13.9.2005 19:57
Jepjee. Koska tekniikka ei pelaa juuri nyt, niin ladon tähän ennakkoarvioita R&A-ohjelmistosta (jotka ilmaantuvat sitten etusivulle kuvineen kaikkineen kun se taas onnistuu):
Eli lyhyesti:
Kiss Kiss, Bang Bang
Reteällä huumorilla varustetuista toimintakäsikirjoituksistaan (mm. The Last Boy Scout, The Long Kiss Goodnight) tunnettu Shane Black on saanut tarpeekseen ohjaajien visioista tekstiensä suhteen ja toteuttanut omansa. Runsaasti epäkorrektia komediaa sisältävä Kiss Kiss, Bang Bang onkin täyttä kasaritoimintakomediaa nykyään suosiossa olevalla postmodernilla itsetietoisuudella varustettuna.
Juonessa ei ole liiemmin järkeä, mutta meno pysyy lähes koko ajan sen verran letkeänä, ettei sellaista jää ainakaan pahemmin kaipaamaankaan. Sanailu, hahmot ja käänteet jatkavat Blackin aiemmasta tuotannosta tuttua linjaa, tosin tällä kertaa yliannostuksella itseironiaa ladattuna. Robert Downey Jr. esittää juonta pilkkaavaa kertojahahmoa ja Val Kilmer yksityisetsivää nimeltä Gay Perry. Black heittää peliin kaikki kerrontakikat takaumista niiden kommentointiin takaumina ja kompastuu pitkin matkaa muutaman kerran omaan nokkeluuteensa. Varsinaisia ongelmia tulee vastaan koskettaviksi tarkoitetuissa kohtauksissa, jotka herättävät roiman annoksen myötähäpeää ja akuutin tarpeen kelata elokuvaa taaksepäin ja aloittaa juttu uudestaan, mutta valitettavasti katsojalla ei ole samaa valtaa kuin kertojalla. Lopulta päähän ei jää edes kovin montaa irtovitsiä, mutta Downey ja Kilmer ovat hyvä pari, eikä ensimmäisen käsittämätön muutos pikkurikollisesta sankariksi ole esittäjän charmin vuoksi niin ärsyttävä kuin muuten saattaisi käydä.
** ½
4
Uuden venäläisen elokuvan sarjaa ei kannata jättää Night Watchiin, etenkään jos sen tarjoama hyperaktiivinen sekasotku jätti pahan maun suuhun. 4 on esikoisohjaaja Ilya Khrzhanovskyn ja radikaalikirjailija Vladimir Sorokinin (mm. kokonaan jonossa tapahtuva, pelkän dialogin voimalla etenevä Jono) absurdin huumorin, raastavan surun sekä massiivisen määrän viinaa yhteiskeitos.
4 alkaa kolmella päähenkilöllä, mutta keskittyy lopulta heistä vain yhteen. Baarissa tapaava huora-lihatehtailija-pianonvirittäjä-kolmikko valehtelee ensin toisilleen hillittömät kertomukset itsestään, ajautuen japanilaisesta viihde-elektroniikasta venäläiseen ihmiskloonaukseen. Huora, eli Marina (Mariia Vovchenko), matkaa seuraavana päivänä keskellä ei-mitään sijaitsevaan pikkuruiseen kotikyläänsä hautajaisiin. Kylässä ei enää asu muita kuin ikivanhoja mummoja, jotka elättävät itsensä kotikutoisia nukkeja myymällä. Hautajaisista muodostuu varsinainen koettelemus.
4 on rakenteeltaan merkillinen, välillä paikallaan junnaava, mutta lopulta melko palkitseva elokuva. Hautajaismenoissa juhlahumu yltyy sellaisille kierroksille, ettei heti uskoisikaan. Sorokinin teksti soljuu luontevasti absurdista traagiseen ja Khrzhanovsky kertoo neljästä kadulla makaavasta koirasta alkavan elokuvansa paikoin vimmalla, paikoin viipyilevästi, mutta koko ajan täydellä panostuksella. Ja jos olet aina halunnut nähdä elokuvan, jossa riettaat ja raihnaiset venäläismummot ryyppäävät kuin huomista ei olisi, ei sitä tarvitse enää etsiä.
*** 1/2
Ja pitemmin:
Pusher II: With Blood On My Hands
Broken Flowers
Bullet Boy
The Great Ecstasy of Robert Carmichael
Dear Wendy
The Brothers Grimm
Persoonallisista valkokangasfantasioistaan tunnetun Terry Gilliamin ensimmäinen elokuva seitsemään vuoteen osoittautui jälleen yhdeksi taisteluksi ohjaajan pitkällä mutta vähätuottoisella ja konfliktien täytteisellä uralla. Ensimmäistä kertaa Gilliam-elokuvien historiassa on kuitenkin vaikea olla miettimättä, oliko taistelu sittenkään kaiken vaivan arvoista lopputuloksen huomioon ottaen. The Brothers Grimm sivuaa ohjaajan manikealaisen kaksijakoista hyvän fantasian ja pahan logiikan vastakkainasettelua, mutta Gilliam on jo aiemmin kalunnut teeman siinä määrin puhtaaksi, ettei pari ilmaan heitettyä lausetta onnistu tuomaan mitään varsinaista lisäperspektiiviä.
Jacob (Heath Ledger) ja Wilhelm (Matt Damon) Grimm ovat ympäri Ranskan vallitsemaa Saksaa ratsastavia kuuluisia onnensotureita, jotka kulkevat kylästä kylään eliminoiden yliluonnollisia uhkia noidista peikkoihin. Asialla on vain kääntöpuolikin: veljekset ovat kansansatujen perässä juoksevia huijareita, jotka käyttäen hyväksi maalaisten taikauskoa lavastavat maagisen uhan ja sitten tuhoavat sen – tietysti korkeaan hintaan. Ranskalaiskenraali Delatombe (Jonathan Pryce) vain saa vihiä huijareista ja pääkiduttaja Cavaldin (Peter Stormare) avulla ottaa parivaljakon kiinni, lähettäen nämä kuoleman uhalla selvittämää Marbadenin pienestä kylästä kadonneiden 11 pikkulapsen mysteeriä. Grimmit olettavat, että jutun takana on pari heidän laistaan huijaria, mutta paikan päällä alkaa tilanne näyttää hieman vakavammalta paikallisen metsän liikkuvien puiden yrittäessä tappaa heidät.
Grimmin kuvaukset päättyivät jo 2003 ja elokuvan piti alun perin ilmestyä seuraavan vuoden alkupuolella. Kuvausaika osoittautui kuitenkin jo Gilliamille tutuksi kamppailuksi tuotantoportaan johdon, eli tällä kertaa vallankäytöstään surullisen kuuluisien Weinstein-veljesten – Miramax-studion pääpirujen – tunkiessa tahtoaan läpi. Kuvaaja Nicola Pecorini (Fear and Loathing in Las Vegas) sai potkut ja tilalle otettiin Newton Thomas Siegel. Matt Damonilla piti olla iso tekonenä ja Lena Headeyn roolissa oli tarkoitus nähdä Samantha Morton. Damonin ”rumentaminen” kiellettiin uhkaamalla sulkea koko tuotanto seuraavana päivänä ja erittäin lahjakas Morton tuomittiin liian epäseksikkääksi kevytmieliseen seikkailuelokuvaan. Jo hanskat kehään heittämässä ollut Gilliam suostui Damonin kannustamana muutoksiin, mutta lakkasi kommunikoimasta tuottajilleen loppukuvausten ajaksi. Jälkituotannossa kiista kuumeni jälleen ja lopulta Gilliam käveli ulos, jättäen leikkauksen jäähylle ja päättäen ladata pattereitaan kuvaamalla toisen elokuvan. Weinsteinit suostuivat taukoon ja tunteiden laannuttua kuukausien myötä osapuolet tulivat sopuun lopputuloksesta.
Grimm ei ole Gilliamin itse ideoima, vaan keitos sai alkunsa käsikirjoittaja Ehren Krugerin aivoissa. Kruger kirjoittaa pääasiallisesti kepeän viihteellisiä ja pikkunokkelia kauhuelokuvia, joiden hahmot antavat toisinaan jopa illuusion kolmiulotteisuudesta. Grimmin käsikirjoitus (jota Gilliam ja Tony Grisoni tiettävästi muokkasivat rankalla kädellä) on sinne tänne säntäilevä sekava tilkkutäkki, joka sisältää monia itsessään komeita hetkiä, mutta vaipuu kokonaisuutena oman kaoottisen melunsa alle. Gilliamin ja Grisonin kosketus näkyy lähinnä muutamissa riemastuttavan groteskeissa vitseissä sekä Jacobin hahmossa, jonka luut saavat edes hieman lihaa päälleen tarinoihin ja taikaan uskovan mielenlaadun ansiosta. Varsinaisten Grimmin satujen luoviminen muun juonen sekaan johtaa toisinaan kiehtoviin tuloksiin, muttei koskaan tunnu erityisen riemastuttavalta uudelleen tulkinnalta. Tämä vaivaa koko muutakin elokuvaa, joka on käänteissään aivan liian ilmeinen ja nojaa hahmojen luonteissa tarpeettomaan yksinkertaistamiseen.
Damon ja Ledger yrittävät parhaansa, mutta eivät lopulta pärjää Gilliamin aiempien elokuvien karismaattisille pääpareille. Ledger kuitenkin viittilöi sujuvasti paikoitellen Brad Pittin maanisuutta 12 Monkeysissa tavoitellen ja Damon näyttää nauttivan itseään täynnä olevan tollon roolista. Veljeksien persoonat ottavat kuitenkin takasijan sähläävälle säntäilylle ja puujalkavitseille, eikä heidän välilleen synny koko elokuvan kantavaa draamaa. Muualla elokuvassa yliampuvia sivurooleja itselleen kärpäspaperin lailla keräävä Peter Stormare näyttää kilpailevan Jonathan Prycen kanssa naurettavimman aksentin täydellistämisestä.
Parasta The Brothers Grimmissä on visuaalinen ulkoasu. Maaginen metsä on uskomattoman rikkaissa värisävyissä kylvetettynä satumaisempi kuin Sleepy Hollow ja Company of the Wolves yhteensä ja Guy Dyasin suunnitteleman kylän jokainen rakennus suorastaan tulvii yksityiskohtia sekä poikkeuksellisen nyrjähtänyttä nukkavierua arkkitehtuuria. Ja kun Gilliam pitkin elokuvaa saa visionsa hetkeksi valloilleen, on jälki sen näköistä kuin uskaltaisi odottaakin – poikkeuksellista, omaperäistä ja upeaa katseltavaa.
On kuitenkin vaikea olla tuntematta pettymystä Gilliamin tasoisen taiteilijan palatessa seitsemän vuoden kuivalta kaudelta Grimmin tasoisella sinänsä viihdyttävällä sekasotkulla. Kamppailemaan väsynyt Gilliam tarvitsee kipeästi hittielokuvaa saadakseen rahoitusta esoteerisempiin projekteihinsa, mutta kenties epätoivo vain yksinkertaisesti päästä tekemään jotain edes etäisesti kiinnostavaa ajoi tällä kertaa yli visionäärin harkintakyvyn. Rakenne ja etenkin takaumien käyttö ovat töksähteleviä ja visuaalisuutta lukuun ottamatta kaikki huokuu tiettyä keskeneräisyyttä. Grimm ei löydä ”oikeaa” sävyä kuin ajoittain, eikä Gilliam onnistu tasapainottamaan tavanomaista kaaostaan hallituksi hulluudeksi. The Brothers Grimm on kuitenkin kaikesta valituksesta huolimatta menettelevä fantasiaseikkailu, eikä arvostelu varmasti olisi näin ankara, mikäli ohjaajana olisi häärinyt tuntemattomampi nimi. Ei voi kuin toivoa, että jo purkissa oleva Tideland (jonka pohjalla on sentään lupaavasti Mitch Cullinin rohkean omaperäinen romaani) räjäyttää pankin vähintään taiteellisella saralla. Toivo ei ole turhaa, sillä rahanyörejä pitelee tällä kertaa David Cronenbergin vakiotuottaja Jeremy Thomas, jota ei siten ainakaan voi syyttää varman päälle pelaamisesta.
***
Ja etusivultahan löytyvät jo Night Watch, Rautakolmonen sekä Innocence.