6.11.2003 14:47
Elokuvan nimi vähän hämäsi. Cunninghamin ja Cravenin nimet kuitenkin paljastivat, että oikeassa elokuvassa sentään istun.
Miksiköhän tämäkin on pitänyt kieltää? Varsin mitätön leffa. En tosin lukemani perusteella odottanutkaan mitään suurta taideteosta (vrt. The Devils), ohjaajakin kuulemma pitää luomustaan varsin amatöörimaisena.
Metsän tapahtumat olivat toki järkyttäviä ja puukottamiskohtaus suolten repimisineen erittäin brutaali. Taustan suru/ilomielinen musiikki yhtäältä ei oikein istu valkokankaan kamaluuksiin, toisaalta antaa uutta pontta perinteiselle ilkeät kiusaavat avuttomia ‑asetelmalle – scoresta voisi päätellä, että ehkä kaikki kuitenkin päättyy vielä hyvin... (veitsen ilmestyminen ruudulle paljastaa silti, mihin ollaan menossa).
Loppu oli aikamoista komediaa. Rikolliset retostelevat naapurihuoneessa suureen ääneen, että rauhoitu tai ämmä tajuaa meidän tappaneen sen tyttären. Äitikulta muuntautuu rauhanmerkkikorun nähtyään (niin, kenelläkään muulla ei varmaan noihin aikoihin ollut samanlaista...) ja em. roistoräkätyksen kuultuaan kyrvän irtipurevaksi naispaholaiseksi. Joo-o. Vaikka printti oli muuten mahtava, puremiskohtauksessa projektoristilta katsosi vissiin tarkkaavaisuus. Isän ansaälynväläykset pakolliseen pistänpä kaikki huonekaulut paskaksi moottorisahallani ‑kohtaukseen veivät elokuvalta metsäkohtauksissa (ajoittain) saavutetun synkän tunnelman.
Tytön naurun ymmärrän seuraavasti: uni, jossa taltalla ollaan hammaskalustoa irroittamassa, oli jotenkin niin epäuskottava ja äärimmäinen etenkin kun äiti rauhallisella äänellä mutisi avaa suusi tms., että vakavaa naamaa oli vaikeaa säilyttää. Peräti kirurgin välineistö ja puvusto! Nauroin kuitenkin enemmän poliiseille ja näille keskisormea näyttäneelle redneck-jengille.