Bläkkärit

Three the Hard Way (Gordon Parks Jr. 1974)


"What's happening?! Why?!" Kolme planeetan kovinta paikallisvähemmistön edustajaa vastaan paha arjalaishenkinen valkoisten limapallojen veljeskunta, joiden tarkoitus on pyyhkiä musta rotu pois USA:n nurkkia pilaamasta kemiallisella sodankäynnillä. Seuraa riittävä määrä räjähdyksiä, takaa-ajoja, ammuskelua ja jive-läppää. Kerrankin kalpeanaamaiset rikolliset ovat tarpeeksi runsaslukuisia, typeriä ja hikisiä (kätyrit) tai umpihulluja sliipattuja misantrooppeja (johtajat), mistä tulee ehdotonta plussaa. Humalaisen oloiset still-kuvat hassuine piu-äänineen tuovat tahatonta mutta tervetullutta lisäkipinää kerronnan kyseenalaisina tehkeinoina. Saman ohjaajan Superfly on jotain vielä (reilustikin) parempaa rotutietoista fantasiaa, kenties siksi että sillä on jalat enemmän maassa – niin absurdilta kuin moinen väittämä kuulostaakin – mutta tämän taustavisio on perinteisempää parittajan elämää räjähtäneempi ja tietyllä tapaa kiinnostavampi. Laatuviihdettä, etenkin kuin mukana on lyhyen aikaa myös kolme kovaa ämmää – yläosattomissa tietenkin.

Black Belt Jones (Robert Clouse, 1974)


Jim Kelly jäätävässä afrossa pieksämässä porukkaa pinoon vinkeästi huudellen ja wackawacka-rytmeillä tahditettuna. Spedeshow-huumori välillä toimii, välillä ei – yleensä ottaen ilman perseilyä olisivat turpajuhlat olleet komeampia ja nautittavampia. Kung fu ‑buumilta lainatut juonikuviot mustien karatekouluineen naitetaan bläkkäreiden kuvioihin, sekaan vähän bondeja, ja sekametelisoppa on valmis tarjottavaksi. Hassuttelu syö tylyyttä kuin sika leipää: vaikka luut rutisevat, palleja murskataan, jengiä pannaan kylmäksi mafiatyyliin ja legolandiaa uhataan restauroida biljardipalloilla, kaikki tämä tehdään veikeän three stooges ‑komedian ehdoilla. Vaikka kuinka valitan hölmöilyn määrästä, enkä halua enää ikinä nähdä italialaisgangsteria huutamassa pöryistyksessään "Mamma mia!", haluaisin antaa palkinnon sille nerolle joka keksi castata Scatman Crothersin karatekoulun johtajaksi.

Dolemite (D'Urville Martin, 1975)

Tuli pienenä yllärinä, että Rudy Ray Moore on esikoisroolissaan huomattavasti turpeammassa kunnossa kuin muutamaa vuotta myöhemmässä Disco Godfatherissa. Maailman kovin parittaja Dolemite tuo sitä kautta ruudulle oikeastaan vain lisähupia myötätuntoa herättävine nollailmeineen, uskomattomine ei-johda-mihinkään riimittelytarinoineen, noin vyötärön korkeudelle nousevine "karate"-potkuineen ja yleisine käsittämättömyyksineen. Kovaa meininkiä ja törkeitä kuteita, ja silti tässä vasta lämmitellään tulevia käänteissuuruuksia, selvästi kun kenelläkään osallistuneella ei ole varsinaista hajuakaan elokuvan teosta ja siihen liittyvistä hienouksista. Hauskaa oli, reippaasti enemmän kuin edellä mainitussa Black Belt Jonesissa.

The Human Tornado (Cliff Roquemore, 1976)

Nyt on huuruilussa ja kaikessa muussakin vaihde reilusti isommalla kuin edeltäneessä elokuvassa: Dolemite on nimittäin bäkki, haulikot sylkevät tulista kuolemaa, ninjailu on saanut mitä käsittämättömimpiä piirteitä, ja niin kovaa pannaankin että talo hajoaa! En pysty mitenkään luettelemaan, mitä kaikkea samaan elokuvaan on ahdettu, mutta paljon, PALJON! Ja meininki... suvantokohtia ei ole juuri ollenkaan, otteet sikailutason kovia alusta loppuun, ja juuri kun luuli nähneensä kaiken, tapahtuu jotain ihan muuta. Sana "psychotronic" on keksitty juuri tällaista kamaa kuvailemaan. Moorekin rupeaa olemaan tikissä, touhut ja ilmeet ovat sataprosenttisen överiä ja Dolemiten taikinanaamaisuuteen verrattuna ilmehtimisessä on jo yritystä, törkeyksien paiskautuessa suusta ulos kuin katapultilla singotut kivet. Voin vain suositella lämmöllä, ihan kaikille.

Black Caesar (Larry Cohen, 1973)

Sokeinkin silmin nähden halvalla tehty nousu, uho ja tuho ‑tarina tuuttaa eteenpäin silkan testosteronin voimin röyhkeillen ja pöyhkeillen, jättäen kaiken muun vähemmälle huomiolle tai jalkoihinsa. Tässä vaiheessa uraa Fred Williamsonin hamosta paistaa vielä tiettyä nöyryyttä läpi, mikä tekee elokuvalle pelkästään hyvää: mies jopa nilkuttaa ja herranjestas sentään pelkää! Cohen on tehnyt pikkurahalla ihmeitä tämän jälkeenkin, muttei yhtään näin asfaltinkatkuista elokuvaa ikänään. Henkilökohtaisiin bläkkisten best eva ‑lemppareihini on vielä matkaa, mutta jostakin syystä tämän ääreen on hirveän helppo palata. Iso osa syistä löytyy varmasti James Brownin rytmeistä ja ikiviileästä Fred Williamsonista. Puutteineenkin tätä on helppo suositella vaikkapa portiksi bläkkäreiden ihmeelliseen maailmaan.

Hell Up in Harlem (Larry Cohen, 1973)

Olen katsonut tämän selvästi liian vakavissani viimeksi, äkkijatkoksi yllätysmenestyjä Black Caesarille viikonloppujen / kuvaustaukojen aikana kyhätty sillisalaatti kun on yksiselitteisen viihdyttävä älyvaparipotku eikä sellainen turhake kuin miksi olin sen mieltänyt. Nyt mennään vielä enemmän meiningin kuin minkään muun voimin, kun ensin introssa kirjoitetaan hieman uusiksi ekan osan loppu ja nostetaan myöhemmin framille itse mustan keisarin sijaan tämän isäpappa, joka onkin vetkun kaupparatsun sijaan synnynnäinen kummisetä – ajatella! Pahaperseneekereitä ja silmitöntä väkivaltaa millä tahansa tekosyyllä silmämunille tykittävä toimintakimara juhlii järjen puutteellaan vilpittömästi ja innolla, kassakoneen kilinää odottaen.

23. Black Caesar (1973) ***½

Hyviä pienen budjetin leffoja roppakaupalla aikoinaan työstänyt Larry Cohen ei vetänyt hutilaukausta tämänkään leffan kohdalla. Black Caesar on allekirjoittaneelle varsin hyvä ensikosketus blaxploitaation maailmaan (siis alkuperäiseen maailmaan, sillä Black Dynamiten olenkin jo nähnyt). Fred Williamson oli hyvä valinta päärooliin, eikä ihme että miehen status kulttileffojen tähtenä kasvoi tämän jälkeen. Tämänkin leffan kohdalla oli hieno nähdä mitä kaikkea Cohen sai aikaiseksi pienellä budjetilla. New Yorkin kaduilla kuvatut kohtaukset on pääosin tehty "mennään ulos ihmisten keskelle ja vedetään kohtaukset purkkiin" ‑tyylillä, ja joku rosoinen viehätys noissa kohtauksissa piileekin. Hienona esimerkkinä tästä on se jalkakäytävällä autolla kaahailu. Lisähuomiona vielä pisteet upeasta soundtrackista. James Brown jos kuka pystyy luomaan hyvää fiilistä tällaiseen leffaan, ja kaikki soundtrackin biisit ovat aikalailla timanttisia. Ehkä Black Caesarin juonesta loppuu hieman puhti loppupuolella, mutta ihan viihdyttävä bläkkäri tämä on silti.

http://www.youtube.com/watch?v=RumD4f8cNXE

Tällaista tuli katsottua kasetilta Force Four – neljän voima , aka Black Force

http://www.fixgalleria.net/release.php?id=3111


Julkaisijana persoonallisiin tuotoksiin erikoistunut Mistar. Se jo hieman antoi vinkkiä että nyt ei ole Shaft tai Superfly luvassa. Ensimmäiset 5 minuuttia meni räpsyvän kuvan kera luomassa alkutahteja, sitten homma tasaantui ja maaliin päästiin ongelmitta. Taas pari traileria kasetin alkuun ois ollu paikallaan.


Hyvä soundtrack tässä oli, mutta filmissä ei juuri tolkkua ole. Musiikille annetaan tilaa ja kehno dubbaus jää 70-luvun poljennon alle muutamassa kohtaa. Mutta sitä karatea, sitä osataan elokuvassa riittävästi aina kun sen aika on. Suvantokohtia silti on vaikka filmi on alle 1h20 pitkä. Potkuhippaa seurataan hauskojen ääniefektien ja funkjamien saattelemana. Staattisen taistelukuvauksen lisäksi tarjotaan kirsikaksi kakun päälle pari kappaletta hidastuksia. Eeppinen lopputaistelu nähdään...

Taistelut menee huumorilla ja musiikki toimii, kaikki muu kengännauhabudjetin soosi mitä tässä tulee mukana ei mene alas. Jos hankkii tukevan humalatilan ja heittää äänet lujemmalle niin voi jäädä mielikuva huikeasta toimintafilmistä. Tynnyrin pohjia tässä genressä.

Lumimiehen kuolema, Mistar KY Fix

Tätä blax-genreen on laitettu, no kyllä tässä soulit ja funkit soi. Etelä-Afrikassa tehty toimintapätkä on selvästi parempaa settiä siitä suunnasta. Nämä nyt pääsääntöisesti pitäis olla Amerikan lähiösankareista, että ois genreä bläkeimmillän. Onhan ne filippiineillä tehdyt blax-vetoiset väännötkin laskettu tähän osastoon aina mukaan niin mahtuu kai se tämäkin. Ammuskeluissa ketsuppi lentelee siihen malliin että leikkaamatonta tavaraa on.

Ossie Davis: Cotton Comes to Harlem (1970) 7/10

Blaxploitaatioilmiön katsotaan saaneen lähtölaukauksensa Sweet Sweetback's'istä, mutta oma kunniansa kuuluu eittämättä myös Cottonille, joka tuli ensi-iltaan yli puoli vuotta ennen Sweetiä. Cottonissa on nähtävissä suurin osa myöhemmin blaxploitaatioelokuvien määritteiksi nimitettävistä piirteistä. Omalta osaltaan kova 8 miljoonan dollarin lippuluukkutulo, josta arvioiden mukaan 70 % kertyi mustalta yleisöltä on varmasti informoinut elokuvatekijöitä jatkamaan näin viitoitetulla tiellä.

Cotton on rakenteeltaan dekkarielokuva, yhdistettynä satiirin ja farssin rajamaastossa liikkuvaan komediaan ja "mustaan rytmiin", joka tulee esille juuri "ghetto-huumorissa" ja mustan musiikin käytössä. Vasta Sweet taisi tarjota myöhemmille blaxploitaatioille niiden karumman asenteen. Cottonissa törmäillään vesimeloneihin, ihmiset lentelevät ilmaan kaaressa, piiraita isketään päin kasvoja, melko karnevalistista menoa parhaimmillaan/pahimmillaan.

Harlemin kuin taskunsa tuntevat etsivät Gravedigger Jones ja Coffin Ed yrittävät selvittää mihin "Back to Africa" ‑tapahtumasta elokuvan alussa ryöstettävät ja puuvillapaalin sisään piilotetut 87.000 dollaria ovat päätyneet. Ympäri Harlemia matkaavan paalin perässä on myös Back to Africa ‑kampanjallaan toiveikkailta mustilta rahoja huijaava niljakas pastori Deke O'Mally (jonka hahmo on viittaus 20-luvulla vaikuttaneeseen mustaan nationalistiin Marcus Garvey'iin), ja hämäräperäinen valkoihoinen gangsteri. Taustalla pyörii myös ilmeisesti Mustia Panttereita mukaileva enemmän tai vähemmän säälittävä Black Power ‑järjestö kätyreineen. Enemmän kuin oleellinen osa elokuvan juonta puuvillapaali, "King cotton", sisältöineen toimii maltanhaukkamaisena MacGuffinina, joka aikaansaa elokuvan vauhdikkaan tapahtumaketjun purkautumisen.

Saadakseen Cottoniin autenttisempaa mustaa otetta, tuottaja Goldwyn Jr. palkkasi Ossie Davisin ensin muokkaamaan käsikirjoitusta, ja myöhemmin ohjaamaan koko elokuvan. Vaikka tuottaja halusi autenttisempaa mustaa näkyville, varoi hän kuitenkaan etäännyttämästä olettamaansa yleisöä liikaa, ja laittoi kapuloita tietoiseksi mustaksi tiedetyn Davisin suunnitelmille. Davis on sanonut "taiteellisen integriteettinsä" olleen Cottonin kohdalla noin 60-prosenttista. (Ja Cottonin jatko-osassa, Come Back, Charlston Bluessa, muutamaa vuotta myöhemmin Davis ei ole enää lainkaan mukana). Tästä huolimatta Cottonin huumori ja satiiri on melko rohkeaa ja ottaa kantaa moniin mustia koskettaneisiin stereotypioihin ja ongelmiin, niin elokuvan sisällä kuin yhteiskunnassa laajemmin. Selkeitä satiirisia viittauksia, tai stereotypioiden ylösalaisin kääntämisiä, ovat ainakin takaa-ajon päättyminen Jonesin ja Edin törmätessä vesimelonikärryyn, mustan "kansannousun" eskaloituminen hysteeriseksi kaaokseksi sinne-tänne lentelevine kanoineen, tunnetun sanonnan kääntäminen elokuvan juonen kontekstissa muotoon "Honkey in the Woodpile", ja vaarattoman "tom"-hahmon osoittautuminen oletettua juonikkaammaksi. Koska Davis oli musta ja tiedostava, hänen oli mahdollista vitsailla asioilla, joihin valkoinen ohjaaja ei välttämättä olisi uskaltanut kajota.

Vaikka monet tahot valittivat ettei Cotton edusta "aitoa Harlemia" tai "ettei se ole militantti" (päin vastoin, militantti musta esitetään huvittavana elementtinä), se kuitenkin kuvattiin lähes kokonaisuudessaan Harlemissa, mikä oli suhteellisen harvinaista tuona aikana. Harlemia pidettiin vaarallisena ja epävakaana kuvauspaikkana, mutta Davis tuotantoryhmineen pyrki sitouttamaan paikallisia asukkaita tuotantoon ottamalla heitä ekstroiksi ja harjoittelijoiksi. Harlem on Cottonissa isossa roolissa heti ensimmäisestä intruductory-kohtauksesta alkaen (joka muuten tuo mieleen toisen blaksploitaatioelokuvan SuperFlyn autoilukohtaukset, tuskin sattumalta).

Cotton Comes to Harlem on yllättävän fiksu ja huvittava elokuva, joka yrittää tehdä kunniaa pahamaineiselle kaupunginosalleen ja sen asukkaille. Se myös antaa mustille läsnäolon elokuvassa niin hyvässä kuin pahassa: erityisesti etsiväkaksikko omaa todellista kyvykkyyttä ja he ovat potentteja toimijoita Harlemin kontekstissa. Kun ottaa huomioon kuinka kokematon elokuvantekijä Davis oli, hän tekee hyvää työtä.

Melvin van Peebles: Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971) 4/10

Bordellissa pojasta mieheksi kasvaneen Sweetbackin matka epäpoliittisesta pimp-hahmosta mustan miehen aseman tiedostamaan herääväksi "taistelijaksi". Ja kaikki Ranskan uuden aallon innoittamalla "mustalla elokuvakielellä" kerrottuna; mikä Baadasssss Songin tapauksessa merkitsee hegemonisen valkoisen narratiivin hajottamista kasaksi visuaalisia kikkoja, montaaseja, jump-cuteja, ja muita elokuvallisen ajan pirstomiseen käytettyjä keinoja. Song oli itselleni pettymys, sillä ulkoelokuvalliset seikat osoittautuivat niin selkeästi merkittävimmäksi anniksi. Itse katsomiskokemusta voi kutsua työksi, sen verran puulta van Peeblesin ympäri länsirannikon rapistuvia esikaupunkeja ja aavikoita juoksentelu maistui. Elokuvan arvo on enemmän sen monimediaisessa

(mikä vittu tää on suomeksi, multimediaanisessa(?))

kokonaisuudessa, jossa elokuvan muoto, sen musiikkivalinnat, soundtrack erillisenä julkaisunaan, van Peeblesin kirjoittama kirja, ja van Peeblesin muut omat mediaesiintymiset elokuvan tiimoilta muodostavat. Mikäli blaxploitaatio ammensi Sweetbackistä jotain, ammensi se nimenomaan tästä median kokonaisuudesta; siitä aggressiivisesta asenteesta, jota kokonaisuus ilmensi. Itse elokuvan "vallankumouksellista" muotoa myöhemmät bläkkärit eivät noudattaneet, paitsi ehkä siinä mielessä että elokuvalliset heikkoudet pystytään Sweetin kautta sivuuttamaan "asiaankuuluvina tehokeinoina" :)

van Peeblesin oman erittäin poissaolevan roolisuorituksen kautta Sweetbackin läsnäolo elokuvassa on aavemainen ja persoonaton (liekö tee-se-itse tuotannon stressi vienyt keskittymisen roolisuorituksesta), ja sen voi katsoa tarjoavan elokuvan diegesiksen ulkopuolisen läsnäolon. Sikäli kuin mustan miehen vapauden kuvastajana toimii nimihahmon seksuaalinen potentia ja tämän herääminen parittajahahmosta tietoiseen vastarintaan, van Peeblesin hahmon passiivisuus ja hänen ilmeensä tyhjyys luovat epävarmuutta maailmaan. Sweetbackin ilme on tyhjä (sieluton) jokaisessa seksikohtauksessaan: hän ei näytä nauttivan lainkaan, ennemmin hän pakonomaisesti "suorittaa" aktia, jota ympäristö häneltä vaikuttaa odottavan. Katsojan pitää myös melkein tietää (lukemalla esimerkiksi van Peeblesin mustan elokuvan manifesti) ymmärtääkseen että Sweetback herää vastustamaan valkoista miestä, muuten koko elokuvan viimeisen kolmanneksen kestävä karkuunjuoksentelu ja lopulta Meksikon rajan yli luikkiminen saattaisivat jäädä ymmärtämättä "vastarinnaksi".

"A BAAD ASSSS NIGGER IS COMING BACK TO COLLECT SOME DUES..." ... elokuvan legendaarisen loppukaneetin ilmestyminen ruutuun Sweetback'in juostessa samalla kohti horisonttia aavikolla tuntuu sekin hieman erikoiselta. Yksi merkittävä juonne afrikanamerikkalaisen elokuvapreesensin ongelmakohdista puhuttaessa on ollut taistelu mustasta läsnäolosta urbaanissa USA:ssa. Hollywood ehdotti pitkään etteivät mustat sopineet moderniin kaupunkielämään, että heidän luonnollinen paikkansa oli maaseudulla (lue: plantaasilla). Tästä huolimatta "Baad Asssss Nigger" ei onnistu ottamaan minkäänlaista vallankumouksellista otetta kaupunkitilasta vaan "vetäytyy vuorille" nuolemaan haavojaan. No, kaikesta huolimatta Mustien Panttereiden Huey Newton pissi hunajaa ja näki Songissa mustan nationalismin miehuullisuuden ytimen niin selkeänä, että elokuvasta tuli järjestön puolivirallista infomateriaalia.

Richard Fleischer: Mandingo (1975) 8/10

Mandingo ei välttämättä kuulu blaxploitaatio-genren alle, mutta se voi kuulua. Enemmän kyse on erityisen Hollywoodin "etelän imaginäärin" hallitseman plantaasigenren äpärälapsesta, jonka osoittava sormi kohdistuu Gone with the Windiin sukulaiselokuvineen. Se, että Mandingo torpattiin aikanaan seksin ja väkivallan spektaakkelina vailla merkitystä on hankala ymmärtää: enemmän kyse on mielettömällä tunteella näytellystä melodraamasta, joka ottaa aikakautena myyntivalteiksi nousseet seksin ja väkivallan osaksi omaa elokuvallista kudelmaansa. Lopputulos on liioiteltu, likainen ja ruma kuvaus orjuudesta, mutta samalla elokuvallisesti hieno ja kiehtova teos.

James Mason (syvän olemuksellisesti rasistinen isä), Perry King (isiensä maan rasistisen perinnön ristiriitaisuuden koko kehollaan aistiva poika) ja Susan George (viktoriaanisen valkoisen naisihanteen vankina oleva seksuaalisesti tukahdutettu nuorikkovaimo) näyttelevät kaikki antaumuksellisesti orjayhteiskunnan valkoista eliittiluokkaa, joka tuntuu hukkuvan viktoriaanisen kulttuurinsa ja kunniansa sairaalloisuuteen ja ristiriitaisuuteen. Orjien kohtalo on välttämättä "epädramaattinen" (sikäli kun draama on inhimillistä toimintaa kuvaava sana), koska heille ei suotu ihmisen roolia plantaasin alaisuudessa: heidän osakseen osoittautuu reagoivan uhrin asema omistajiensa oirehtiessa omassa inhimillisessä taantumuksen tilassaan. Mandingon traagista ja jo-tuhoontuomittua tunnelmaa vahvistaa keskeisenä tapahtumapaikkana toimivan plantaasikartanon rapistunut ulkomuoto, jonka askeettinen lavastus ja valaistus (tai lavastamattomuus ja valaistuksettomuus) ovat erinomainen ratkaisu ja piruilu vanhan Hollywoodin prameita ja palatsimaisia plantaasikartanoita kohtaan.

Ilman viimeisen kolmanneksen ylimalkaisuutta draaman etenemisessä kokonaisuus olisi ollut eheämpi, mutta tällaisenaankin sanoisin että "must see".

Mandingo on näkemäti, mutta nähny pari Mandingon meiningeistä ammennettua filmiä, Drum ja harvinaisempi Musta hehku (Kolmoskanava FIx).

Ivan Dixon: Spook Who Sat By the Door (1973) 4/10

Ivan Dixon, joka tuli Hollywoodiin näyttelijänä 50-luvulla ja esiintyi mm. integrationistisessa Poitier-leffassa "A Raisin in the Sun" kanavoi turhautumistaan instituution ytimessä olevaan rasismiin monin tavoin; pahamaineisin, tai maineikkain, lienee Spook.

Musta tekijäryhmä esitti elokuvaa United Artistsille "tavanomaisen bläkkärinä", näyttämällä vain toimintakohtauksia sieltä täältä, ja lopullinen, poliittisesti tietoisen sosiaalisen melodraaman ja vihaisen satiirin yhdistelmä oli studiolle suuri pettymys. Elokuva on amatöörimäisen kankea, ja näyttää juuri niin halvalta kuin se on halpa (tai ehkä jopa halvemmalta). Kuitenkin, kuten NY Timesin aikalaiskriitikko Vincent Canby kirjoitti: "It is such a mixture of passion, humor, hindsight, prophecy, prejudice, and reaction that the fact that it's not a very well-made movie, and is seldom convincing as melodrama, is almost beside the point". "The Point" on tosiaan muualla, varsinkin kun UA (USA:n hallituksen painostamana) veti elokuvan pian levityksestä ja se katosi mystisesti bootleg-markkinoille. Tämän katoamisen kautta Spookin aura "kumouksellisena" elokuvana epäilemättä paisui ylimerkitseväksi.

Spookin ainekset ja ajatukset ovat tosiaan melko edistyksellisiä. Mustan yhteisön sisäistä ristiriitaa elokuva käsittelee realistiseen sävyyn nostaen esiin mustan yhteisön ja mustan poliisin ristiriidan, mulattiuden traagisuuden ja luokkaristiriidan mustan yhteisön sisällä proletariaatin ja keskiluokan välillä; elokuvassa viitataan jopa mustan nationalismin karibialaisiin juuriin. Mustan ja valkoisen välinen suhde taas esitetään karrikoidusti, stereotypioiden ja huumorin kautta, satirisoiden mustien asemaa valkoisessa mielikuvituksessa. Spookin kumoukselliset mustat käyttävät nokkelasti hyväkseen valkoisten täydellistä rasistista sokeutta mustien mahdolliselle kyvykkyydelle millään elämän osa-alueella. Mustien on Freemanin johdolla helppo organisoida maanalainen sissiorganisaationsa, kun valkoihoinen "the man" ei yksinkertaisesti ole kykenevä ymmärtämään että musta voisi mitenkään uhata valkoisen valtarakenteen "luonnollista" järjestystä. Kun musta kansannousu lopulta alkaa, valkoihoinen laki ja oikeus alkaa välittömästi etsiä olettamaansa venäläistä suunnittelijaa ja agitaattoria "neekerikapinan" taustalla.

Edistyksellinen Spook on myös siinä, että elokuvan "filosofia" on eettisesti harkittu ja perusteltu. Väkivalta, jolla se leikittelee perustellaan, ei suinkaan itseisarvollisesti vaan välttämättömänä uhrauksena, jota vapauden saavuttaminen vaatii. Väkivallan tarkoitus ei ole purkaa katkeruutta tuhoamalla valkoihoinen mies, vaan luoda riittävä paine jotta valkoihoinen ei voi enää kohdella mustia vain stereotyyppisinä figuureina: pakottaa valkoinen mies kohtaamaan musta mies ihmisenä.

Meller (28.1.2012 13:51)

Truck Turner (Jonathan Kaplan, 1974)


Hu! Tervetuloa 70-luvun arveluttavan elokuvan pariin. Truck Turner oli kyllä niin kova että ansaitsee ehdottomasti erityismaininnan blaxploitaation historiassa. Pelkästään alkutekstien aikana vyöryvä matsku laitapuolen kulkijoiden autenttisista tuhnuisista katumatseista ja noin miljoonasta takuumiespuljun julkisivusta virittää katsojan kotisohvalla kusen- ja asfaltinkatkuiseen tunnelmaan.

Truck Turner saa kottikärryllisen irtopisteitä ottamalla sanat "poliittisesti" ja "korrekti", potkimalla niistä paskat pihalle, nimitellen niitä neekerinartuiksi, kusten niiden päälle ja lähtemällä sen jälkeen naisiin, rellestämään, vetämään lisää äijiä ja muijia turpaan ja muutenkin aiheuttamaan yleistä pahennusta. Ei tule ihan heti mieleen yhtä täyteen mauttomalla kielenkäytöllä ja kyseenalaisella käytöksellä ladattua alansa edustajaa kuin mitä tämä oli. Truck Turnerin maailma on vahvasti fantastinen, normaalille ihmiselle suorastaan käsittämätön paikka täynnä machoilua, miesylivaltaa, väkivaltaa, isoja käsiaseita, sarjakuvaparittajia ja värikästä, ah, niin värikästä kielenkäyttöä. Niin, ja tietenkin isoa mustaa antisankaria joka on tilanteiden, auktoriteettien ja naisten herra, minne sitten meneekin. Kovaotteinen, viihdyttävä ja aidosti hauska elokuva joka ei vikise armoa eikä aio antaa sitä. Jos Across 110th Street on tyylilajin Rolls-Royce ja Superfly Porsche, Truck Turner on yli 500-heppaiseksi remmiahdettu ruosteenruskea Pontiac, tavallaan naurettava mutta niin vitun paha ettei sille tee mieli ryppyillä.

***½

Kompit Mellerin tekstille. Kyseessä on tosiaankin yksi genrensä parhaimmistoon lukeutuva elokuva. Monestihan Shaft nostetaan ensimmäisenä nimenä pintaan kun aletaan puhua blaxploitaatio-genrestä, mutta kyllä Isaac Hayesin tähdittämä Truck Turner ansaitsisi paremmin paikkansa kyseisellä listalla. Hienot musat, hyvää actionia ilman suvantokohtia ja myös huumoria, viihdettä ennen kaikkea ja hyvää sellaista.