The Wrestler

No siis eihän kolmevitoselle käsivaralla kuvaaminen nyt Niin raskasta ole. Siihen on kehitetty ihan erikoiskameroitakin jotka ovat mahdollisimman kevyitä ja pieniä.

Tsekatkaan AC. Salettiin siinä on ollut juttua Wrestlerin kuvaamisesta.

(The Lukewarm.) ( 13.2.2009 12:00)

JMustonen ( 13.2.2009 01:38)

(The Lukewarm.) ( 13.2.2009 00:24)

anttir ( 12.2.2009 23:15)

Spaddu ( 12.2.2009 21:30)

(The Lukewarm.) ( 5.2.2009 12:56)

Syynä oli kaiketi rahanpuute.

Maksaako muka 35 mm filmille kuvaaminen joidenkin miljoonien dollarien leffassa olennaisesti niin paljon, että on pakko valita 16 mm? En tajuu.

En ole nähnyt elokuvaa, mutta käsittääkseni siinä on melko paljon käsivarakuvausta, jolloin 16 mm on hyvinkin varmasti valittu ihan kevyemmän kuvauskaluston takia. 35 mm:n kuvaaminen käsivaralta on fyysisesti aika raskasta kameramiehelle. Myös esteettiset valinnat ovat todennäköisesti vaikuttaneet 16 mm:n suosimiseen.

Elokuvan budjetiksi on arvioitu 6-7miljoonaa. Se on vähän amerikkalaiselle elokuvalle, jossa on kuitenkin kokeneet näyttelijät, joille pitää maksaa palkkaa. Mm. Gunnarit antoi musansa ilmaiseksi, eli rahasta oli oikeasti pulaa. En väitä, etteikö 16mm kuvaaminen ollut mahdollisesti myös esteettinen ratkaisu, mutta Aronofsky joutui leikkaamaan budjettia, koska pääosassa oli Rourke (johon kukaan ei luottanut).

Ilmeisesti myös Rourke ja Springsteen työskentelivät lähes ilmaiseksi.

Luitko sä nyt ollenkaan mitä mä kirjotin tohon? "Se on vähän amerikkalaiselle elokuvalle, jossa on kuitenkin kokeneet näyttelijät, joille pitää maksaa palkkaa."

Sori, en tiennyt, että tuo on joku universaali lause, jonka jälkeen ei saa puhua enää Rourken palkasta.

Palkoista ja Springsteenista viis, erinomainen elokuva. Ei tässä voi kovin pieleen mennäkään, kun alkuun pistetään Quiet Riotia ja jatkossa mm. Rattia. Aivan alussa kuvaustyyli häiritsi "ei taas tätä", mutta hyvin nopeasti siihen tottui ja voisi todeta että kerrankin hyvä ratkaisu. Voisi kuivahkosti sanoa että elämänmakuinen elokuva, vaikka tuota termiä inhoan lämminhenkisen ohella. Todella hyväksi elokuvan kuitenkin nostaa Rourken suoritus, harvoin näkee näin inhimillistä ja syvälle osuvaa suoritusta. Rourke eli tuota roolia, siinä ei ollut mitään yliampuvaa vaikka voisi toisin kuvitella aiheen suhteen. Jos Oscaria ei tipu niin kumma on, uskoisin ettei menisi väärään osoitteeseen. Ei toki ollut valittamista Tomeissakaan, missään suhteessa... Harvoin tällaisista henkilödraamoista saadaan näin viihdyttävää elokuvaa aikaiseksi, ottaen huomioon myös rosoisen ulkoasun. Wrestling-matsien ja inhimillisen draaman tasapaino oli just täydellisesti mitoitettu. Elokuva rullasi vaivattomasti eteenpäin ja Randyn kohtalo jaksoi kiinnostaa loppuun asti. Lopetus oli hyvä, vaikka kieltämättä

Matsit oli todella tiukasti toteutettu, ihollekäyvää materiaalia, iskut ja kolaukset tuntuivat oikeasti satuttavilta, päinvastoin kuin yleensä wrestlingia katsoessa. Sekin täytyy nostaa elokuvan ansioksi, että elokuva sai wrestlingin vaikuttamaan kiinnostavalta katsottavalta, oikeastihan se on todella tylsää ja naurettavaa.



Parhaita elokuvia viime vuosina. ****½

Humphrey Bogart ( 13.2.2009 15:25)

Palkoista ja Springsteenista viis, erinomainen elokuva. Ei tässä voi kovin pieleen mennäkään, kun alkuun pistetään Quiet Riotia ja jatkossa mm. Rattia.

Lopputeksteissä ihmetytti Rat Attack, joka oli merkitty Rattin biisien esittäjäksi. Bändi paljastui pienellä tutkimuksella Pearcyn uudelleenlämmittelyprojektiksi, eli ei ihmekään että meni täydestä.

Humphrey Bogart ( 13.2.2009 15:25)

Matsit oli todella tiukasti toteutettu, ihollekäyvää materiaalia, iskut ja kolaukset tuntuivat oikeasti satuttavilta, päinvastoin kuin yleensä wrestlingia katsoessa. Sekin täytyy nostaa elokuvan ansioksi, että elokuva sai wrestlingin vaikuttamaan kiinnostavalta katsottavalta, oikeastihan se on todella tylsää ja naurettavaa.

Riippuu matsista. Puuduttavimmillaan wrestling on samanlaista nyhjäämistä kuin oikea painikin, mutta osaavien tyyppien ottaessa yhteen touhussa ei ole yhtään pelleilyn makua. Lähietäisyydellä liikkuva kamera on Wrestlerissä se valttikortti, joka avaa varmasti silmät aika monelta viihdeurheilijoille naureskelijalta. Tai sitten käy kuten edellisen penkkirivin teinitytölle, joka ei pystynyt katsomaan hardcoreottelua montaakaan hetkeä. Olihan se kieltämättä aika ilkeännäköistä kuritusta.

(The Lukewarm.) ( 13.2.2009 12:08)

Niin tai sitten Darren ei vaan yksinkertaisesti olisi saanut ohjata mitään n. 15 miljoonaa kalliimpaa elokuvaa Fountainin kaltaisen järkyttävän flopin jälkeen.

Yep. "You are as good as your last picture", kuten vanha hollywood-sanonta toteaa. Epäilen, en tiedä, kuitenkin että osittain tämä elokuva on ollut ohjaajalle myös eräänlainen back to basics ‑terapia, Fountainin pitkän ja lopulta epäonnistuneen prosessin jälkeen. Kyllä sen jotenkin aistii elokuvasta että puolet jengistä on mukana ilman palkkaa tai nimmellisellä korvauksella – hommaa on tehty sydämellä, uskolla, ja sillä asenteella että jumalauta nyt tehdään vitun hyvä elokuva, eikä muulla ole väliä. Harmi että tällaista tapahtuu kovin kovin harvoin.

Paljon on puhuttu Mickey Rourken hypetetystä comebackista, mutta harva on huomioinut Darren Aronofskyn vähintään yhtä laskelmoitua yritystä tehdä gusvansantit, eli pyrkiä mainstreamiin ohjaamalla takuuamerikkalainen ryysyistä rikkauksiin ‑perustarina. Näistä lähtökohdista The Wrestler – painija nousee onneksi erinomaiselle tasolle Aronofskyn tyylitajun ja Rourken mahtavan suorituksen ansiosta. Kevyellä kalustolla toteutetusta indie-fiilistelystä sekä trailer trash americana ‑estetiikasta huolimatta elokuvan on käyttäjäystävällinen rockysploitaatio, joka ei yritäkään vältellä kaikkia lajityypin kliseitä vaan pelaa niillä onnistuneesti sekä vähemmän onnistuneesti.

Aronofsky ei ole mikään ihmissuhdeohjaaja. Se on nähty kaikissa elokuvissa, ja pahimillaan se näkyi Fountainissa joka perustui kokonaisuudessaan rakkaustarinaan. Painijassa Ramin ja stripparin välinen orastava romanssi toimi kuitenkin hyvin Rourken ja Marisa Tomein roolisuoritusten ansiosta. Pahamaineinen isä-tytär ‑suhde pelitti heikommin, kiitos kliseillä rakennetun käsikirjoituksen ja Evan Rachel Woodin paskan näyttelemisen. Perusongelma on kuitenkin siinä, että Darren ei vaan osaa puristaa näistä kohtauksista aitoja tunteita.



Mutta silloin kun Randy "The Ram" Robinson taistelee yksin koko maailmaa vastaan, nousevat tunteet hetkessä pintaan (vaikkakin se kristusretoriikka oli aika naurettavan väkinäistä). , on tämän miesten nyyhkyleffan tärkein sanoma. Ei Ramin tarvitse nousta oikeassa elämässä nextille levelille, koska oikea elämä ei kaipaa hänenlaisiaan.

Disco Studd ( 18.2.2009 00:49)

Evan Rachel Woodin paskan näyttelemisen.

Musta Mickey oli näissä isä-tytär kohtauksissa selkeästi heikompi näyttelijä. Jos Evan Rachel Wood olisi vähän nätimpi tai tavallisemman näköinen, olisi hän ylivoimaisesti menestynein nuori näyttelijä Hollywoodissa.

Pöh, Evan Rachel Wood on yksi näteimpiä mimmejä hollywoodissa... mutta siitä viis, hän on erittäin lahjakas näyttelijätär ja tuntuu pistävän näissä pienimuotoisissa draamoissa aina kaiken peliin – luokkaa isommalla vaihteella kuin monet muut tällä vuosikymmenellä esiin nousseet tähtöset. Kyllä hän hyvin uskottavasti veti roolinsa tässäkin, emotionaalisen skaalan ylärajoilla. Viimeinen kohtaus Rourken kanssa lähes repii sydämen katsojan rinnasta, ainakin minun. Suruntäytteisen vihan palo Woodin silmissä on jotain harvinaisen kylmäävää katsottavaa.

Jonkin verran pinnalliseksi isä/tytär ‑tarinan teki ennemminkin se että kohtaukset jäivät hieman irrallisiksi. Tuota suhdetta olisi pitänyt käsitellä kenties joko enemmän tai ehkä jopa jättää kokonaan pois, jättää vain maininnan tasolle "Joo, on mulla tytär. En ole ikinä tavannut sitä." 15 minuuttia lisää pituutta olisi voinut oleellisella tavalla syventää elokuvan tätä puolta.

Red Right Hand ( 18.2.2009 11:35)

Viimeinen kohtaus Rourken kanssa lähes repii sydämen katsojan rinnasta, ainakin minun. Suruntäytteisen vihan palo Woodin silmissä on jotain harvinaisen kylmäävää katsottavaa.

Minua meinasi ruveta tässä vaiheessa naurattamaan. Ei siksi että kohtaus olisi jotenkin huvittava, tai osapuolet näyttelisivät huonosti, vaan pikemminkin päinvastoin.

Rourken koira on kuollut

edit:

***½

Yhdyn foorumin vähemmistön mielipiteisiin tämän elokuvan osalta eli en ihan varauksetta lähtisi tätä hehkuttamaan. Tarina olisi nimittäin voinut sisältää hieman enemmän beeffiä. Nyt joissain kohdissa tämä "elämänmakuinen" tyyli alkaa hiukka uuvuttaa. Rourken roolityö oli toki vakuuttava ja ohjaus mielestäni toimi kanssa. Kuvaustyyli ei myöskään aihettanut ongelmia minulle. Nousee kokonaisuutena voiton puolelle mutta ei kuitenkaan ihan sinne asti minne moni muu on tämän valmis nostamaan.

Pikkunappulana mikään ei ollut niin kovaa kuin WWF:n vapaapaini. Muistan Randy "Macho Man" Savagen ja Ultimate Warriorin ajan, sekä tietysti Hulk Hoganin valtakauden. The Wrestler valottaa tuota maailmaa tyystin eri puolelta. Elokuva on saanut paljon kiitosta todellisten vapaapainijoiden taholta, eli nähtävästi uran mätkeen parissa ei sitten olekaan niin mahtavaa.

Leffan lähes dokumentaarinen tyyli ja runsas käsivaraisen kameran käyttö vetivät välittömästi mukaansa. Ohjauksen minimalistisuus ja arjen kylmä ja hidas raakuus tuodaan esille tavalla, joka hiipii ihon alle. Sitä siirtyy kuin huomaamatta kämäisessä trailerissaan elävän kehäraakin saappaisiin, entisaikojen tähden jonka kynttilä on palanut liian monesta päästä. Mielenkiintoinen oli myös painiuran rinnastus strippari-tyttöystävään josta aika myös on jo saamassa tiukan otteen. You can't beat the clock... Tarina on ehkä ennalta-arvattava, kuten edellä on jo todettu useaan otteeseen, mutta kaikesta siitä huolimatta elokuvassa on sitä jotain. Mahtavan soundtrackin lisäksi siis.

Aronofsky: The Wrestler (The Wrestler – painija, 2008) No mutta tämähän oli vahva kuin perkele lähes kaikilta osin. Kuuden miljoonan pikkubudjettia ja sitä moitittua ennalta-arvattavuutta ei tule edes ajatelleeksi, kun Mickey Rourken ja Marisa Tomein roolit vain pukkaavat omalla painollaan ihan chaplinismiin ulottuvaa draamaa. Kaiken maailman yllätyskäänteet nyt muutenkin ovat vähän semmoista elokuvallista progea, johon moderni "kaikennähnyt" katsoja on addiktoitu.

Rourken surullisen hahmon painijasta on tehty upean sympaattinen, monumentaalinen elokuvahahmo, joka tulee jäämään miehen kuningasrooliksi. Kultainen leijona lohkesi Venetsiassa, mutta vain kaksi Oscar-ehdokkuutta, mikä kertonee taas kerran jotain perustavaa laatua olevaa. Vaikka lopun tosiaan ennakoi jo ennen puoltaväliä, on tämä perinteisen tarinan siirtäminen mielipuoliseen nykyaikaan niin jyräävän rehellinen, että siinä antaa sen tytär-sivujuonteen aavistuksenomaisen kömpelyyden ja korniudenkin helposti anteeksi. Ihailtava osoitus Aronofskyn taitavuudesta on myös umpikuvottavan hikisen tunnelman aikaansaaminen vain kolmella matsilla ja pienillä elementeillä: mm. niiteillä ja partaterän paloilla. Bravo, etten sanoisi! ****1/2