Ethan ja Joel Coen

Olen kertaillut parit 90-luvun suosikkini, minkä johdosta katsoin toista tai kolmatta kertaa myös Coenien Fargon ja Miller's Crossingin. Näissä loistaa aivan erityisen hienosti dialogi, jollaista ei kovin usein kuule elokuvissa. Altman ja tietenkin aina perustellusti esille nouseva Bergman ovat käsikirjoittaneet ylittämättömän piikikästä, eloisaa, autenttista ja humoristista dialogia tasolla, jolle Ethan Coenkin yltää näiden kahden esimerkkielokuvansa myötä. Oli uusintakatseluiden myötä taas siistiä huomata, kuinka vahvoilla nämä elokuvat ovat monen muun amerikkalaisen annin rinnalla.

Ensinnäkin on uskomatonta kuinka monta kertaa Gabriel Byrne ottaa turpaansa Miller's Crossingissa syistä, jotka lähes aina liittyvät hänen sanalliseen ulosantiinsa. Hahmo on vähäpuheinen ja vihaa ihmisiä, jotka käyttävät usein lausetta "I told you so!" Tämä synkkä gangsterihahmo on useassa leffan kohtauksessa samanlainen kuin monet Aki Kaurismäen hahmot, jotka, yllättäen, hekin lausuvat suustaan silkkaa verbaalista piikkiä. Miller's Crossingissa parasta on myös se, kuinka nämä pikkunilkit ja isommatkin rikollispomot jatkuvasti pyrkivät paljastamaan toistensa piilevät ja surkuhupaisatkin "heikkoudet" tuossa väkivaltaisessa maailmassa, jossa hengestään voi päästä edes ehtimättä itse huomata sitä riippumatta siitä kuinka kovana pysyy. Hahmot pyrkivät osoittamaan toisilleen kuinka riippuvaisia he ovat ylempiensä kunnioituksesta ja olemassa olosta, mikä Byrnenkin kaltaiselle itsenäiselle oman moraalinsa mukaan elävälle miehelle on paha syytös/vittuilu. Tämä on huipussaan esimerkiksi Byrnen hahmon vieraillessa kilpailevan italo-läskimafioso Casparin ja tämän jättiläismäisen "varjonsa" Danen puheilla. Kaikki perustuu pieniin kasvoneleisiin, vähiin sanoihin, jotka kuitenkin sisältävät sellaista selkäytimeen imeytyvää vittuilua, joka jättää vastapuolen aina hetkeksi sanattomaksi ilman että ylpeys kuitenkaan sallii kiukun näkyä ulospäin.



Fargossa puolestaan riskialttiin suunnitelmansa johdosta huikeaan kuseen joutuvan automyyjämanagerin (jälleen) humoristisen absurdi tilanne on kirjoitettu pienimuotoisen asetelman tarjoamissa karusti kuristavissa puitteissa. Steve Buscemin ja Peter Stormaren pikkurikolliset puolestaan ovat legendaarisimpia hahmoja Coeneilta sen takia, että toinen puhuu vähän liikaa ja toinen ei puhu juuri lainkaan. Näiden katseluiden myötä tuli mieleen, että Ethan Coenin tapa hahmotella rikollishahmojaan ja kirjoittaa heille dialogia on aika lähellä Japanin hullua Takashi Miikeä, jonka elokuvissa on parhaimmillaan sitä aivan hillitöntä "epäsuoraa" tai suorempaakin huumoria yakuza-nilkkien ja ‑pomojen elämäntavasta, ylimielisistä valtasuhteista ja siis lähes aina törkeästä väkivallasta (Fudoh!)

Onhan se Joelkin niitä kirjoittamassa, miksi siis pelkkä Ethan? Ethanin novellikokoelma muuten kannattaa lukea.

Ilja Rautsi ( 16.7.2007 00:54)

Onhan se Joelkin niitä kirjoittamassa, miksi siis pelkkä Ethan? Ethanin novellikokoelma muuten kannattaa lukea.

Muistin lopputeksteistä väärin, että vain Ethan olisi käsikirjoittamassa, vaikka todellisuudessa hän oli yksinään tuottajana noissa. Kaikki kunnia siis myös isoveljelle.



Joel on nimellisesti ohjaajana kummassakin elokuvassa, mutta making of ‑matskujen perusteella näyttää Ethankin puhuvan paljon näyttelijöiden kanssa. Varmaan ns. aika hyvä ja toimiva meininki veljesten kuvauksissa.

Niin siis ymmärtääkseni molemmat sekä tuottavat että ohjaavat mutta jakavat krediitit noin. Vakioleikkaaja Roderick Jayneshan on myös pelkkä pseudonyymi Coeneille.

Olihan tuo No Country for Old Men huikean hyvä ja ohjaajiensa parhaimmistoa. Kohtauksia pitkitetään ansiokkaasti, ja pienten mutta painavien yksityiskohtien ansiosta ne kehittyvät äärimmäisen jännittäviksi ja jopa painostaviksi. Hahmot lausuvat sitä tutun mahtavaa dialogia, joka tosin on huumoriltaan nyt hyvin kuivaa eikä niin vittuilevaa kuten Miller's Crossingissa tai Fargossa. Huumori on silti vähintään yhtä ytimekästä kuin aiemminkin, ja jälleen se toimii tärkeänä sisällöllisenä rikastuttajana tarinana kerrottavan karun ahneus-rahateeman rinnalla. Sivuhahmoista se synkkä tappaja on luonnollisesti unohtumattomin, ja melkoisia vivahteita hänen pärställeen on onnistuttu heijastamaan; hahmo on samalla tavalla vallitseva kuin Peter Stormare Fargossa tai jättiläis-henkivartija Miller'sissä. Yksittäisistä kohtauksista taidokkaimmin leikattu ja valaistu on ainakin öinen kohtaus hotellihuoneessa (ovi korostuu hienosti sommitteluissa, kaatuu melkein päälle) sekä pöyristyttävyys-puolelta "apteekkiryöstö", jonka suoritustapa kertoo taas riemastuttavan hirvittävällä välittömyydellä hahmon persoonasta: hän tietää kuinka ihmiset toimivat ja siksi hän on niin voittamattoman vaarallinen. Huomattavan rauhallinen ja kysymyksiä herättävä alkujakso sekä kiehtovan erilainen ja odottamaton loppuratkaisu. Mahtava elokuva.

Namfoodle ( 2.3.2011 16:07)

51. The Hudsucker Proxy (1994) **

Tämä nyt oli vaan lähinnä vituttava, huonointa Coenia.



52. Blood Simple (1984) ***

Ja sitten taas hyvää. Etenee liiankin hitaasti, mutta tyylikäs pienimuotoinen jännäri.

Minäkin katselin viime viikolla puuttuvia Coenien leffoja, ennen kuin menin katsomaan True Gritin teatterissa. Ja ymmärrän kyllä miksi Hudsucker Proxysta jotkut eivät tykkää, mutta itse yllätyin sen hauskuudesta, varsinkin ensimmäisen puoliskon aikana. Loppua kohden ehkä meni turhan sentimentaaliseksi, mutta kait se oli tarkoituskin kun kerta tehtiin screwball-tyyppistä entisaikojen tyylitelmää. Kolmen tähden elokuva kuitenkin minusta.



Blood simple oli myös vankka kolmen tähden elokuva. Varsinkin Barry Sonnenfeldin kuvaustyö oli mukavaa katseltavaa, varsinkin kun huomioi että se oli hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa. Myös Coenien valmius ensimmäisessä elokuvassaan oli ihailtavaa.



Miller's Crossing olikin jo sitten neljän tähden elokuva. Loistava mustan komedian ja tragedian sävyissä liikkuva gangsterielokuva.



True Grit oli myös neljän tähden elokuva. 2000-luvun parhaimpia länkkäreitä, mihin ei tietysti hirveästi vaadita. Ei kuitenkaan ihan yhtä hyvä kuin kaksi edellistä Coenien elokuvaa, mutta ei se kauaksi jäänyt. Coenien ammattitaitoon ei voi nykyään koskaan pettyä. Tai siltä ainakin tuntuu.

Clint ( 2.3.2011 19:51)

Namfoodle ( 2.3.2011 16:07)

52. Blood Simple (1984) ***

Ja sitten taas hyvää. Etenee liiankin hitaasti, mutta tyylikäs pienimuotoinen jännäri.

Blood simple oli myös vankka kolmen tähden elokuva.

Siis tämähän on veljesten paras. Semmonen vankka viiden tähden elokuva.

Alex_r ( 2.3.2011 20:55)

Clint ( 2.3.2011 19:51)

Namfoodle ( 2.3.2011 16:07)

52. Blood Simple (1984) ***

Ja sitten taas hyvää. Etenee liiankin hitaasti, mutta tyylikäs pienimuotoinen jännäri.

Blood simple oli myös vankka kolmen tähden elokuva.

Siis tämähän on veljesten paras. Semmonen vankka viiden tähden elokuva.

Tää on myös mun suosikki, menee ehdottomasti Coenien Top 3:een.

Itselläni on Coeneista hieman ristiriitainen maku. Toiset heidän elokuvista ovat mestariteoksia ja toiset vain "ihan ookoota". No Country for Old Men, Big Lebowski, Miller's Crossing ovat kaikki 4-5 tähden leffoja.

Burn After Reading, The Man Who Wasn't There ja Fargo taas ihan jees, muttei lähelläkään aikaisemmin mainittuja elokuvia. Serious Man ja Coenin uusin True Grit kyllä kiinnostaisi kovasti.

Sir Filmipätkä ( 4.3.2011 11:33)

Itselläni on Coeneista hieman ristiriitainen maku. Toiset heidän elokuvista ovat mestariteoksia ja toiset vain "ihan ookoota". No Country for Old Men, Big Lebowski, Miller's Crossing ovat kaikki 4-5 tähden leffoja.

Burn After Reading, The Man Who Wasn't There ja Fargo taas ihan jees, muttei lähelläkään aikaisemmin mainittuja elokuvia. Serious Man ja Coenin uusin True Grit kyllä kiinnostaisi kovasti.

Joo kyllähän toi taso vaihtelee paljon mutta toisaalta tuolla tahdilla ja elokuvamäärällä ei mikään ihmekään. Suhteellisen tasaisin väliajoin kuitenkin tullut aina laatuelokuvia.

http://nilesfilmfiles.blogspot.com/2011/08/dude-files-i-royal-we.html

Viihdyttävä ja silkkaa asiaa täynnä oleva teksti.

Barton Fink (1991)


Coenin veljesten varhaisemmasta tuotannosta on tullut nähtyä Raising Arizona ja Miller's Crossing useampaankin kertaan, mutta jostain syystä Barton Fink oli jäänyt aiemmin paitsioon. Onneksi DVD-painonhallinta nosti tämänkin hyllyyn unohtuneen pikku helmen esiin.


Johnien Turturro ja Goodman esittämät kaksi sangen erilaista, ja kuitenkin samalla hiukan samanlaista, herraa ovat tarinan ydin. Toinen on Hollywoodiin saapuva käsikirjoittaja, jonka aiemmat työt ovat olleet taiteellisempia. Toinen on puolestaan vakuutuksia ovelta ovelle myyvä jokamies. Kuinka ollakaan monet asiat eivät ole ihan sitä mitä aluksi näyttää ja Turturron esittämä käsikirjoittaja Barton Fink törmää toinen toistan oudompiin tilanteisiin, hahmoihin ja kysymyksiin. Loppuratkaisu on sanalla sanoen outo, kenties jopa hutiloitu, mutta katsotaan nyt miltä se näyttää sitten toisella kierroksella. Ja toinen kierroshan tälle elokuvalle on annettava, kuten Coenin töille nyt yleensäkin.

Blood Simple vaikuttaa jo valmiilta elokuvalta, vaikka ihan kaikki coenilaisen filmokosmoksen rakennusmateriaalit eivät kasassa olleetkaan. Niitä tuotettiin johdonmukaisesti ennen alkuvaiheen huipennusta, Fargoa. Fargo kuuluu omaan TOP 100:an ja ehdottomasti amerikkalaisen elokuvan kaanoniin; yksi vaikuttavimmista kuvauksista irrationaalisesta kaaoksesta keskellä järjestystä.

Big Lebowski tuntuu irtiotolta ja on toki poikkeuksellinen amerikkalainen komedia, jossa koomisuus on kerrankin pakotonta.

Parissa 2000-luvun alun Coenissa on vaisu ja vasenkätinen vaikutelma. Sitten tuli Menetetty maa, jolla Coenit saavat kaiken anteeksi. 2010-luvun tuotanto on jättänyt etäisen tunnun, True Gritiä lukuunottamatta. Senkin vahvuudet ovat ensisijaisesti muualla kuin ohjaustyöskentelyssä: näyttelijöissä ja karunkauniissa kuvauksessa.