Astrid Lindgren

Tuolla eräällä äm-irk ‑kanavalla oli hieman puhetta tämän kyseisen kirjailijan tuotoksien filmatisioinneista. Eli, kuka tunnustaa pitävänsä Astrid-tädin saduista?

Itse nostan käden pystyyn heti! Lapsuuteni rakkaimpia muistoja on, kun äitini luki minulle Veljeni Leijonamieltä aurinkoisena päivänä hiekkalaatikon reunuksella. Muutenkin kasvoin aiheen mukaisen tädin tarinoiden mukana tämmöiseksi järkiheitoksi yksilöksi, mitä nyt olen. Enkä edes kasvanut kovin pitkälle.



Hiljattain YLE Ykköseltä tuli sarja Vaahteramäen Eemeliä, mitä itse seurasin mitä suuremmalla mielenkiinnolla. Eemeli ja Possu-ressu vetivät pään täyteen käyneistä kirsikoista ja vannoivat lopuksi raittiuslupauksen! Siitä nykyteineille oppia kerrakseen.



Sadut ovat hienoja, niin myös kokemukset, kertokaa niitä...

tinman (20.10.2005 01:31)

Itse nostan käden pystyyn heti! Lapsuuteni rakkaimpia muistoja on, kun äitini luki minulle Veljeni Leijonamieltä aurinkoisena päivänä hiekkalaatikon reunuksella.

Suunnilleen samoin. Veljeni Leijonamieli oli lapsuuteni suosikki satuja.

Tuli kesällä käytyä Tukholmassa Junibackenissa, jossa oli varsin vaikuttava kiertoajelu "lentävällä" junanvaunulla Astrid Lindgrenin tarinoiden maailmojen (komeasti toteutettuja pienoismalleja) keskellä. Tippa tuli

melkein linssiin Veljeni Leijonamielen kohdalla. Suomenkielisen selostuksenkin sai, mikä lämmitti ruotsinkielessä avutonta meikäläistä ja eritoten lapsia. Samoin kiertoajelua edeltävä tutustuminen Alfons Åbergin ym. maisemiin oli aika hauska kokemus.



Muuten aivan täyteen ammuttu Junibacken olikin oikeastaan yhtä helvettiä – vaikka perheellisenä on tottunut aika kovaan meteliin, oli tuo kersojen itkeminen ja huutaminen suoraan sanottuna perseestä. Yhtä hikistäkin oli.

Tulipas nostalgiarysäys kerralla kun katselin Astrid Lindgrenin kirjalistaa. Ei tainnut äiti juuri muuta mulle lukeakaan. Katto-Kassinen taisi olla mun suosikki, sen ainakin muistan parhaiten. Saariston lapset ja Melukylän lapset muistan myös. Veljeni, Leijonamieltä en niinkään. Peppi ja Eemeli oli kanssa kovia.

Jumbu (20.10.2005 10:00)

Katto-Kassinen taisi olla mun suosikki, sen ainakin muistan parhaiten.

Katto Kassinen oli ärsyttävä jätkä. Itsekeskeinen pirulainen, joka sotki aina kaikki paikat. Saariston lapset oli paras, Melukylän lapset oli liikuttavan hauska, Mestarietsivä Kalle Blomqvistin noir-tyyli vetosi ja Ronja ryövärintytär oli tietysti parhain kaikista. Ja kaikkien filmatisoinnit kuuluvat suosikkeihini. Ihailtavan huolellista työtä (lavasteet, puvut, näyttelijät, kuvauspaikat).

Crni (20.10.2005 11:16)

Jumbu (20.10.2005 10:00)

Katto-Kassinen taisi olla mun suosikki, sen ainakin muistan parhaiten.

Katto Kassinen oli ärsyttävä jätkä. Itsekeskeinen pirulainen, joka sotki aina kaikki paikat.

Jeh, sotkemisen jälkeen se sitten pakeni katolle turvaan ja nyhverö poika sai syyt päällensä. Muahahhaa. Noita filmatisointeja näytettiin mullekin. Saariston lapset muistan jostain syystä parhaiten niistä.



Edit: Poistin off-topicin.

Muistelen että tämä olisi jostain Lindgren-filmatisoinnista (melukylä/saaristo/tms), mutta aivan skidinä nähdystä ohjelmasta on jäänyt ainoastaan, mutta sitäkin vaikuttavampana mieleen jossain virran keskellä huilua (?) soitteleva piru/hiisi/perkele... oli häntä ja sarvet ja kaikki. Mistähän voisi olla kyse?

Kirjoista suosikki oli tietysti Blomqvist, kakkosena Ronja.

Ronja, Marikki, Peppi ja Katto-Kassinen olivat ylivoimaisia suosikkeja. Eemeli oli rasittava idiootti. Sain perverssiä tyydytystä aina kun Eemeliä rangaistiin.

Ronja Ryövärintytär oli filmatisoinneista ehdottomasti paras ja edelleenkin melkein yhtä kova suosikki kuin Hartzellin versio Hans Christian Andersenin Lumikuningattaresta. Kaikki muut Lindgren-favot toimivat huomattavasti paremmin kirjoina.

Tiedä sitten onko meikäläisessä jotain vialla, mutta Astrid-tädin sadut eivät ole koskaan uponneet minuun.

TV-sarjoina Peppi ja Kassinen olivat kovia sanoja, varsinkin jälkimmäinen oli varhainen wtf-kuumottaja. Kirjapuolella olin lapsena enemmän Tove Janssonin kannattaja. Eemeli oli muistaakseni suurta kärsimystä siinä iässä kun kaikki lastenohjelmat oli yksinkertaisesti pakko katsoa.

Ronja Ryövärintytärtä katsoin tosi paljon, samoin Veljeni Leijonamieltä. Lindgrenin kirjat taas olivat ainoita joita pienenä jaksoi mukisematta lukea.

Meille luettiin tarhassa (Noin 4-6 ‑vuotiaana.) iltasatuina Vaahteramäen Eemeliä ja Peppi Pitkätossua. Molemmat kirjat olivat paksuja, joten ne sisälsivät kaiketi kaikki tarinat. Tarinoita luettiin aina jatkokertomuksena sellainen 15 minuuttia kunnes suurin osa lapsista nukkui. Minua ei koskaan nukkuminen hirveästi kiinnostanut, mutta niitä satutuokioita odotin joka päivä innolla.

Katto-Kassisesta en ole pitänyt sen jälkeen kun siihen tutustuin ensimmäistä kertaa joskus 10-vuotiaana jonkin Ruotsalaisen elokuvaversion kautta. Jotenkin kirjaimellisesti oksetti koko tyyppi, vastenmielinen kuin mikä.



Ronja Ryövärintytär ja Veljeni Leinonamieli ovat jäänet melko vähäiselle tutustumiselle, eikä minulla ole niistä mitään lapsuudenmuistoja. Noista muista nyt puhumattakaan.

Ronja ja Leijonanmieli on hyvää settiä, mutta vielä ei ole mainittu kylmää Mio, poikani Mio ‑romaania. Orpopoika matkustaa ihanaan satumaahan ja saa kuulla, että hänen kohtalonaan on tappaa naapurivaltakunnan paha ritari, joka kaivaa ihmisiltä sydämiä pois rinnoista rautakynnellään. Ei vittu, mikä lastenkirja.

Täällä ainakin tuli luettua ja katseltua noita paljonkin. Eemelin osasin melkein ulkoa. Veljeni Leijonamieli oli aika ahdistava kokemus, varsinkin se elokuva. Omia suosikkeja olivat myös Saariston lapset ja Melukylän lapset. Jostain syystä minuunkaan ei Katto Kassinen koskaan oikein kolahtanut.

Jokin aikaa sitten katsoin vähän Eemeliä telkkarista, ja kyllähän se edelleen toi lapsuusmuistoja mieleen. Veljeni Leijonamielen katsoin myös. Se ei ihan samaa vaikutusta tehnyt, mutta ihan hieno leffa muutenkin.

Spiritual Boxer (20.10.2005 10:42)

Muistelen että tämä olisi jostain Lindgren-filmatisoinnista (melukylä/saaristo/tms), mutta aivan skidinä nähdystä ohjelmasta on jäänyt ainoastaan, mutta sitäkin vaikuttavampana mieleen jossain virran keskellä huilua (?) soitteleva piru/hiisi/perkele... oli häntä ja sarvet ja kaikki. Mistähän voisi olla kyse?

Muistaakseni tämä oli Melukylän lapsissa. Eihän se tietenkään mikään oikea perkele ollut, vaan yksi niistä kersoista.