Keskustelua Michael Mannin elokuvista

Ali ****



Ensi-iltani ja oli paljon parempi, kuin osasin odottaa. Vaikka Muhammad Ali onkin Kevin Keeganin ohella pisimpään tiedossani olleet urheilijat, ei hän ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini. Oli pakko tiedustella veljeltä milloin tämä osti tuon legendaarisen Semicin julkaiseman sarjakuva-albumin Ali vs. Teräsmies ja oli mentävä aina vuoteen 77-78, joten onhan tuo legenda aika ison osan elämästäni ollut tiedossa. Pidin erityisesti onnistuneesta ajan jakso valinnasta, josta elokuva kertoo eli vuosista 1964-1974. On niin monta kertaa nähty miten elämänkerta elokuvat epäonnistuvat siinä, kun yritetään ynnätä aina lapsuuden traumoista siihen, kun suusta putoavat jo hampaat iän myötä. Ali onnistui myös mielestäni hyvin kuvaamaan miten vaikeita aikoja tuolloin elettiin Amerikassa, ei mustana, ei muslimina vaan amerikkalaisena. Afrikka jaksot olivat sitten ihan oma lukunsa, jotka toivat sitten omat henkilökohtaiset tunteet pintaan tuolla lämpimällä ja rakkauden ilmapiirillä. Michael Mann on Bruckenheimerin kanssa niitä harvoja tämän hetken suuria taiteilijoita, jotka todella ymmärtävät mikä merkitys on musiikilla liikkuvassa kuvassa. Alin soundtrack oli kauttaaltaan aivan mieletön, pitää ihan tutkia mitä virallinen soundtrack CD sisältää. Oscar pystien osaltahan aina voidaan jossitella mutta tässä kyllä ainakin Jon Voight tuli erittäin väärin kohdellusti, kun palkinto meni jollekin helvetin Jim Broadbentille!

Heat (1995) ****½



Oli hieno kokemus katsoa pitkästä aikaa uusiksi ja jotkut jutut olivatkin ennättäneet häipyä täysin muistista. Visuaalisesti näyttävä kissa ja hiiri-leikki jossa Pacino ja De Niro ovat molemmat äärimmäisen cooleja (myönnettäköön että Pacino vetää hetkittäin hieman yli). Ehkä hieman liian pitkä josta karvan verran miinusta, tosin kestoa voi puolustella sillä, että esim. molempien pääosaesittäjän hahmon naissuhteet yms. pohjustus nyt vaan vaatii aikaa. Toinen miinus tuleekin sitten juuri De Niron hahmon naissuhteesta joka ei mielestäni ollut kaikilta osin täysin uskottava. Kokonaisuutena toki erinomainen elokuva.

Jeremias Rahunen ( 26.9.2011 09:11)

Heat (1995) ****½



Oli hieno kokemus katsoa pitkästä aikaa uusiksi ja jotkut jutut olivatkin ennättäneet häipyä täysin muistista. Visuaalisesti näyttävä kissa ja hiiri-leikki jossa Pacino ja De Niro ovat molemmat äärimmäisen cooleja (myönnettäköön että Pacino vetää hetkittäin hieman yli). Ehkä hieman liian pitkä josta karvan verran miinusta, tosin kestoa voi puolustella sillä, että esim. molempien pääosaesittäjän hahmon naissuhteet yms. pohjustus nyt vaan vaatii aikaa. Toinen miinus tuleekin sitten juuri De Niron hahmon naissuhteesta joka ei mielestäni ollut kaikilta osin täysin uskottava. Kokonaisuutena toki erinomainen elokuva.

Heat on niitä elokuvia joista pitäminen tuntuu olevan pakollista, mutta tässä kohdin ilmoittaudun kerettiläiseksi.



Kuten totesit elokuva on ensinnäkin liian pitkä, koska tarina ei yksinkertaisesti kanna lähes kolmea tuntia. Reilun kahden tunnin mitta olisi takuulla riittänyt, jolloin turhia rönsyjä (sivurooleja) olisi voinut karsia pois. Nyt huomio siirtyy hetkittäin liikaa pois keskiöstä.



Pacinon rooolisuoritus on tuttuun tapaan myöhäis-pacinomaisen yliampuva. Serpicossa tuolloin tuoreet maneerit vielä toimivat, mutta mitä vanhemmaksi herra tulee, sitä ennakoitavampi hänestä on myös tullut. En sano että Pacino olisi huono näyttelijä, mutta hänen spektrinsä tuntuu vain kapenevan huolestuttavasti, eikä Heat nouse lähellekään herran parhaita töitä. De Niron tilanne on hiukan parempi, mutta hahmon valinnat ja uskottavuus nousevat useammassakin kohdassa ongelmaksi. Lopputulos on hyvä seiska puolen leffa, siinä se

MiR ( 28.9.2011 11:08)

Heat on niitä elokuvia joista pitäminen tuntuu olevan pakollista, mutta tässä kohdin ilmoittaudun kerettiläiseksi.

Kuten myös, ok ja sujuvasti etenevä elokuva, mutta ei herätä mielenkiintoa katsoa uusiksi.

Jakel ( 28.9.2011 13:15)

MiR ( 28.9.2011 11:08)

Heat on niitä elokuvia joista pitäminen tuntuu olevan pakollista, mutta tässä kohdin ilmoittaudun kerettiläiseksi.

Kuten myös, ok ja sujuvasti etenevä elokuva, mutta ei herätä mielenkiintoa katsoa uusiksi.

Pakkohan ei ole kuin kuolla ja maksaa veroja, eikä normijantterilla liene kiire toteuttaa itseään kummallakaan tavalla. Vaan herrajjestas sentään, nyt puhutaan sentään modernin ryöstöelokuvan ehdottomasta klassikosta. Myönnettäköön ettei Pacino ole vanhentuessaan monipuolistunut vaan pikemminkin päinvastoin, mutta mies on tässä hyvä, jos ei paras. Samaa voi sanoa De Niron suorituksesta. Mikä nostaa Heatin profiilia, niin näiden kahden oman alansa ammattilaisen vastakkainasettelu sekä joukko erinomaisia roolisuorituksia koplan muilta jäseniltä. Onkohan kukaan esimerkiksi saanut yleensä helvetin tylsästä Val Kilmeristä mitään näin hyvää ulos? (Paitsi ehkä Stone The Doorsissa.)

Ja kyllä minusta tarina kantaa mainiosti yli kieltämättä massiivisen keston – juuri niiden sivuraiteille poikkeamisten ansiosta. Tässä kun juuri poiketaan niille, ei eksytä, ja nämä sivuraiteet antavat taustaa ja inhimillisyyttä keskeisille henkilöille, lihaa ja motiiveja luiden päälle. Ehdottomasti vaikuttava elokuva ja näkemistäni Manneista se ehdottomasti parhain, aitoa viiden tähden kamaa minä päivänä tahansa.



Muista tsekatuista Michael Manneista lyhyesti:



Manhunter: hirviästi aikaa kulunut mulkaisusta, ei tarkkoja muistikuvia. Jätti ihan positiivisen maun silloin, ehdottomasti olisi uudelleenkatsastuksen paikka.

The Last of the Mohicans: ei ole tehnyt meikäläiseen henkilökohtaista vaikutusta. Perussujuvaa ja Daniel Day Lewis oli hyvä, mutta menee turhan pompöösiksi minun makuuni.

Ali: nojoo... kai tykkäsin enemmän kuin en. Will Smith on vaan meikäläisestä niin kevytsarjalainen (ehe) että monet sivuosat kävelivät miehen yli aika kepoisesti. aika peruskauraa.

Collateral: tämä taas toimi vallan hyvin, parikin kertaa on tullut katseltua. Ulkoasu on ruma kuin synti, mutta Foxx ja Cruise ovat vakuuttava parivaljakko vastahakoisina yhteistyökumppaneina ja vihollisina.

Public Enemies: tästä tulikin avauduttua aika tuoreeltaan Mitä elitistit katsovat 2012 ‑ketjussa. Jätti toivomisen varaa useammallakin osa-alueella, vaikkei huonoa viihdettä ollutkaan.

Collateral on tosiaan helvetin upea visuaalisesti. Harmi, että kässäri tökkii niin pahasti (epäonnisten ja epätodennäköisten sattumien multihuipentuma. Tai sitten se oli tarkoitettu komediaksi, enkä tajunnu vitsiä)

Esa Meisalmi ( 23.1.2012 21:58)

Meller ( 23.1.2012 21:21)

Collateral: Ulkoasu on ruma kuin synti

No eihän ole, jollei ole katsonut liikaa paskaa fantasiakuvaa.

'Paska fantasiakuva' on nyt niin herkullinen määritelmä, että esimerkkejä kaivataan...

Hung Fist ( 23.1.2012 23:16)

Collateral on tosiaan helvetin upea visuaalisesti.

En luottanut itseeni ja noin kuuden vuoden takaisiin mielikuviin – löin eilen illasta Collateralin soittimeen pikaiselle tarkastuskierrokselle, kohtauksia sinne tänne skippaillen. 'Ruma kuin synti' oli kieltämättä hätäisesti sanottu ja liioittelua, etenkin kuin kuvien sommittelu oli toimivaa ja öinen Los Angeles näytti parhaimmillaan siltä kuin kuvaan olisi voinut kävellä. Mutta, mutta... ei saakeli, joku siinä värimaailmassa meikäläisellä tökkii paikoittain tosi paljon. Toisaalta taas, en myöskään muistanut miten hyvältä leffan pari klubikohtausta näyttikään. Eli ei se nyt susiruma ollut, ei vain joiltakin osin viehättänyt mun silmääni yhtään.

Hung Fist ( 23.1.2012 23:16)

epäonnisten ja epätodennäköisten sattumien multihuipentuma.

Sitähän nyt ei edes viitsi laskea, kuinka monta kertaa saisi halutessaan ääneen todeta "Jopas sattui!" leffan aikana. Silti, vaikka sen tietää ja tiedostaa, mua ei jostakin syystä häirinnyt tämä epätodennäköisten kertointen jättipotti kokonaisuudessa yhtään. Pikemminkin päinvastoin, kun moinen sattumusten suma vyörytetään esiin ihan vakavalla naamalla. Guy Ritchien tyyppisellä irvailulla säestettynä vastaava tapahtumien kulku olisi automaattisesti hyväksyttävää, ja oli jollakin kierolla tavalla ihailtavaa, miten Mann tekee saman pärstä peruslukemilla ja haudanvakavana.

Thief eilen toiseen kertaan parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Erittäin hieno aloitus ja vähintään yhtä kova lopetus, mutta välissä ei jännite tahtonut riittää niin, että suvantovaiheita olisi tapittanut yhtä herkeämättä kuin hiostavampia hetkiä. Frankin vapaa-ajan perheenperustamishankkeetkin etenivät niin haipakkaa, että uskottavuus oli jatkuvasti koetuksella. Suurimmat pisteet kilahtavat Mannin suvereenisti hallitsemasta öisen kaupungin kuvauksesta ja tiiviistä tunnelmoinnista, josta huomattava osa menee Tangerine Dreamin piikkiin.

Ja kun uusinnan odotukset olivat hatarien muistikuvien perusteella melko korkealla, vahvistui taas käsitys Mannista ikuisena alisuorittajana. Miehellä on tyyli hallussa ja taito rakentaa upeita kohtauksia, mutta täysin toimivan kokonaisuuden luominen tuottaa toistuvasti vaikeuksia, vaikka hyppysissä olisi täysin oikeat palikat. Näkemistäni vain Manhunter ja The Insider taitavat olla lähimpänä nappisuoritusta.

Manhunter (1986)



Manhunter tuli nähtyä viimeksi joskus parikymmentä vuotta sitten, eivätkä muistikuvat suinkaan olleet aivan näin kirkkaat. Tai pastillinväriset.



Mutta itse tarinaan... Mann vyöryttää tuttuun tapaansa täydellisyyttä hipovia asetelmia ihmeteltäväksi. Jopa niinkin yksinkertaiset asiat kuin autojen, rakennusten ja ihmisten sijoittelu on viety huippuunsa ja kuvakulma on se joka lopulta ratkaisee, miten kohtaus kuvataan. Grahamin saapuessa ensimmäistä kertaa rikospaikalle on rytmitys upeaa, samoin kohtaukset jotka sijoittuvat hänen kotiinsa, sekä tietysti lopputaistelu joka on yhtä silmäkarkkia.



26 vuotta on pitkä ikä näinkin aikaansa sidotulle teokselle, mutta toisaalta – 80-luku on nyt niin pirun coolia aikaa että ajan suuri pyörä on heilahtanut Manhunterin kannalta juuri sopivaan kohtaan. Sivurooleissa vilahteli myöhemmin Miami Vicessa tutuksi tulleita naamoja, mikä osaltaan pienensi päässä elokuvan ja sarjan väliä. Pistetään mukaan vielä auringonlaskut, kuumat yöt ja nopeasti kaahaavat poliisiautot ja ollaan jo todella lähellä. Hieno leffa joka pitää katsoa ehdottomasti uudestaan hiukan nopeammin.

Komppaan täysin tuota, itse katsoin Manhunterin viime marraskuussa ja kyllähän se nappasi. Etenkin musiikit ja nuo visuaalisesti hienot kohtaukset (mainitut auringonlaskut jne.) olivat nautittavaa katseltavaa. Sikäli Manhunter ja Mannin tyyli oli juuri sitä mistä pidän tämäntapaisissa elokuvissa, Graham's Theme on yksi parhaimmista leffatunnareista, sen kun pistää autolla kruisaillessa soimaan niin sitä on välittömästi fiiliksissä. Itsellä on Miami Vicekin nyt työn alla ja pian pääsen kolmoskauden pariin, nautinnollista menoa tämäkin on ollut.

Jude ( 13.2.2012 11:20)

Etenkin musiikit ja nuo visuaalisesti hienot kohtaukset (mainitut auringonlaskut jne.) olivat nautittavaa katseltavaa. Sikäli Manhunter ja Mannin tyyli oli juuri sitä mistä pidän tämäntapaisissa elokuvissa, Graham's Theme on yksi parhaimmista leffatunnareista, sen kun pistää autolla kruisaillessa soimaan niin sitä on välittömästi fiiliksissä.

Musiikit on tosiaan nostettu miamivicemaiseen rooliin, eli mukana on oikeastaan suoriksi musavideoiksi luokiteltavia segmenttejä joissa kuullaan (tuolloisia) kuumia hittejä. Parissa kohdin meinasi jo lähteä suupieli nykimään ylöspäin, mutta on se Mann vaan niin vakuuttava tyyppi, että jopa The Prime Moversin Strong As I Am istuu kuvan kanssa yhteen.

Jericho Mile



Elinkautisvangin oman pään tyhjennykseksi suorittamat juoksuharjoitukset muuttuvat hänestä riippumatta joksikin paljon isommaksi ja toivon symboliksi Mannin esikoisessa: kuulostaa imelältä, mutta ei ole sitä, vaan pikemminkin aidon sydämellistä kerrontaa, jossa pääosassa on sekä Peter Straussin Rain että koko Folsomin vankila, sekä näytelty että aito. Tausta ja sen rakenteet ovat itse asiassa välillä kiintoisampaa kuin itse pääjuoni. Linnakundien kiinnittäminen pieniin sivurooleihen ja aidon ympäristön ja lusijoiden käyttäminen statisteina on ollut hyvä veto. Rotujännitteet kuvataan hyvin ilman kiihkoilua tai eri puolille asettumista, ja pienin kohtauksin näytetään että vaikka poikkeuksia joskus tehdään poikkeusyksilöille, hierarkia silti säilytetään. Tyydyttävänä ratkaisuna kaikki ei pääty kuin elokuvissa, mutta toivo ja ylpeys silti elävät, paikassa jossa elinkautisvangeilla ei luulisi sellaista olevan. The Jericho Mile on ehdottomasti tutustumisen arvoinen elokuva Mannilta, joka esittelee ohjaajasta harvemmin tämän jälkeen nähtyjä puolia.

35.

Thief (1981) ****

Thief on aikalailla sellainen elokuva mitä tältä odotinkin. Vielä ei ehkä ihan olla sillä tykityksen tasolla mitä mm. myöhemmät Miami Vice ja Manhunter minulle tarjosivat, mutta tämä on silti nautinnollinen elokuvakokemus. Ihan aluksi pitää antaa arvostusta elokuvan soundtrackille minkä tarjoaa pääosin Tangerine Dream ja heidän syntikkavoittoiset biisit, tuo synapohjainen äänimaailma luo leffaan omanlaisen tunnelman ja samalla elokuva nousee ikäänkuin uudelle tasolle. Minulla ei ole mitään valitettavaa näyttelysuorituksista, mutta ainoaksi leffan heikkoudeksi muodostui pienet suvantovaiheet siellä sun täällä, ja juonta olisi voinut kuljettaa sutjakkaamminkin. Meinasin antaa tälle 3,5 tähteä mutta kun lopetuskohtaus on juuri sitä Michael Mannia mistä pidän niin nelonen tälle irtoaa.

Luck



On uusi HBO-sarja, joka alkoi viime viikolla Canalilla. M.Mann on merkattu sarjan executive tuottajaksi ja ensimmäisen jakson ohjaajaksi.

Rupuisen laukkaradan liepeille sijoittuva sarja kertoo hevosmiehistä, pelureista, pikkunilkeistä, managereista, ratsastajista ja valmentajista. Kahden ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikuttaa mukavan leppoisalta, mistä kiitokset harmaalle näytelijäjoukolle. Dustin Hoffmannia ei ole tosiaan näkynyt viime aikoina suuren profiilin rooleissa ja aikoinaan julkisuudessa muninut Nick Nolte on jopa yllättävän isoisämäinen. Positiivisella tavalla. Seksiä, väkivaltaa ja kiroilua on tietysti mukana, mutta hyvin hillitysti. Positiivisella tavalla.



Boardwalk Empiren ja Game of Thronesin visuaaliseen värikkyyteen ja tarkkuuteen verrattuna Luck on hyvin harmaa ja suttuinen, mikä sopii tietysti sarjan luonteeseen. Voisi käyttää jopa kliseistä fraasia "70-lukulaisittain realistinen" mikä näkyy myös hahmojen työväenluokkaisuudessa ja tavismaisuudessa. Luck osuukin hyvin nykyamerikkalaiseen zeitgeistiin kuvatessaan talouskriisiin vajonneen Obama-maan sielunmaisemaa sen keskiluokasta alemman kansanosan tuntojen kautta. Tarina kulkee kivasti ja dialogi toimii.

Disco Studd ( 15.3.2012 12:38)

Luck



On uusi HBO-sarja, joka alkoi viime viikolla Canalilla. M.Mann on merkattu sarjan executive tuottajaksi ja ensimmäisen jakson ohjaajaksi.

Rupuisen laukkaradan liepeille sijoittuva sarja kertoo hevosmiehistä, pelureista, pikkunilkeistä, managereista, ratsastajista ja valmentajista. Kahden ensimmäisen jakson perusteella sarja vaikuttaa mukavan leppoisalta, mistä kiitokset harmaalle näytelijäjoukolle. Dustin Hoffmannia ei ole tosiaan näkynyt viime aikoina suuren profiilin rooleissa ja aikoinaan julkisuudessa muninut Nick Nolte on jopa yllättävän isoisämäinen. Positiivisella tavalla. Seksiä, väkivaltaa ja kiroilua on tietysti mukana, mutta hyvin hillitysti. Positiivisella tavalla.



Boardwalk Empiren ja Game of Thronesin visuaaliseen värikkyyteen ja tarkkuuteen verrattuna Luck on hyvin harmaa ja suttuinen, mikä sopii tietysti sarjan luonteeseen. Voisi käyttää jopa kliseistä fraasia "70-lukulaisittain realistinen" mikä näkyy myös hahmojen työväenluokkaisuudessa ja tavismaisuudessa. Luck osuukin hyvin nykyamerikkalaiseen zeitgeistiin kuvatessaan talouskriisiin vajonneen Obama-maan sielunmaisemaa sen keskiluokasta alemman kansanosan tuntojen kautta. Tarina kulkee kivasti ja dialogi toimii.

Tämä sarja lopetettiin juuri kesken:

http://www.hs.fi/kulttuuri/Hoffmanin+ja+Nolten+t%C3%A4hditt%C3%A4m%C3%A4+HBO-sarja+lopetettiin+kuolemantapausten+takia/a1305557862534