Jean Rollin

Yotsuya ( 23.2.2011 01:03)

Oisikohan nyt niin että tyypeillä on vaan eri pakkomielteet elokuvien tekemisessä? Tuskin Franco muuten olisi jatkanut yhteistyötä ihan niin tiiviisti Lina Romayn kanssa enää 90-luvun lopulla ja 2000-luvulla tai hassannut puuhaan joka ikisen pennin mitä on käsiinsä saanut, mukaanlukien melko ison lottovoiton (ks. Immoral Tales kirja).

Mutta eikö Romay ole Francon vaimo/muusa/elämänkumppani? Etten sitä yhteistyötä niin ole ihmetellyt... Mutta tässä nyt sinäkin joka tapauksessa sanoitit sen, että huomaat kuitenkin Rollinin ja Francon välisen eron. Osa sitä ei tuntunut myöntävän.

Hyyka ( 23.2.2011 10:26)

Yotsuya ( 23.2.2011 01:03)

Oisikohan nyt niin että tyypeillä on vaan eri pakkomielteet elokuvien tekemisessä? Tuskin Franco muuten olisi jatkanut yhteistyötä ihan niin tiiviisti Lina Romayn kanssa enää 90-luvun lopulla ja 2000-luvulla tai hassannut puuhaan joka ikisen pennin mitä on käsiinsä saanut, mukaanlukien melko ison lottovoiton (ks. Immoral Tales kirja).

Mutta eikö Romay ole Francon vaimo/muusa/elämänkumppani? Etten sitä yhteistyötä niin ole ihmetellyt... Mutta tässä nyt sinäkin joka tapauksessa sanoitit sen, että huomaat kuitenkin Rollinin ja Francon välisen eron. Osa sitä ei tuntunut myöntävän.

Tuli takerruttua "ensisijaisesti voiton tavoittelemiseksi" ‑kohtaan joka on kyllä aika kaukana Francon linjasta. Ei varmaan kukaan kiistä sitä etteikö Franco ole tehnyt huomattavasti suuremmat määrät suorasukaista erotiikkaa kuin Rollin.

Ja ohjaan keskustelun sitten takaisin varsinaiseen aiheeseen ->

Olisi kiva kyllä kuulla ihmisten mielipiteitä enemmänkin siitä, mikä Rollin on kolahtanut eniten ja miksi.

Rollin on onnistunut kaikissa kunnon elokuvissaan viemään minut uuteen maailmaan, jossa on ollut unimainen ja sekava olo. Alternative Europe kirjan esipuheessa Rollin selittää, että hän on yritänytkin luoda dadaistisen vision kauhusta. Mielestäni tässä on hän on onnistunut, aina kun resurssit ovat riittäneet.

Kun nyt alettiin puhua Rollinin tyylistä, niin tässä tuli taannoin eräässä julkaisussa verrattua Rollinin elokuvia maisemaan; kuvien kompositiot ovan ensisijaisesti esteettisiä vasta sitten narratiivisia. Tämä saa elokuvat näyttämään vähätapahtumisilta, mutta kiehtovilta. Samoin alastomuuden Rollin sijoittaa osaksi maisemaa, sen sijaan että (esim. Francon tavoin) käsittelisi alastomuutta pelkän lisääntymisvietin alaisena objektina (Rollin itse näki elokuviensa alastomuuden maalauksellisena).

Oma suosikkini herran elokuvista on La morte vivante (1982), kenties sen läpileikkaavan kylmyyden, jopa nihilismin takia. Elokuvan onnistuu omalla kohdallani tavoittaa elämän ehdonalaisuuksista (selvitymisvietti, ystävyys, rakkaus, kuolema) jotakin todella synkeää, mutta inhimillistä.

Hyyka ( 23.2.2011 10:26)

Mutta tässä nyt sinäkin joka tapauksessa sanoitit sen, että huomaat kuitenkin Rollinin ja Francon välisen eron. Osa sitä ei tuntunut myöntävän.

Vaikka haluatkin ohjata keskustelun jo aiheeseen, en malta vastaamatta, koska epäilemättä yllä olevan lainauksen "osalla" viittaat joko minuun tai Mustoseen.



Sori, en ymmärtänyt, että tässä piti myöntää, että Rollinilla ja Francolla, heidän elokuvillaan ja heidän joidenkin elokuviensa tavassa kuvata alastomuutta on eroa. Tätä oli vaikea arvata, koska puhuit Francon (epä)eettisyydestä tämän sotkeuduttua aikuisviihteeseen, kun taas Rollin teki pornoa ilman dvd-julkaisua vain välipalana Pitäisi varmaan siirtyä Franco-topiciin, mutta kun ollaan jo off-topic, niin olenko nyt ihan väärässä, mutta Franco ei urallaan tehnyt yhtään pornoelokuvaa (jos määritelmänä on vaikka penetraatio)?



Rollinista sinänsä mulla ei ole uutta sanottavaa muutaman vuoden takaiseen. Omat suosikit ovat siitä 80-luvun alusta, ykkösenä kenties juuri Mustosenkin mainitsema La morte vivante.

Vähän päälle kourallisen Rollineita nähneenä täytyy todeta, että sälli oli kiehtova ohjaaja, ja Tohkan mainitsema dadaismi pätee hänen teoksiinsa hyvin. Minulta kaverin teokset vaativat juuri oikeanlaisen mielentilan, jotta niistä saa itselleen irti muuta kuin massiivisen vitutuksen. Tämä on tullut huomattua, kun on katsonut aivan eri tilanteissa saman leffan uudelleen.

Jo ensi katselulla Living Dead Girl ja Grapes Of Death kolahtivat välittömästi. Ekan katselukerran vihista hämmennystä seuranneen toisen kierroksen jälkeen Shiver of the Vampires irrotti useita ihastuneita naurahduksia ja positiivisia "anteeksi, mutta mitä helvettiä?" ‑kommentteja. Night of the Hunted oli vähän ristiriitaisempi tapaus, enkä oikein osaa sanoa mitä mieltä olin siitä kokonaisuutena – vaatii toisen katselukerran.



Sitten taas Requiem for a Vampiresta saisi vieläkin hakea jotain elokuvamagian tapaista – jo aiemmin mainitut, päälle liimatun tuntuiset eroottiset kohtaukset ja erityisesti tuo surullisen kuuluisa tussua mussuttava kumilepakko syöksevät leffan kirjoissani mahalleen kalkkuna-aitaukseen. Zombie Lake on kanssa sellaista huttua, että itku meinaa päästä isolta ihmiseltä vihreiden natsizomppareiden haahuilua seuratessa. (Kunnioitettava yritys sinällään Rollinilta yrittää tuoda lapsi-isä ‑yhteyden kautta jotain uutta romantiikkaa soppaan, mutta olisikohan tämä leffa ollut vähän väärä media moiseen? Eeeeeei kai...)



kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja omaperäinen elokuvantekijä, jonka tuotokset on helppo leimata roskaksi, mutta vähänkään tarkemmalla katselulla mitä luultavimmin huomaa siinä tehneensä virheen.

Nyt on vähän uuttakin sanottavaa ihan Rollinista. Suosikkini ovat tähän saakkakin olleet 70- ja 80-luvun taitteesta niiden varhaisempien jättäessä kylmäksi. Nyt vihdoin näin ensimmäisen(? ainakin helposti saatavilla olevan) eli Rape of the Vampiren (sorry englanti, jaksa varmistaa muistanko ranskalaista nimeä oikein) ja oli tylsää haahuilua. Nostan hattua, että tällainen elokuva on tehty, mutta ilman ohjaajan myöhempiä meriittejä en varmaan olisi edes katsonut loppuun.

Iron Rose / Rose de la fer odottaa dvd:llä. Vähän mietinnän alla jaksaako puuttuvia julkaisuja haalia. Näistä tunnetuimmista taitaa uupua ainoastaan Grapes of Death.

Viimeisen puolen vuoden sisällä olen Rollinin teokset vasta kunnolla löytänyt, mutta koukussa olin samantien. Hypnoottisen jumittava, outo tunnelma kiehtoo ja leffan hyvyys tai huonous perinteisellä mittarilla jää sivuseikaksi. Hyllyyn haalittu Requiem for a vampire, Shiver of the vampires, Fascination, Grapes of Death, Iron Rose ja Lost in New York. Lisäksi nähtyinä Nude vampire, Demoniacs, Zombie Lake. Juonen kannalta mikään leffoista ei olisi kovin vaikuttava, mutta houreisina audiovisuaalisina elämyksinä (oikeassa mielentilassa) nämä toimivat lähes aina.

Lost in New Yorkin tilasin viimeisimpänä, suomisubeilla Ruotsista, tällä puolen lahtea tuotakaan julkaisua ei ole kauheasti näkynyt. Katsoin viime yönä ja täytyy todeta että taas mentiin johonkin uudelle tasolle omituisuudessa. Leffa oli aivan törkeän sekava ja hajanainen, välillä keskittymiskyky oli kovilla vaikka kestoa on vain 52 minuuttia. Tuntui että Rollin oli vaan huvikseen kuvaillut sekalaista matskua ja lyönyt ne sitten yhteen leffaksi. Ja SILTI jälkeenpäin iski melkoisen vahvat positiiviset fiilikset, Tarina oli omalla kummallisella tavallaan kaunis ja vaikuttava, myös visuaalisuus toimi monin paikoin hienosti. Olihan tämä myös mielenkiintoista vaihtelua noihin vampyyrilinnakauhuihin, enemmän kesympää fantasiaa ja peräti lapsinäyttelijöitä, vähemmän alastomuutta.

Tapahtui pitkästä aikaa paluu Rollinin tuotosten pariin. Nyt aloitettiin pohjalta eli kahdesta ekasta täyspitkästä.

The Rape of the Vampire (1968)


Rollinin esikoinen jätti melko kylmäksi – jos nyt niin voi sanoa teoksesta jonka ensimmäinen osa sai melkein repimään hiuksia päästä amatöörimäisyydessään, huttuisessa juoksentelussaan ja itkettävässä tarinankuljetuksessaan. Toinen osa toi sentään jotain mielenkiintoista keitokseen, vaikka samat ongelmat sitäkin vaivaavat. Nähtävillä on oikeastaan yllättävänkin paljon teemoja joita Rollin laajensi myöhemmin kokonaisiksi elokuviksi, joten tämä oli enemmän prototyyppi tuleville teoksille kuin osasin arvatakaan. Kokeellisen elokuvan teon ongelma tietysti on se, että kokeilut voivat mennä persiilleen, kuten tällä kertaa tuntuu monasti käyneen. Uuden aallon huurut katkuavat ikävän tuoksuisina taustalla, eikä Rollin saa näkemystään kursittua kasaan kuin kiintoisissa irtokohtauksissa. Tunnelma on kyllä asiallisen vinoutunut kautta linjan, ja jonkin sorttista vetovoimaa koko kaaoksessa on havaittavissa. Mukaan kyytiin en kuitenkaan päässyt.


The Nude Vampire (Jean Rollin, 1970)


Toinen täyspitkä (ja ensimmäinen minkä ohjaaja sai tehdä alusta loppuun samalla istunnolla ja yhdestä palasesta) on huomattava parannus esikoisen sähläykseen. Mystistä tajunnanvirtaa tämäkin, mutta näkemys on ehjempi ja visuaalisesti kokonaisuus on hallitumpi. Rollin lataa ihmeteltäväksi melkoisen toismaailmallisen trippi- ja fetissipommin jota ei (ylläri) voi tosiaankaan kaikille suositella, tunnelman ollessa varsin outo ja miellyttävän epämiellyttävästi vieraannuttava. Eliitin salaisuudet, eläinpäiset mystiset henkivartijat, huppupäinen alastomuus, salaliitot ja mystiikka luovat sellaisen oman unihouremaailmansa että tätä voisi hirvittää kokeilla tajuntaa laajentavien kanssa.


Nakun vampyyrin myötä usko Rolliniin palasi. Onko hänellä sittenkin tarjota minulle jotain lähes yhtä paljon kuin mitä Francolla osoittautui olevan? Taidan hiljalleen katsoa ukon koko saatavillani olevan katalogin aikajärjestyksessä, ja taidan myös paikkailla vähän kokoelmien aukkojakin lähitulevaisuudessa.

Requiem for a Vampire (1971)

Ehkä olin aiemmin vähän liian julma tälle muistaakseni ensimmäiselle näkemälleni Rollinille, mutta vain vähän. Alkupuolen lähes sanaton ja muutenkin niukkaääninen kerronta on kiinnostavampaa whaddafakkia, mutta taso laskee silmissäni ja mielessäni heti kun ensimmäinen vampyyriksi tunnistettava eukko avaa varsinaisesti päänsä ja puuduttavan hörhödialogin kavalkadi alkaa. Lisäksi, yllättävää kyllä, sikailuvaihteen hetkellinen silmään iskeminen romauttaa loputkin tunnelmoinnit likasankoon. Ultralight-sadoilu ja täytetty lepakko antamassa päätä laskevat kaikkien odotusten vastaisesti outoilun kierrettä tavanomaisen euro-seksploitaation tasolle, niin epätavanomaista kuin moinen passiivinen eläinseksi periaatteessa onkin. Lopulta typerään revolverinpaukkeeseen, nakuiluun ja harhailuun kyllästyy lopullisesti ja tekee mieli ottaa torkut.  

Shiver of the Vampires (1971)

Tämä uusintakierros taas piti pintansa ja oli jopa pienen piirun palkitsevampi. Osat natsaavat hitosti paremmin toistensa kanssa yhteen kuin äskeisessä yritelmässä, tunnelma on näkemistäni Rollineista yhtenäisin, ja unimaisen kokonaisuuden täyteläistää hiton hieno soundtrack. Samoja naamoja käytetään viljalti kuin Requiemissa, mutta paremmin roolitettuina ja rutkasti kiinnostavammissa hahmoissa. Absurdi komiikka, enimmäkseen tahallinen, sopii tunnelmaan kuin nenä päähän, mukana menossa on yksi hienoimmista ja kieroimmista naisvampyyreista ikinä, ja loppuratkaiu avaa leukaa sopivaan hämmästyksen rakoon.

The Iron Rose (1973)

Nuori pariskunta törmää iloisen jälleennäkemisen merkeissä hääjuhlissa, vanha lempi roihahtaa ja seuraavaksi ollaan iloisella piknikillä vanhalla hautausmaalla. Vaan kun ilta laskeutuu, tunnelma vinoutuu, ja kohta ei ole kellään kivaa. Vähäsanainen elokuva on erikoisella tunnelmalla kyllästettyä haahuilua, missä persoonat järkkyvät ja oudot tapahtumat luovat painajaisunimaisen kokonaisuuden. The Iron Rose on jonkinlainen henkinen perillinen Herk Harveyn Carnival of Soulsille, molemmissa on aistittavissa samaa todellisuuden ja toismaailmallisuuden sekoittumista. Weirdoilun viehätystä ei suinkaan vähennä puolialasti tai nakuna riekkuva Francoise Pascal. 

Schoolgirl Hitchhikers (1973)

AWE:n markkinointiosasto hieman turasi, kun ei ymmärtänyt painaa DVD:n kanteen ohjajan salanimen Michel Gentil sijaan Rollinin nimeä. No mutta, pikuseikka, ja onhan tämä pehmopornopulp aika kaukana Rollinin ydintuotannosta. Seitinohut juoni on kuin pokefilmistä: kertojanääni vie tarinaa seuraavaan otokseen, jossa nussitaan. Kiehnäämiseen on jo turhautua rankasti, mutta älyvapaat "juonen"käänteet ja selvästi tahalliset absurdiudet pistävät pakoti hymyilyttämään ja voittavat lopulta puolelleen. Aivot narikkaan ja Jöelle Coeurin mittavaa naiskauneutta vahtaamaan, niin hyvä siitä tulee.