Bläkkärit

The Final Comedown (Oscar Williams, 1972)



"Ain't white man a BITCH with his SHIT?!"

Sissitaktiikalla ja pääasiassa kokemattomilla näyttelijöillä kuvattu elokuva pyrkii vähemmän viihdyttämään ja olemaan enemmän poliittisesti tietoinen. Billy Dee Williams (Lando Carlissianina varmasti parhaiten tunnettu – ei mitään havaintoa onko mies sukua ohjaajalle) on nuori ja turhautunut musta mies, joka hengaa militanttiveljien kanssa ja lähtee / joutuu tositoimiin valkoista sortoa vastaan. Tarina kerrotaan aseellisen konfliktin loppupuolelta alkaen, palaten aina takaumina siihen johtaviin tapahtumiin ja nuoren militantin aatteelliseen kehitykseen, pääasiassa yllättävän rehellisesti ja melkein liikuttavan vakavissaan. Leffan avausjakso on todella kovaa kamaa ja leffan haastava rakenne hyvin ohjaajalla hanskassa. Samaa tehoa ei pystytä pitämään yllä koko pituutta, välistä jopa valitettavasti laahaillaan. Pari suoraan sanoen vitun noloakin kohtausta on tullut matkaan – boolimaljan luona kiehnääminen hidastekuvineen on jo jotain todella naurettavaa. Billy Dee Williams on oikein hyvä roolissaan, muut vaihtelevat OK-vakuuttavasta hirveään. Häpeilemätöntä black power ‑asennetta ja paasaamista riittää, varmasti siinä määrin että monelle piisaisi vähempikin. Ehkä minullekin. Vaan oli kyllä mielenkiintoinen, piristävä nähdä ihan oikean katupölyn tahrimaa tavaraa silkan sarjakuvamenon sijaan näin vaihteeksi.



Elstree Hillin DVD on hirvittävä pahnanpohjimmainen, vaikkakin puoli-ilmainen. NTSC-PAL ‑siirtoa tuskin voi enemmän päin helvettiä tehdä.

niinikään aika kurjana halpijulkaisuna aiemmin vain tarjolla ollut TNT Jackson on vastikään tullut tällaisessa kokoelmassa ulos

http://www.amazon.co...28662575&sr=8-1

pitäis olla kova kuva.

TNT Jackson oli joskus FiX kasettina, eikä se kovin kummoinen ollut, ehkä hieman viihdyttävämpi kuin Cirio H. Santiagon leffat yleensä. Toisaalta parhaat esim.

Naked Fist/Kiinanpommi on mm. näkemättä.. Ja lasketaanko noi Filippiineillä kuvatut leffat bläkkäreiksi on (kai?) sitten eri asia.

Kyllä tuon TNT Jacksonin kerran katsoi, tosin eipä jäänyt kauheesti mieleen, paitsi pääosan eukko...

Parempi ainakin kuin Ebony, Ivory & Jade, joka tais olla kyllä tv leffa...

One Down, Two to Go (Fred Williamson, 1982)



Williamson on lähtenyt paulnaschymaiselle egotripille miehittäessään ohjaajan, käsikirjoittajan sekä yhden tuottajan ja päänäyttelijän tuolit omalla persiillään. Kannattiko? Vastataan kysymykseen kysymyksellä: kuinka helkarissa onnistutaan näin messevä kaarti (Williamson, Roundtree, Kelly, Brown ja pienessä osassa vielä Joe Spinell kaupan päälle) heittämään noin 95-prosenttisesti hukkaan puuduttavaan ja töksähtelevästi etenevään perustarinaan? Editointi, kulku ja musiikki ovat itse asiassa suorastaan tuskastuttavan huonoa. Väkivalta, paskat vitsit tai bimbot muijatkaan eivät jaksa piristää keitosta juuri yhtään. Onhan se niin että 80-luku oli auttamatta muiden kuin blaksploitaatioiden aikaa, mutta kyllä näin nimekkäältä kaartilta on lupa odottaa jotain muuta kuin väsynyttä hautamonumenttia yhdelle kiintoisimmista amerikkalaisista elokuvagenreistä. Ei pärise. Suhahti.

Keenen Ivory Wayans :

I'm Gonna Git You Sucka (1988) **½







Tällä kertaa mennään kokonaan genreparodian puolelle elokuvassa johon on castattu lajityypin oikeista elokuvista tuttuja vakiokasvoja. Messissä ovat mm. Isaac Hayes, Jim Brown ja valkoista valtaa edustamassa John Vernon. Wayans on elokuvassa parempi näyttelijänä kuin ohjaajana joka kertoo valitettavasti millä tasolla liikutaan. Alkupuoli yrittää tehdä kömpelöä Mies ja alaston ase – tyylistä parodiaa, mutta suurin osa vitseistä ei juurikaan naurata. Muutenkin alussa jauhetaan liiaksi niitä näitä. Lopussa elokuva paranee kun joukko lähtee taistelemaan Vernonin esittämää Mr. Bigiä vastaan. Käteen jää pari hyvää lohkaisua ja esim. Muuten selkeästi huonompi kuin Black Dynamite

tämmönen tuli otettua posteineen femmalla kuin Trouble Man R1

pitäis olla kovaa genrematskua

Carson ( 20.4.2012 01:17)

tämmönen tuli otettua posteineen femmalla kuin Trouble Man R1

pitäis olla kovaa genrematskua

Todellakin on. Tyylilajissaan törkeän kova – ei mikään ylilyöntien ja hillittömyyksien kimara, vaan pikemminkin kuvaus ehdottoman asiallisesta ja otsikon mukaisesta äijästä.

Meller ( 20.4.2012 10:48)

Carson ( 20.4.2012 01:17)

tämmönen tuli otettua posteineen femmalla kuin Trouble Man R1

pitäis olla kovaa genrematskua

Todellakin on. Tyylilajissaan törkeän kova – ei mikään ylilyöntien ja hillittömyyksien kimara, vaan pikemminkin kuvaus ehdottoman asiallisesta ja otsikon mukaisesta äijästä.

Mr T.! Toi päährnkilön esittäjä on muuten ohjaaja Kevin Hooksin isä (Passanger 57 ja esim. Prison Break sarja).

Boss Nigger (Jack Arnold, 1975)



"Yes, sir, Mr. Nigger... I mean... Yes, sir."

Ei ihan tyypillisin Jack Arnoldin elokuva; vaan niinpä scifi-mestari tehtaili parikin elokuvaa Fred Williamsonin kanssa 70-luvulla, joista tämä on se jälkimmäinen. Rennosti rullaavaa toiminnallista ja kepeän hauskaa westerniä ryydittää Williamsonin massiivinen ego ja leuka, kun jäänviileä mustiin pukeutunut musta palkkionmetsästäjä koomisine sidekickeineen muuttuu jäänviileäksi mustaksi sheriffiksi koomisine apulaisineen. N-sanaa käytetään runsaasti ja huoletta kuin viinaa vappuna ja rotuerottelusta revitään huumoria ihan huolella. Loppua kohti huumori jää pienemmälle liekille kytemään toiminnan tiivistyessä ja ilmeen hieman vakavoituessa. Tämä on todella kaukana mistään Dolemite-elokuvien leukaa loksauttavasta sairailusta ja monta astetta jäljessä Superflyn ja vastaavien kuumottavasta kovistelusta, eli päräyttävän nimen vuoksi ei kannata odottaa mitään ultimaalista blaksploitaatiopaukkua. Omillaan toimiva pienimuotoinen länkkäri, tavallaan vaatimaton mutta ehdottomasti viihdyttävä.

Slaughter's Big Rip-Off (Gordon Douglas, 1973)



Mafia ei ottanut viime kierroksesta opikseen vaan rupeaa ryttyilemään Slaughterille oikein tosissaan, mikä on tietenkin huono homma – heidän kannaltaan. Joskus jatko-osa onnistuu olemaan edeltäjäänsä parempi, ja nyt kävi näin, vaikka mistään massiivisesta parannuksesta ei voi puhua. Peruasiat tehdään vain paremmin, juoni kulkee jouhevammin ja Jim Brownkin on saanut enemmän varmuutta olemukseensa. Ääniraita on melko onnistuneesti kierrätetty AIP:n muista blaksploitaatiotuotannoista, tällä kertaa instrumentaaliversioina. Douglas pyörittää alan teosta ihan suvereenisti, vaikka onkin tutumpi länkkäreistä ja jättimuurahaisista (aina yhtä loistava Them!).

Meller ( 3.6.2012 19:53)

Slaughter's Big Rip-Off (Gordon Douglas, 1973) Ääniraita on melko onnistuneesti kierrätetty AIP:n muista blaksploitaatiotuotannoista, tällä kertaa instrumentaaliversioina.

Riippuu vähän katsotusta versiosta: alkuperäisessä elokuvassa on James Brownin original soundtrack, joka julkaistiin myös erikseen. Jo varhaisten videojulkaisujen aikaan JB-musan oikeudet olivat menneet umpeen. Ääni uudelleenmiksattiin, tilalla on siis kierrätysmusaa miten sattuu.

Young Hova ( 5.6.2012 18:24)

Meller ( 3.6.2012 19:53)

Slaughter's Big Rip-Off (Gordon Douglas, 1973) Ääniraita on melko onnistuneesti kierrätetty AIP:n muista blaksploitaatiotuotannoista, tällä kertaa instrumentaaliversioina.

Riippuu vähän katsotusta versiosta: alkuperäisessä elokuvassa on James Brownin original soundtrack, joka julkaistiin myös erikseen. Jo varhaisten videojulkaisujen aikaan JB-musan oikeudet olivat menneet umpeen. Ääni uudelleenmiksattiin, tilalla on siis kierrätysmusaa miten sattuu.

No nyt kun sanoit: luulinkin nähneeni James Brownin nimen aluteksteissä ja jäin miettimään, miksi herran ääntä ei kuultu yhdessäkään kohtauksessa. Kävi sentään sen verran säkä että olivat edes kierrättäneet Soul Cinema ‑sarjan muiden leffojen biisejä eivätkä sentän ihan mitä sattuu äänimattoa. Kiitos valaisusta.

Lienee turha toivoa että kukaan koskaan julkaisisi tätä uudelleen alkuperäisellä James Brownin scorella. Tai ehkä sittenkin joskus...

Asiallinen kirjoitus Fred Williamsonin urasta:

http://tuomaslius.blogspot.fi/2013/02/elamaa-suurempi-fred-williamson.html

Detroit 9000 (Arthur Marks, 1973)


Kovaksi keitetty ryöstötarina kostean kylmästä Detroitista kieroine poliitikkoineen, huuhaa-pastoreineen, ristiriitojen repimine kyttineen, rotuennakkoluuloineen, roiskahtelevine ampumahaavoineen, kirosanatulvineen, paljaine pintoineen ja messageineen. Asennetta ja omaperäisyyttä löytyy, käytännössä niin paljon että B-luokan budjetin heikkoudet unohtuvat melko pitkälti. Isosti tästä kiittäminen on helvetin hyvää käsistä. Alex Rocco ja Hari Rhodes muodostavat mainion kyttäkaksikon. Vaikka Rolling Thunder ‑picturesin DVD-kotelo tulviikin ylisanoja, teksti ei ole 100% katteetonta hehkutusta, eikä Tarantinon ylilyövä leffan diggailu perusteetonta. Detroit 9000 erottuu positiivisesti massasta hyvällä otteellaan ja kunnianhimollaan. En minä tästä näin kovaa osannut odottaa.


The Spook Who Sat by the Door (Ivan Dixon, 1973)


Kun vertaa Spookin vahvaa kulttimainetta kadotettuna, vääryydellä haudattuna mustana elokuvana ja juuri todistamaansa, on vähän ihmeteltävä. Vai onko niin, että nykyisin voi saada Jenkkilässä rasistin maineen, jos uskaltaa kritisoida Spookia jäykäksi ja hutiloiduksi poliittiseksi toimintatrilleriksi? Ainakin herää epäilys että varauksettomilla kehujilla on menneet "tärkeä" ja "hyvä" sekaisin kuin puurot ja vellit konsanaan.


Ymmärtäähän sen miksi Spook... on ollut virstanpylväs mustan elokuvan luomisessa, mutta sisältö ja message ohittaen kyse on hämmentävän huonosti harkitusta ja toteutetusta kokonaisuudesta. Tarinassa on imua ja Lawrence Cook erinomainen valinta päärooliin mustana veljenä joka pääsee ensimmäisenä mustana miehenä CIA:n riveihin, ottaa opit hanskaan ja paiskaa hanskan kaupunkisissisotana valkoisen systeemin naamalle. Toteutus sen sijaan on väärällä tavalla kömpelöä ja pahimmillaan puistattavan tökeröä. Jotkut kohtaukset sopisivat paremmin poliisiopistoihin kuin tähän. Kyllä halvalla on hyvääkin jälkeä tehty, mutta nyt se vain näyttää ja tuntuu halvalta. Parhaat palat dialogia ja satunnaiset hyvät kohtaukset pelastavat mitä pelastettavissa on.


Lopputulos on valitettavan puiseva. Paukkuja, lähtökohtia ja näyttelijämateriaalia (tärkeiden roolien osalta) olisi ollut selkeästi parempaan pakettiin, etenkin kun saman ohjaajan lapasesta lähti aiemmin mainio Trouble Man. Miten tässä näin pääsi käymään?


The Harder They Come (Perry Henzell, 1972)


Maalaistollosta vastoinkäymisten kautta levyttäväksi ripatuksi artistiksi, pikkunilkiksi, tappajaksi ja Kingstonin yhteiskunnan viholliseksi numero yksi – kuulostaa täysiveriseltä bläkkäriltä, mutta eipä ole; tai sanotaan että tällä on yhtä paljon tekemistä blaksploitaation kanssa kuin Sweet Sweetback's baadasssss Songilla tai Bonella. Tai vielä vähemmän, sillä nyt ollaan Jamaikalla eikä Jenkkilässä.


Tarina itsessään ei ole yhtään kehno – lopetus on suorastaan tyylikäs – ja Jimmy Cliffillä on karismaa muuallakin kuin mikin varressa. The Harder They Come on kuitenkin kovaa paskaa enimmäkseen 70-luvun Jamaikan ihmisineen, paikkoineen ja tunnelmineen esittelyn ansiosta. Dokumenttimaisesti ja (inho)realistisesti kuvattu materiaali pääosin amatöörinäyttelijöineen on se juttu, miksi tämä oli sykähdyttävää katsottavaa. Kertomukseen ladattu sosiaalinen kommentointi kieroista kytistä, levy-yhtiön kusettajista ja huumebisneksen tienausrakenteen epäreiluudesta on miellyttävästi toteavampaa kuin saarnaavaa laatua. Soundtrack sykkii elämää siinä missä elokuvan ympäröivä maailma.


Pienen rahan dokkari-/sissitoteutuksesta kumpuavat vahvuuksien lisäksi myös elokuvan heikkoudet. Paketti ei meinaa ihan pysyä kasassa, jälki on usein raakaa, tarina soutaa ulos uomistaan, elementit eivät aina natsaa ja sen sellaista. Aika paljon voi antaa anteeksi ihan fiiliksen välittymisen ja aikamatkatripin vuoksi. Ja vaikka en reggaeta varsinaisesti fanita, niin damn! Ääniraita on yksinkertaisesti kova, sopii kuin joopeli rastamyssyisen huuleen ja sisältää biisejä joista meikäläinenkin osaa pitää. Suositeltava kokemus.

Disco Godfather (J. Robert Wagoner, 1979)

Disko-kummisetä pelasti illan säihkyvine kuteineen ja karatetaitoineen. Disco Godfather on ehdottomasti bläkkäriä genren houreisimmasta päästä, todellinen suora isku vyön alle ja hermokeskukseen. Hu! Rudy Ray Moore, kultakimpale ihmiskunnalle, lahja taivaalta mitä päräyttävyyteen ja suorastaan liikuttavaan yrittämiseen perustuvaan näyttelyn kaltaiseen toimintaan tulee. Nyt on niin hieno kollaasi huumevalistusta, lujaa päriseviä releitä (suora lainaus kohdeyleisöstä: "On niin kovat kuteet herra päämestarilla että veikkaan vaatekaapin menevän uusiksi heti katsomisen jälkeen. Niin jäätäviä panohaalareita.") ja kovia otteita yhdistettynä manausjaksoihin, hallusinaatioihin ja mitä päättömimpiin käänteisiin, jotta heikottaa. Ruudulla tapahtuu koko ajan jotain pään ja ajatukset sekoittavaa, sekä henkilöille että kotikatsomossa. Lopetuksessa ollaan taas niin asian ytimessä, että. Kohokohtia voisi luetella liudan, mutta katsokaa itse. Hienoa hurahtaneisuutta ihan miltä tahansa kantilta katsottuna. Pitäkää Black Dynamitenne, tämä on aitoa asiaa.