä ja väkisinväännetyltä "hyvät voittaa" ratkaisulta, joka tosin viimeisessä kohtauksessa käännettiin taas kyseenalaiseksi.

George C. Scott tekee jälleen hyvän roolin.

Mä nyt en viitti spoileria lukea ja mahdollisesti pilata jotain omalta kohdaltani, mutta mitä olen lukenut, niin leffahan oli aika shokki monille tahoille aikanaan juuri sisältönsä suorasukaisuuden vuoksi. Et ei niinkään köykäinen.



Köykäisyys on varmaankin suhteessa nykykäsitykseen.



Tämän ainakin aion pyrkiä katsomaan, jos olen kaupungissa.

Mielestäni köykäinen on juuri oikea termi, sillä noihin kohisuttaviin aiheisiin lähinnä viitataan tai pehmennetään huonolla tasoitushuumorilla. Tuntui että nämä elementit ("pikkuhousut" ja "sperma" dialogissa esmes.) oli tuotu elokuvaan realismin vuoksi mutta varsinainen toteutus kulki perinteisiä hyviä tapoja pitkin. Eli en siis ollut tyytyväinen elokuvan pehmeään tyyliin käsitellä teemaansa.

Fallen Angel (1945) 6/10



Riskibisneksestä toiseen kiitävällä Stantonilla (myös Lauran pääosaa esittänyt Dana Andrews) ei ole tarvittavaa paria dollaria bussimatkan jatkamiseen kohti San Franciscoa, ja bussikuski jättää hänet pieneen tuppukylään oman onnensa nojaan. Stanton astuu sisään räkäiseen latokuppilaan, jossa hän tapaa tarjoilijana toimivan Stellan. Joka ilta eri miehen kanssa ulkona käyvä Stella tuntuu kietovan kaikki kahvilassa olevat miehet sormensa ympärille, ja samoin käy myös Stantonille. Hän päättää saada naisen vaimokseen, ja se vaatii rahaa, paljon rahaa. Epätoivoinen mies päättää vietellä rikkaan vanhanpiian June Millsin (diiva Alice Faye, joka pettyi hahmonsa kangasaikaan lopullisessa versiossa ja vetäytyi elokuvabisneksestä vuosiksi) ja huijata tältä valloituslikviditeetin.



Stanton: suutele minua

Stella: minä olen kyllästynyt miehiin, olette kaikki samanlaisia. minä haluan hyvän elämän ja talon!

Stanton: minä annan ne sinulle.

Stella: millä sinä ne minulle annat, sinulla on vain dollari taskussasi

Stanton: minä hankin ne kyllä, jos hankin 14.500 dollaria, niin naitko minut?

Stella: sovitaan niin

*suutelua



Itseasiassa tuon syvällisempää keskustelua tässä ei tarjottukaan. Ja luonnollisesti ennen elokuvan loppua tämä kohtalokas nainen on aiheuttanut päähenkilölle monenlaista päänvaivaa.



Nojoo, ei noussut mitenkään samalle tasolle kuin Laura. Vaikka nämä vanhat elokuvat ovatkin nykyaikana tarkasteltuina hieman korneja, erityisesti sukupuolirooleiltaan, niin rajansa kaikella; Fallen Angel antaa naisista tyhmän huoran kuvan räikeämmin kuin porno nykyään (jos nyt tällaisen tulkinnan linjalle haluaa yleensä lähteä)... yht'äkkiä psykoanalyyttiset feminismilässytykset siitä kuinka 'miehellä on penis ja nainen on penis' alkavat saada enemmän tarttumapintaa. Sanotaanko, että liian kevytkenkäisesti etenevää tarinaa seuratessa koko homma tuntuu korttitalolta, jonka olisi pitänyt romahtaa monta kertaa, mutta ilmeisesti talon tekijä on huijannut, kun mitään ei tapahdu.



Täysin ansioton leffa ei kuitenkaan ole, kyllä se kestonsa ajan viihdyttää (ja tahattomasti huvittaa), ja tarjoaa myös muutaman asiallisen käänteen (väsynyt loppuratkaisu ei ole yksi näistä). Mutta en nostaisi Fallen Angelia Film Noirin perusteosten joukkoon.

Man with the Golden Arm 6/10

Nelson Algrenin kirjan sovituksena aikakautensa leffaksi tunnelmiltaan ja näyttelijöiltään hyvä mutta kässärin puolesta aika kamala. Score toki loistava mutta aika overkilliä tälläiseen lowlife-kuvaukseen.

Bunny Lake Is Missing on erinomainen, tiivistunnelmainen jännäri. Leffan juoni kopioitiin myöhemmin Jodie Foster ‑kammotus Flightplaniin.

Angel Face (1952) 7/10



Robert Mitchumin esittämä ambulanssikuski Frank Jessup on mies, voisi jopa sanoa Mies. Työvuorossa ollessaan hän saa kutsun rikkaan Tremaynen perheen kartanoon. Perheen äiti(puoli) on ollut kuolla kaasuun, eikä ole varmuutta onko kyseessä itsemurhayritys vai silkka vahinko. Perheen parikymppinen tytär Diane iskee silmänsä Frankiin, ja tekee kaikkensa saadakseen tämän lähelleen. Tämä siitäkin huolimatta, että ensimmäisella tapaamisella Frank riuhtoo itkevän Dianan jaloilleen ja lyö tätä päin näköä... vain saadakseen naisen 'hysteeriseen käytökseen' jotain tolkkua. Toki ennen iskua hän oli jo yrittänyt kaikkensa sanallisesti sanomalla "noh noh, äläs nyt".



Frank on sen verran Mies, että kun hänen kaunis naisystävänsä Mary soittaa hänelle baariin ja kertoo kaiken olevan valmista ruokailua varten, Frank ilmoittaa ettei aio syödä illallista tänään ja ilmoittaa että tapaaminen siirtyy huomisaamulle. Nainen yrittää kysyä syytä kieltäytymiselle, ja Frank vastaa: "Minähän jo sanoin etten syö". Tämän jälkeen hän iskee luurin kiinni ja lähtee illastamaan Dianan kanssa.



Diana on hieman femme fatale ‑tyyppinen epävakaa nuori nainen, joka sotkee Frankin nopeasti syvempään liemeen, mihin tämä olisi itseään halunnut (eikä puhuta ainoastaan kahden naisen loukusta). Frank yrittää irrota tilanteesta kun haistaa palaneen käryä, mutta alkaa jo olla hieman myöhäistä. Femme fatale on oikeastaan ainoa film noirin suuntaan viittaava tekijä elokuvassa, muuten näkisin Angel Facen enemmän puhtaana jännityselokuvana. Seksuaalista jännitettä on paljon, ja psykologisellekin tasolle ylletään ihan kiitettävästi. Pidän siitä, että Preminger tuntuu tässä vittuilevan aika suoraan ajan sensuurilinjalle nostaen esiin naurettavan pinnallista ja yksipuolista moraalinormistoa... erityisesti avioliittoinstituutio saa kyytiä. Oletan että muutaman Premingerin lisää katsottuani en ole enää aivan näin innoissani tästä soveliaan rajojen koettelemisesta.



Mielenkiintoinen leffa, ja Mitchumin hahmo on sen verran koira äijä, että hänen touhuistaan saa jopa monet naurut elokuvan aikana.



edit. lisää ja siistiminen

Where the Sidewalk Ends (1950) 8/10



Lisää Premingeriä, jonka voisi niputtaa noir-kategoriaan, tai sitten jättää niputtamatta. Dana Andrews esittää kovanyrkkistä etsivää Mark Dixonia, joka aiheuttaa esimiehilleen harmaita hiuksia ottamalla oikeutta liiaksi omiin käsiinsä. Päällikkö antaa Dixonille viimeisen varoituksen, ja käskee tätä pysymään sääntökirjan puitteissa. Lähes heti tämän jälkeen Dixon ajautuu tappeluun humalaisen pikkunilkin Ken Painen kanssa ja vahingossa tappaa tämän. Paine osoittautuu sotasankariksi, ja välttääkseen joutumisensa isoon kuseen, Dixon heittää ruumiin jokeen ja peittää omat jälkensä huolellisesti. Äijä vaikuttaa jo olevan turvallisilla vesillä, mutta omatunto alkaa kolkuttaa viimeistään kauniin Morgan Taylorin (Gene Tierney) astuessa mukaan kuvioihin.



Aika hyvin kirjoitettu jännäri, jossa Dana Andrews vetää hyvää roolia syyllisyytensä kanssa painivana poliisina. Keskiössä ei ole rikoscase, sillä alusta asti on selvää mitä on tapahtunut... enemmän keskitytään Dixoniin ja hänen henkilökohtaiseen taisteluunsa. Where the Sidewalk Ends pysyttelee uskottavalla linjalla, eikä tarina luiskahda käänteissään missään vaiheessa liian heppoisille poluille. Rikollispomo Scalise vetää pienestä nenäsumutinpullostaan jatkuvasti nokkaansa jotain, joka tuskin on Nasolinia, ja alkoholismikin nostetaan esille suoraan; eli hieman koetellaan taas tabujen rajoja.



Tämä auktoriteettiongelmainen omankäden oikeutta jakava poliisityyppi oli siis olemassa jo hyvän aikaa ennen Dirty Harrya. Varhaisin out-of-control-poliisi ‑leffa mitä olen nähnyt.

Bunny Lake Is Missing (1965) 6/10



Ann Lake muuttaa nelivuotiaan tyttärensä Bunnyn kanssa Yhdysvalloista Lontooseen asumaan. Bunny katoaa heti ensimmäisenä esikoulupäivänään jäljettömiin, eikä edes koulun henkilökunta muista koskaan edes kuulleensa tytöstä. Poliisi alkaa tutkia katoamista, mutta kaikki viittaa siihen ettei Annella koskaan ole edes ollut tytärtä. Ehkä Annen nuoruuden traumat ovat saaneet hänet kuvittelemaan kaiken? Ainoa, joka uskoo nuorta äitiä, on hänen veljensä, joka on alun perinkin suostutellut siskonsa muuttamaan vanhalle mantereelle.



Bunny Lake on suhteellisen sujuva ja paikoin tiivistunnelmainen psykologinen trilleri, mutta täytyy sanoa että osan kestostaan leffa on hieman tylsä. Lopussa paketti tiivistyy, mutta tietyt huvittavat aspektit häiritsevät katharsista. Muutenkin ajatus siitä, ettei poliisi millään löydä todisteita (puoleen tai toiseen) tyttären olemassaolosta on sen verran epäuskottava, että tämäkin syö nautintoa. Tietenkin paljon parempi kuin lupaavan alun jälkeen kaiken sössivä Flight Plan, joka on tosiaan lainannut elokuvasta ideansa.



Useampaan kohtaukseen on hieman epäoleellisesti, markkinointimielessä, ympätty The Zombiesin musiikkia, näyttävimmin baarikohtauksessa, jossa näytetään pitkään kun bändi esiintyy livenä TV:n kautta.

Advice and Consent (1962) 8/10



Poliittista draamaa perustuen Allen Druryn Pulitzer ‑palkittuun fiktiokirjaan. USA:n ulkoministeri (Secretary of State) on poissa pelistä, ja vanha ja hyvin sairas Presidentti nimittää tilalle uuden miehen, Robert Leffingwellin (Henry Fonda). Leffingwell on pätevä, isällisen luotettava ja suoraselkäinen mies, mutta tietyt poliittiset tahot ovat päättäneet hänen olevan kommunisti ja vaaraksi maalle. Ollakseen lainvoimainen, presidentin valinta täytyy hyväksyä myös äänestyksellä senaatin komiteassa (”in advice and consent of the senate”); näin politiikka toteuttaa ns. Balance of Poweria, joka takaa järjestelmän luotettavuuden. Leffingwellin persoona herättää senaatissa niin paljon tunteita ja vastustusta, että käsittely alkaa muistuttaa enemmän oikeudenkäyntiä kuin tavallista komiteaa. Presidentti ei kuitenkaan halua vetää mieliehdokastaan pois, vaikka näin säästyttäisiin monilta yhteenotoilta, sillä hän kokee että Leffingwell on ainoa, joka kykenee jatkamaan hänen vuosien aikana rakentamaansa ulkopolitiikkaa.



Advice and Consent näyttää USA:n politiikan ensinnäkin erittäin vaikeasti ymmärrettäväksi tavalliselle seuraajalle, ja lisäksi farssimaiseksi kieroiluksi, jossa kiristys ja poliittinen kaupanteko ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Leffingwellin tapauksen tiimoilta puhutaan paljon paskaa, ja tuloksena syntyy sekä poliittisia että oikeitakin ruumiita. Ainoa asia mikä ketään ei tunnu kiinnostavan on se, olisiko Leffingwell pätevä hoitamaan tehtävää vai ei. Heikkenevä presidentti näyttäytyy kaikkena muuna kuin rakastettuna auktoriteettihahmona, ja aralta vaikuttava varapresidentti ei nauti kenenkään luottamusta, ei edes presidentin itsensä. Kommunismifobiaa, homofobiaa , poliittista satiiria, Henry Fonda pyhimysmäisenä moraalin ilmentymänä, ja kerrassaan mahtava Charles Laughton viemässä showta iljettävänä Etelä-Carolinan senaattorina. Hieman oli sellainen tunne, ettei kirjassa hahmot olisivat voineet avautua luonnollisemmin kuin nyt.

The Cardinal – Kardinaali [1963] 6/10

Hieman turhan pitkä, muttei pitkästyttävä tarina nuoresta katoolisesta pappista joka kohta 1900-luvun alun histoorialiset muutokset sekä omat henkilökohtaiset konfliktit saman aikaan kuin hän nouse kirkkon arvojärjestyksessä. Elokuvan nimi on hieman spoileri kuin tietää miten käy (sekä se tosi asia että kaikki kerrotaan takautumina), eritoten kun on valittava rakkauden ja kirkon välillä. Melodrama joka tahtoo välillä muutua viihteeliseksi saippuaksi... Jos elokubva olisi tehty vuosikymmen myöhemmin se olisi tehty mini-sarjana, jossa olisi vielä pitempi kesto kuin nyt oleva 175 minuuttia. Hienot sivuosat pelastavat paljon: John Saxon, John Huston, Burgess Meredith, Raf Vallone, Ossie Davis, Josef Meinrad serä erityiseti Romy Schneider.



The Moon Is Blue – Viattomuus kadulta [1953] 7/10

Viehättävä romanttinen komedia, jossa dialogi on tärkeintä, ja jonka kantavana voimana on taipumus epäillä aina kaikkein pahinta muista ihmisistä.

Aikoinaan elokuva oli aikansa suuria sensaatio-elokuvia, sillä se herätti suunnatonta pahennusta Amerikan moralistisimmissa piireissä. Muutta ajat ovat muuttuneet ja tänä päivänä kohu vaikuttaa lähinnä kummalliselta.

Preminger ohjasi kaksi versiota elokuvasta: Englannin- sekä Saksankielisen version. Pääosissa ovat eri näyttelijät mutta kaksi pääosa-näyttelijää saksankielisestä esiintyy pienessä roolissa englanninkielisessä versiossa sekä toisinpäin.

theremin ( 5.5.2010 21:55)

Anatomy of Murder ***½

Elokuva muutenkin oli suhteellisen köykäinen toteutukseltaan aiheensa nähden.

Katselin elokuvan, ja olen kyllä hieman eri mieltä toteutuksen köykäisyydestä.



Anatomy of a Murder – Erään murhan anatomia (1959)



Toki vuodesta 2010-luvulta tarkasteltuna asia saattaa olla kuten sanoit, mutta Anatomy of a Murder oli yksi niistä elokuvista, jotka osoittivat kuinka Hollywood-tuotantoja moraalisensuroinut Haysin koodi alkoi murtua. Elokuva on yllättävän suorapuheinen (voin kuvitella sen aiheuttaneen korvien punoitusta aikanaan), ja lisäksi henkilöt ovat ristiriitaisia, leffa ei siis ole antanut katsojalleen juurikaan valmiita vastauksia esiinnostamiinsa kysymyksiin.



Heti ensimmäinen aikansa kaavoja rikkova asia oli elokuvan jazzahtava musiikki, joka on Duke Ellingtonin käsialaa; ja tietenkin makea alkutekstijakso. Elokuvan jälkeinen googlaus paljastikin että "myös näistä asioista se on kuuluisa", kyseisen aikakauden elokuvassa polveileva jazz-score on raikas tuulahdus ja tuo heti erilaista ryhtiä katselukokemukselle.



Tuulahdukset jatkuvat toki pidemmällekin, eli kun elokuva käsittelee raiskausta ja sen jälkeen tapahtunutta mustasukkaista murhaa kohtuullisen suorasanaisesti. Huumoria elokuvassa toki on, runsaastikin, mutta mielestäni aihetta nimenomaan ei vesitetä tai väistellä huumorin keinoin, se on enemmänkin vain yksi elokuvan elementeistä, monien mielestä varmasti rasittavuuteen saakka läsnä. Mustavalkoinen moraalinen asetelma "hyvistä ja pahoista", "oikeasta ja väärästä" joutaa myös romukoppaan, sillä murhasta syytettynä oleva sotilas Fredrik Manion tuntuu olevan aikamoinen mustasukkainen kusipää. Hänen vaimonsa, raiskauksen uhri Laura, ei ole paljoa sen parempi, agitoiden "kunniattomalla" käytöksellään miehensä jatkuvasti stressitilaan. Laura kuvataan nimenomaan kevytkenkäisenä ja moraalisesti häilyväisenä naisena, lutkaksikin joku saattaisi kutsua. Lutka tai ei, ainakin hän on levoton sielu, joka tuo seksuaalisuuttaan rohkeasti esiin aiheuttaen kylmiä väreitä viktoriaaniseen moraaliin taipuvaiselle keikistellessään flirttailevasti miehensä asianajajan, James Stewartin esittämän Paul Bieglerin, edessä. Tällainen naiskuva loittonee aika voimakkaasti konservatiivisesta kunniallisesta naisellisesta roolista, joka oli tyypillistä tuolle ajalle, ja miksei osin tällekin ajalle.



Henkilöhahmot ovat siis ristiriitaisia tapauksia ja sinällään tekevät moraalisten päätelmien tekemisestä vähemmän yksioikoista. Lisäksi oikeusprosessi kuvataan aika epäideologisessa muodossa, elokuvan nimi – "anatomy of a murder" – on aika kuvaava. Lakiprosessi on lähinnä kehys, pelikenttä, jonka rajoissa sekä puolustus että syyttäjä yrittävät päästä omilla tahoillaan haluamaansa päämäärään. Moraalinen oikeaan ja väärään liittyvä kysymys siitä, onko joku todella syyllinen vai syytön, jää jossain mielessä sivuseikaksi, kyse on enemmän siitä kuka onnistuu parhaiten käyttämään prosessia ja sen ominaisuuksia hyväkseen.



Hyvä elokuva. 8/10