Suomalaisen elokuvan festivaali 2005

En jaksa tuonne etusivulle mitään festivaaliraporttia kirjoittaa, koska aihe ei tunnu ketään kiinnostavan. Pistän tärkeimmät tähän, kyselkää jos jää joku vaivaamaan.

Torstaina en valitettavasti kerennyt koulukiireiden takia pelipaikalle. Avokki kertoi, että Laitakaupungin laulu oli ollut ihan viihdyttävä köyhälistökuvaus paneurooppalaisen realismin hengessä. Minä soitan sinulle illalla puolestaan oli kuuleman mukaan todella hauska Olavi Virta- komedia.

Perjantaina sitten lävähti ja lujaa. Mollbergin legendaarinen Maa on syntinen laulu iski juuri niin kovaa kankaalta kuin saattoi odottaakin. Mollen huikea naturalismi on kyllä aivan vertaansa vailla suomalaisessa elokuvassa, räkä ja visva huokuu satojen vuosien kituuttamista olosuhteiden armoilla, muttei koskaan käänny itsetarkoitukselliseksi sosiaalipornoksi. Mollberg itse, aika heikossa kunnossa by the way, esitteli elokuvan ja lopetti esittelynsä Mollemaiseen herjaan: "Olen täällä huomennakin, niin voitte sitten haukkua". Perjantain jälkiruoka, TJ Särkän ja Ossi Elstelän Nuoria ihmisiä taas edusti suomifilmiä keveimmillään. Hyvässä ja pahassa. Sota- aikaan tehty eskapistinen nuorisokuvaus oli parhaimmillaan harmitonta höhhöä, pahimmillaan raivostuttavan teennäinen ja hutaistu viritelmä. Elokuvassa Hannes Häyrisen tulkitsema nuori keksijä Jean Kelo etsii elämänsä rakkautta. Nuff said, methinks.

Lauantaina olikin sitten jo enemmän savottaa. Päivä alkoi Wilho Ilmarin ja Axel Slaguksen mykkäleffalla Tukkijoella. Esitetty kopio oli vasta restauroitu ja ensiesitys. Live- säestyksestä huolehti kaksi hanuristia ja sellisti. Tilaisuus oli luonnollisesti hieno ja elokuvakin yllätti positiivisesti. Kyseessä oli tietysti Teuvo Pakkalan legendaarisen tukkilaisnäytelmän filmatisointi, mutta sepä olikin toteutettu tyylillä eikä teknisesti häviä aikakauden kansainvälisellekään ei- kokeilevalle mykkäelokuvalle. Puoliltapäivin esitettiin Veikko Aaltosen dokumentti Työväenluokka. Se osoittautui kelpo katsaukseksi suomalaisen teollisuusduunarin arjesta vuonna 2004. Tämä siis siitä huolimatta, että elokuvansa esitellyt ohjaaja Veikko Aaltonen ei leffastaan juuri kehumista löytänytkään. Allekirjoittanut jätti suosiolla väliin Mollbergin Siunatun hulluuden joka videotykiltä esitettiin ja käytti aikansa puffatakseen illan odotettua Milkaa eräälle elitistille. Puffaus oli ilmeisen onnistunutta, vaivautuihan kyseinen "pitkä humanisti" toden totta Milkaa tsekkaamaan. Siunattua hulluuttakin kehuttiin näkemykselliseksi ja hauskaksi ko- habitanttini toimesta.

17.00 oli vuorossa Roland af Hällstömin Ylijäämänainen. Hauskasta nimestään huolimatta kyseessä oli hard hitting sosiaalidraama naisesta, joka vanhapiikoitui. Lievästä paatoksellisuudestaan huolimatta kyseessä oli miellyttävä melodraama toimivalla loppuratkaisulla varustettuna. Pääosassa Asta Backman oli erityisen mieleenpainuva. Ylijäämänaisen jälkeen vuorossa oli episodielokuva Kolmiapila. Vieraana näytöksessä oli yhden episodin ohjannut ja Ylijäämänaisessa näytellyt teatterineuvos Kyllikki Forssell. Diiva ottikin yleisönsä suurenmoisella karismallaan ja poistui salista aplodien saattelemana. Tähti on aina tähti! Kolmiapila elokuvana kuului samaan realististen suomifilmien kastiin kuin Ylijäämänainenkin. Kolmesta episodista koostunen tarinan rungon muodosti kehyskertomus, jossa aviopari haluaa adoptoida lapsen. Episodit ovat tietysti tarjolla olevien lasten surullisia kertomuksia. Kovaa kamaa tämäkin.

Lauantain kohokohta ja zeniitti oli Rauni Mollbergin harvoin nähty suurelokuva Milka. Suomalaisessa kansallisfilmografiassa aivan omassa kastissaan oleva eepos on kovasti tarkovski meets bergman- osastoa. Aivan loppuun asti rytmitys ei ehkä kanna, mutta jo kuriositeettina Milka on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Milka on juuri naiseksitulemisen kynnyksellä seisova lapintyttö. Hänen elämässään on hellä äiti ja äidin mielitietty, erakkomainen kirvesmies Ristusperkele a.k.a Ojanen. Ojanen tykkää sekä äidistä ja tyttärestä, eli draaman ainekset ovat siinä valmiina.

Sunnuntain tarjonnan aloitti Suomen Lubitschin, Valentin Vaalan, mainio rakkauskomedia Kaikki rakastavat. Käsiohjelmassa festivaalijohtaja, Turun yliopiston mediatutkimuksen laitoksen lehtori Tommi Römpötti osoittaa jälleen kerran suuren näkemyksen puutteensa dissaamalla elokuvan amatöörimäisenä ja vanhentuneena. Totta onkin, että Vaalan uralla on suurempiakin elokuvia. Kaikki rakastavat toimii kuitenkin juuri yhdistämällä hyvin jaksotetun käsikirjoituksen, oivat näyttelijät ja Vaalan hienovaraisen rytmityksen. Neljän tähden kamaa, sanon minä. Terkkuja Römpsälle!

Puoliltapäivin esitetty suomalaisen indie- elokuvan pioneerin Maunu Kurkvaaran ohjaama, tuottaman, leikkaama ja käsikirjoittama Patarouvakin osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Kurkvaaran omarahoitteinen draama ei tuotantoarvoiltaan ja ilmiasultaan juurikaan häviä saman ajan studioelokuvalle. Sen sijaan siinä on yllättävän toimivaa dialogia ja hyvin toimiva rakenne. Pointseja vähentää hieman hidas tempo ja ajoittainen arkinen lavastus.

Allekirjoittaneelle festareiden päätösleffa oli Ville Salmisen Kaks' tavallista Lahtista. Kyseessä oli mitä mainioin musiikki- iloittelu Toivo Kärjen ja Repe Helismaan kynistä. Näyttelijäkaartikaan ei juuri toivomisen varaa jättänyt: Tommi Rinne ja Leif Wager näyttelivät sukunimikaimoja naapureita jotka haksahtavat samaan huonoon naiseen. Saatuaan potkut töistä, molemmat yrittävät menestyä elämissään voittaakseen naisen itselleen, mutta kohtaavatkin yrittäessään paremmat rouvat (Pirkko Mannolan ja esityksessä vieraana olleen Leni Katajakosken). Ville Salmisen ohjaus on sujuvaa ja muutenkin taitavien tekijöiden komediaa seuraa ilokseen.

Allekirjoittanut ei uskaltanut mennä festivaalien viimeiseen näytökseen, katsomaan Mollbergin Tuntematonta, koska maanantaina on vittumaista mennä töihin jos emotionaalinen takki on tyhjä.

Festivaalijärjestäjille suurkiitokset ja ensi vuonna uudestaan!