Chaplin

Sain tänään postissa tilaamani Chaplinin elokuvan, The Circus. Päivän aikana ehdin katsoa elokuvan kahdesti ja täytyy sanoa, että olen siitä varsin innoissani. Ensinnäkin tämä oli niitä Chaplinin pitkiä elokuvia, joita en ollut aikaisemmin nähnyt. Televisio kyllä esitti ansiokkaasti Chaplinin pitkiä elokuvia (esittäen aina jälkikuvana vielä jonkin lyhytelokuvan) tuossa jokin vuosi sitten, mutta jostain syystä tämä kyseinen elokuva jäi silloin katsomatta ja nauhoittamatta. Sittemmin mielenkiintoni tätä elokuvaa kohtaan kasvoi entisestään kun Sakari Toiviainen listasi sen Sight & Soundin äänestyksessä kymmenen kaikkien aikojen parhaan elokuvan joukkoon.

Se mikä minua tässä elokuvassa kiehtoo on sen surumielisyys ja ennen kaikkea sen kuuluisa lopetus (no niin, nyt spoilaa!), jossa sirkuskaravaani lähtee jättäen kulkurin yksin hiekkaan piirretyn ringin keskelle. Mielestäni tämä on yksi kaikkien aikojen hienoimpia päätöksiä elokuvalle. Minun on hyvin vaikea olla kova ja tunteeton siinä kohdassa, jossa koomikko seisoo staattisesti paikoillaan massiivisen sirkuskaluston vyöryessä hänen ohitseen. Istuttuaan sitten jonkin aikaa puisen laatikon päällä katsellen paikalle jäänyttä kangasriepua, jossa on tähden kuva, kulkuri lähtee jälleen liikkeelle tehden jaloillaan muutaman hassun liikkeen (tuoden mieleen varhaisen elokuvan The Tramp) ja suuntaa kulkunsa kohti uusia koettelemuksia.



Mitkä ovat teistä muista Chaplinin elokuvien hienoimpia hetkiä?

Chaplinin elokuvien katsomisesta on kyllä aivan liian kauan aikaa, jotta niistä osaisi sanoa mitään kovin tyhjentävää. Sirkuksesta muistan silti yhä elävästi ja juuri tuon lopetuksen. Mielestäni Chaplinin surumielisin elokuva, joka kuuluu niihin hienoihin saavutuksiin, joissa välittyy aikakauden muuttuminen. Mielenkiintoinen siksikin, että se valmistui samoihin aikoihin, kun äänielokuva alkoi tekemään läpimurtoa. Ehkä Chaplin näki sitä tehdessään kuuluvansa mykkäelokuvan katoavaan perintöön? Tiedä sitten. Miehen ajatuksista olisi mielenkiintoista lukea tuon asian suhteen. Toinen legendaarinen on tietysti Diktaattorin parturointikohtaus. Toimii joku kerta. Muutenkin elokuva on Tohtori Outolemmen jälkeen parasta eteen tullutta fasismin vastaista satiiria.

Sirkuksen traileri (tai yksi niistä) on oikeastaan aika hauska, sillä se kommentoi juuri tuota äänielokuvien läpimurtoa. Trailerissa kamera liikkuu sanomalehden pinnalla paljastaen hetken kuluttua The Jazz Singerin pienen elokuvamainoksen, joka hetken kuluttua näyttää varsin surkuhupaisalta, sillä sen alapuolella komeilee valtaisa Sirkuksen mainos. Sirkuksen ensi-illan aikoihin äänielokuvat olivat jo tehneet läpimurtonsa Hollywoodissa, mutta elokuva oli silti tavattoman suosittu yleisön keskuudessa.

Sirkus on siitäkin kiintoisa elokuva ettei Chaplin mainitse sitä kertaakaan omaelämänkerrassaan. Tälle on annettu kaksi (tai näihin minä olen törmännyt) erilaista selitystä: 1) Elokuva oli Chaplinin mielestä heikko ja hän halusi unohtaa sen, 2) elokuva toi vielä vuosienkin kuluttua Chaplinin mieleen niin paljon pahoja muistoja ettei hän halunnut lähestyä sitä näin jälkeenpäinkään millään tavalla. Sirkuksen tekemiseen liittyy katastrofi jos toinenkin. Sirkusteltat vaurioituivat ensin myrskyssä, sitten paloivat tulipalossa maan tasalle. Chaplinin 18-vuotias vaimo haki avioeroa kahden vuoden avioliiton jälkeen. Hänen lakimiehensä tekivät kaikkensa mustamaalatakseen Chaplinin ja tuhotakseen tämän uran lopullisesti (Hollywoodissa oli noihin aikoihin jo useamman tähden ura katkennut skandaalien takia) kaivamalla likaisimmatkin yksityiskohdat päivänvaloon. Verovirasto huomasi, että Chaplinilta oli mielettömät maksut rästissä jne. jne. Tämä uusi DVD –julkaisu valaisee aihetta varsin monipuolisesti ja täytyy kyllä sanoa, että on ihme että elokuva koskaan valmistui.



Diktaattorin parturikohtaus on tosiaan mainio. Itse pidän elokuvassa eniten kohtauksesta, jossa Hynkel nautiskelee tanssahdellen ajatuksella, että hän voisi pian omistaa koko maailman. Elokuva on kyllä ehdottoman onnistunut siinä, että se saa Hitlerin näyttämään vain ja ainoastaan naurettavalta. Mielestäni elokuvan loppu on myös hieno, joskin sentimentaaliseksi haukuttu. Chaplin ei puhu siinä enää diktaattorina tai juutalaisena parturina vaan omana itsenään, eikä niinkään elokuvamaailman ihmisille kuin meille katsojille. Hänen puheensa on kenties yksinkertainen ja naiivi, mutta se muodostaa mahtavan kontrastin Hynkelin raivokkaalle ja vihamieliselle julistukselle.

Ossessione (26.10.2003 02:12)

Mitkä ovat teistä muista Chaplinin elokuvien hienoimpia hetkiä?

Sirkuksen alkukuva ja Kaupungin valojen loppu tulevat ensimmäisinä mieleen.

Kaupungin valojen loppu minullekin tuli mieleen. Kultakuumeen kohta jossa talo keikkuu jyrkänteen reunalla on näitä lapsuuden kokemuksia joka on jäänyt vahvasti mieleen. Lauttasaaressa oli vielä 70-luvulla AD-Kino jossa sunnuntai-iltapäivisin näytettiin Chaplineja, Tarzaneita, piirrettyjä yms. ja ne näytökset olivat aina täynnä. koko salillinen skidejä karjui suoraa huutoa aina kun mökki kallistui. jälkeenpäin olen ihmetellyt kuinka todellisena se kohtaus jäi mieleen. nykyiset vekarat epäilemättä narisisivat siitä että fx on aika primitiivistä. Sirkuksen näin vasta joku vuosi sitten Orionissa ja pidin siitä aivan älyttömästi. yleisestihän sitä ei pidetä erityisen merkittävänä Chaplinin pitkien komedioiden joukossa (aiheetta, väittäisin) joten saattaa olla että odotukseni eivät olleet erityisen korkealla

Minullakin on aika kauan aikaa siitä, kun olen viimeeksi herran leffoja katsonut. Se mikä niistä on päällimmäisenä jäänyt mieleen on juuri tuo surumielisyys. Mieleenjääneitä kohtauksia on paljon, vaikka toisaalta muutamat kohtaukset on jäänyt sen takia mieleen, että ne esitetään aina jokaisessa mahdollisessa dokkarissa.

Chaplin on ihan ok, mutta silti Buster Keatonin leffat ovat olleet enemmän minun makuun.

The Circucsen yhteydessä televisioesityksessä oli muistaakseni The Idle Class. Circushan on varsin mainio elokuva.

Ikimuistoisia Chaplin-hetkiä ovat tietysti liukuhihnapsykoosi (lapsuuden suosikki) Nykyajassa, Kultakuumeen talonkeikailut, jatkuva perseellepotkiminen joka elokuvassa ja Parrasvalojen loppu, missä tuppasi tulemaan tippa linssiin. Noitahan kyllä piisaa enemmän kuin jaksaa kirjoitella.

Missä ovat kaikki tunteelliset hupsuelitistit jotka itkevät Chaplinin pojassa?

Mulle on jäänyt mieleen esim. Pawnshop-lyhärin jakso jossa Chaplin ensin hajottaa asiakkaan pantiksi tuoman taskukellon osiinsa ja nappaa sitten tyyppiä vasaralla otsaan kun tämä alkaa reklamoimaan. Muutenkin alkuaikojen anarkistiset gagit viehättävät enemmän kuin myöhempien leffojen sentimentaalisuus.

Nykyajasta jäi ainakin mieleen kun Chaplin ravintolassa esittää laulun siansaksaksi. That was great. Tietysti nuo jo mainitut kohtaukset Diktaattorista ovat hyvin muistissa. Siniparta jäi hyvin mieleen Chaplinin niin erilaisen roolin vuoksi, ei niinkään minkään yksittäisen kohtauksen. Paitsi että lopun teloitus oli aika tyrmäävä näin Chaplin-kohtaukseksi ajateltuna. Chaplinin poika oli kuitenkin mielestä aina koskettavampi kuin mikään Kaupungin valot tahi Sirkus.

Chaplinin varhaisemmat elokuvat (Keystone ‑kausi) edustivat todellakin hyvin väkivaltaista huumoria ja täydellistä sikailua. Sittemmin kulkuri muutti tyyliään hieman taiteellisempaan suuntaan (Essanay ‑kaudella) ja astui ulos komerosta surumielisenä herrasmiehenä. Yleisö oli tietysti ihastunut sikailijaan, eivätkä kaikki ottaneet, siis aluksi, näitä "taiteellisempia" elokuvia yhtä innostuneesti vastaan. The Tramp (1915) taisi olla ensimmäinen elokuva, jossa kulkuri ei saa tyttöä itselleen ja poistuu lopulta paikalta pää painuksissa. Itse pidän näistä uudemmista elokuvista huomattavasti enemmän, mutta kyllä noissä anarkistissakin on mahtavia hetkiä mukana. Pawnshop on niitä elokuvia, joita en ole nähnyt, mutta täytyy sanoa että tuo "nappaa sitten tyyppiä vasaralla otsaan" kuulostaa mahtavalta! Usein huomaan törmääväni ihmisiin, jotka ovat nähneet Chaplinin myöhäisempiä elokuvia ainoastaan joskus lapsuudessaan ja tällöin muistikuvat niistä tapaavat olla huomattavasti surumielisempiä ja sentimentaalisempia, kuin itse elokuvat. Itse löysin Chaplinin elokuvat vasta myöhemmällä iällä, sillä lapsuudessani en kyennyt niiden surumielisyyden läpi näkemään niisä mitään hauskaa.

Bitnik (28.10.2003 15:20)

Missä ovat kaikki tunteelliset hupsuelitistit jotka itkevät Chaplinin pojassa?

Tässähän minä!

Nostetaan vanha ketju esiin.

Aloitan kommentoinnin toteamalla, että itselleni toimii huomattavasti paremmin Chaplinin pitkien elokuvien kulkuri, kuin ensimmäisten elokuvien väkivaltainen rähinöitsijä.



Lähes jokaisesta Chaplinin elokuvasta löytyy poikkeuksellisen hienoja hetkiä. Chaplinin pojasta löytyvät mm. seuraavat kohtaukset: kulkuri on virittänyt pojalle, joka on vielä vauvaiässä, oman omituisen pedin, jonka viereltä löytyy esimerkiksi kannu, josta välillä hörppiä juomista. Hauskoja ovat myös kohtaukset, joissa poika heittelee kivillä ikkunoita säpäleiksi ja poliisi hiippailee hänen taakseen. Poika lähtee kulkurin perään ja tämä puolestaan yrittää potkia poikaa kauemmaksi. Kolmantena vielä mainitsen yksittäisen kuvan, joka on jäänyt mieleen erityisen hyvin senkin takia että se löytyy kotoa seinältä julisteesta. Kyseessä on siis kuva Chaplinista ja pojasta istumassa portailla (vai jalkakäytävän reunalla) alakuloisina.



Myös elokuvasta Nainen Pariisissa löytyy muistaakseni ihan mieleenpainuvia kohtauksia, vaikka Chaplin ei siinä itse esiinnykään. Joka tapauksessa kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä elokuva ja etenkin Adolphe Menjoun roolisuoritus on jäänyt itselleni erityisen hyvin mieleen.



Kultakuume on tuntunut usein omasta mielestäni hieman yliarvostetulle chaplinille ja samalla muutamat sen kohtaukset, kuten sämpylätanssi (olivatko ne sämpylöitä?) sekä Chaplinin muuttuminen linnuksi. Sen sijaan hauskemmista hetkistä on jäänyt mieleen alun kohtaus, jossa kulkuri kiipeää vuorta ja karhu lähtee hiipimään hänen peräänsä. Eikös siinä tuollainen kohtaus ollut, etten ala keksimään siihen omia juttujani?



Ensimmäisen kerran Sirkuksen nähdessäni yllätyin siitä, miten hyvä elokuva on kyseessä, kun kuitenkin olin aiemmin saanut juuri sen käsityksen, että Sirkus ei lukeudu parhaiden Chaplinin elokuvien joukkoon. Yksittäisiä kuvia tuon lopun lisäksi ei ole kuitenkaan jäänyt mieleen, mitä nyt sitten kohtaus peilihuoneen läheisyydessä ulkona, jossa kulkuri pakenee poliisia ja piiloutuu äkkiä niiden mekaanisten nukkejen (miten tuo sana taivutetaan?) joukkoon (siis niiden, jotka tekevät koko ajan samaa liikettä; käännös, lyönti, käännös jne.).



Kaupungin valot on omalla listallani toiseksi paras Chaplinin elokuva. Siitä on jo kuitenkin aikaa, kun olen sen viimeksi nähnyt, joten kovin tarkkaan en yksittäisiä hetkiä siitä muista. Joka tapauksessa elokuva on sopiva sekoitus komediaa ja sentimentaalisuutta kulkurin tyyliin.



Nykyajasta on tosiaan yksi kuva ylitse muiden eli kulkuri liukuhihnalla. Onhan elokuvassa muitakin hilpeyksiä, kuten lammaslaumasta ihmisvilinään muuttuva kuva sekä Chaplin, joka joutuu sattumalta kapinoiviin lakkoilijoihin.



Diktaattorin loppua kuulee säännöllisesti moitittavan sentimentaaliseksi, naiiviksi tai muuhun elokuvaan sopimattomaksi, mutta itse olen ollut sitä mieltä, että Diktaattori kasvaa lopulliseen suuruuteensa (vaikka se ei olekaan parhaita chaplineja) lopun ansiosta. Elokuvan alku on varsin hauska, jossa näytetään parturin tarinaa ensimmäisessä maailmansodassa, ja kuinka hän menettää muistinsa.



Ritari Siniparta on itselleni se rakkain Chaplin. Sen musta huumori ja samalla jonkinlainen intellektuelli asenne tappamiseen – ja samalla lähestymistapa aiheeseen – ovat jotain sellaista mikä toimii minuun uskomattoman hyvin. Loppukohtaus on ehkä yksi hienoimpia koskaan ja keskustelut papin kanssa (sekä oikeudessa) ovat mainioita. Myös kohtaus järvellä, jossa Verdoux yrittää murhata Martha Rayen esittämää hahmoa on varsin hilpeä.



Parrasvalot on tasaisen hyvä, mutta ei mitenkään erinomainen elokuva. Lisäksi se ei ole yhtä hyvin etenevä kuin Chaplinin aiemmat elokuvat ja paikoittain se on myös turhan raskastekoinen. Joka tapauksessa elokuva olisi sopinut hyvin tekijänsä joutsenlauluksi ja osittainhan se sitä onkin; onhan se viimeinen Yhdysvalloissa tehty Chaplinin elokuva. Ja tavallaan Calveron kuolema onkin Chaplinin taiteilijanuran päättävä hetki, vaikka elokuvasta Kuningas New Yorkissa löytyykin vielä pari satunnaista hauskaa hetkeä.

Bitnik (28.10.2003 15:21)

Missä ovat kaikki tunteelliset hupsuelitistit jotka itkevät Chaplinin pojassa?

Pistäähän tuo nieleskelemään, vaikka elokuvan on nähnytkin lukemattomia kertoja .



Itse lukeudun myös niihin, joista Chaplinin herrasmieskulkuri toimii huomattavasti paremmin kuin alkuaikojen rähinöitsijä. Ja mitä ikimuistoisiin kohtauksiin tulee, niitä onkin täällä jo lueteltu, mutta yksi suosikkini puuttuu. Se on lyhäristä Shoulder Arms: Chaplinin esittämä sotilas tulittaa vihollisjoukkoa juoksuhaudasta ja jokaisen laukauksen jälkeen merkitsee vieressä olevaan tauluun / parruun osumat tukkimiehenkirjanpitoa käyttäen.

Kerrassaan huima mies ja todellinen auteur, aivan sama millä mittapuulla tai aikavälillä asiaa tarkastelee. Tärkeä edelläkävijä, kameleontti ja monilahjakkuus. Ennen kuin tajusi elokuvista (tai mistään) oikeastaan mitään, oli Chaplin televisiossa mellastamassa lyhäreillään useana viikonloppuna ja sai koko perheen nauramaan virtsankarkausta jatkuvasti uhmaten. Teinarina sitten ihmettelin, miten vitussa jaksaa eräs hyvä ystäväni hehkuttaa Chapea vieläkin lähes jatkuvasti. Haastoi minut katsomaan kanssaan The Great Dictatorin ja Gold Rushin. Oli perkele oikeassa. Elokuvallisista ansioista Chaplinia ei tee mieli moittia kuin ihme syndroomasta puuttua joihinkin töihinsä vuosia niiden valmistumisen jälkeen. 


Tylsästi enemmistöön liittyen, pidän Kulkurin hahmon inhimillistämistä hyveiden sinä ainoana oikeana vetona, mikä kehitti hahmosta sen kaikkien rakastaman ison lapsen ja ikuisen rasavillin, jolla on pohjimmiltaan erittäin hyvä sydän. Reuhaava kulkuri oli toki hauska mutta yksiulotteinen, ja Chaplin oivalsi hienosti tavan saada vanhaan työkaluun uutta intoa jolla netota sekä lisää yleisöä että mahdollistaa itselleen kokonaan uusia ilmaisun suuntia.


Kun herran täyspitkiä on ilmestynyt huokeasti Bluraylle, muutamia teoksia on tullut hommattua mieluusti omaankin hyllyyn. Tästä se wanha rakkaus alkaa taas hyvin lämmetä...


The Kid (Charles Chaplin, 1921)


Maanantaille oli pakko saada nopea ja tehokas annos jotain taattua hyvän tuulen meininkiä, ja miksi mennä tuttua klassikkoa edemmäs kalaan? Eikä tarvinnut pettyä. Kulkurin karisma puree kyynikkoonkin, kaikki on viimeisen päälle huolella toteutettua ja persuksille potkimisesta sun muusta hoopoilusta irtoava komedia ajatonta. Heti alkulainissa mainostettu tunnelatauskin on visusti tallella. Ja hyvältä näyttää.

Vaan ah ja voi, Soul Median äpärät huijasivat kuluttajaa väärin takakannen tiedoin, ja niin jouduin tyytymään Chaplinin uusiksi leikkaamaan 50-minuuttiseen versioon, eikä 68-minuuttisesta alkuperäisleikkauksesta ollut paketissa jälkeäkään. Ei muuta kuin metsästämään jostain Imagen R1-julkaisua... muitakin laadukkaita vaihtoehtoja saa suositella, jos kellään moisia tiedossa on.