Paras Cronenberg!

Eli kysellään nyt legendaarisen David Cronenbergin hienointa saavutusta. Itselleni ovat ehkä eniten kolahtaneet tietyllä tavalla "tavallisemmat" elokuvat kuten Dead Zone, The Fly ja Scanners. eXistenZ oli myös positiivinen yllätys, mutta ei aivan klassikkotasoa. Videodrome oli kyllä mielenkiintoinen tapaus, mutta ei itselleni se tärkein. Tosin Videodromen katsomisesta on aikaa, joten se saattaisi kolahtaa nykyään paremmin.

Itse asiassa kun rupesin nyt miettimään omaa vastausta niin aloinkin empimään, sillä olin topiccia miettiessä The Flyn kannalla, mutta nyt Dead Zone vetää puoleensa. Vaikeaa. Vai ehkä Scanners sittenkin. Okei, vastaan sittenkin Dead Zone, johtuneeko siitä, että se on viimeisin Cronenbergin tuotos jonka olen katsonut, mutta siinä Walken ja Sheen tekevät hyvät suoritukset, Walkenin näyt murhaajasta ovat tehokkaita, paikoitellen jopa pelottavia (siis siitä naisten tappajasta). Elokuva kantaa hyvin loppuun asti. Yksi parhaimmista King-filmatisoinneista. The Flyssa Goldblum on kyllä vakuuttava (äijän pitäisi aina näytellä jotain erikoisia tiedemiehiä, silloin Goldblum on parhaimmillaan!) ja elokuva sisältää tiukkoja kohtauksia, mutta... Scannersissa on hyvä tunnelma elokuvan läpi... Olkoon nyt se Dead Zone.

Ääni Videodromelle: Mielestäni se sisältää paljon kipeämpiä visioita kuin nuo muut, ja ainakin minulla oli tuota katsoessani uhkaavan ahdistunut fiilis läpi koko elokuvan. Ei muitakaan vaihtoehtoja parane väheksyä mutta tämä erottuu jotenkin selvästi joukosta.

Todella vaikea valinta The Broodin, Videodromen ja Dead Ringersin valilla. Pakko oli kuitenkin valita Dead Ringers, koska se on kolmikosta sairain ja ahdistavin.

Antti Tohka (28.4.2004 15:37)

Pakko oli kuitenkin valita Deadringers, koska se on kolmikosta sairain ja ahdistavin.

Tai sitten Brood, koska se on paras.

70-luvun tuotanto on edelleen näkemättä, joten vastaan vajailla tiedoilla Videodrome, joka on sisällöllisesti ja kokonaisuutena tehnyt suurimman vaikutuksen.

Videodrome. Ensimmäinen Cronenberg-pätkäni ja pirun vakuuttava sellainen. Todellisuuden rajat hämärtyvät vallan huomaamattomasti, gore-efektit ovat erinomaisen kieroja virityksiä jopa miehen omalla mittapuulla ja tarinan yllä leijuu alusta loppuun hieno unenomainen tunnelma.

Jännä muuten nähdä, olenko ainoa jonka mielestä Cronenberg alkoi mennä tuotannoissaan alaspäin Dead Ringersin jälkeen.

Videodrome ilman sen kummempaa miettimistä. Ihastuttavan perverssi ja surrealistinen. Lävistyksiä, piiskausta, Deborah Harry punaisessa tukassa, uuh. Sellaisia leffoja on liian harvassa. Ja kaikki on loogista!

Crash ja Shivers ovat myös ihastuttavia kylmsäsieluisessa seksuaalisessa kieroutuneisuudessa (the pleasure is all!) ja ovat myös parasta antia. Ja Scanners on muuten vaan hyvä.



Dead ringers taas on aivan paska. Vasta ostin tämän ja vaivauduin pahanpäiväisesti. En voi ymmärtää mikä tästä etanamaisesti "etenevästä" ja juoneltaan täysin mitäänsanomattomasta leffasta hyvän tekee. Saa yrittää provosoida toisiin ajatuksiin. Existenz taas on b-budjetin Matrix ja vielä todella huono sellainen. Imekää napanyöriä.

Videodrome. Kuolematon klassikko. Myös Brood on hyvä, muut vähän vaisumpia.

Lazer (28.4.2004 15:51)

Antti Tohka (28.4.2004 15:37)

Pakko oli kuitenkin valita Deadringers, koska se on kolmikosta sairain ja ahdistavin.

Tai sitten Brood, koska se on paras.

Totta, eli ääni Broodille.

sorsimus (28.4.2004 16:16)

Videodrome. Kuolematon klassikko.

Samoin perustein ääni Videodromelle.

Dead Zone, Videodrome ja Crash, nämä kaikki ovat iskeneet parhaiten. Olisin vastannut nämä kaikki kolme, mutta kun yksi piti valita, niin ääni menee Dead Zonelle, sillä jo alkuteksteistä lähtien tunnelma on jotenkin surullisen hyytävä ja elokuva pitää otteessaan loppuratkaisuunsa asti. Jostain kumman syystä allekirjoittaneelle on tullut tavaksi katsoa tämä elokuva aina kun olen flussan ja kuumeen kourissa, syytä tähän en tiedä!

Vastasin Videodrome. Koska siitä löytää joka kerta jotain uutta. WTFIGO ‑fiilis on voimakas (tosin ei negatiivisessa mielessä, josta ks. esim. Naked Lunch).

Dead ringers taas on aivan paska. Vasta ostin tämän ja vaivauduin pahanpäiväisesti. En voi ymmärtää mikä tästä etanamaisesti "etenevästä" ja juoneltaan täysin mitäänsanomattomasta leffasta hyvän tekee. Saa yrittää provosoida toisiin ajatuksiin. Existenz taas on b-budjetin Matrix ja vielä todella huono sellainen. Imekää napanyöriä.

No eihän DR:ssä ole aikaisempiin Cronenbergeihin verrattuna lähes lainkaan veri- ja mutaatioefektejä. Ehkä se on siksi huonompi? Vakavasti ottaen, tämä on varmaankin Depravity Daven toiseksi paras. "Tabua" aihetta – identtisten kaksosten henkistä ja ruumiillista yhteyttä – jaksetaan käsitellä tarpeeksi omaperäisellä ja kieroutuneella tavalla. Jeremy Irons on loistava. Loppu on lohduton. Musiikki on täydellistä. Jos jotain outoa elokuvassa on, niin se, että Scannersin Stephen Lack on ilmeisesti oppinut näyttämään muutakin kuin perivetelää kasvonilmettään.



EXistenZin vertaaminen Matrixiin taitaa olla aika turhaa; sattuivat vaan ilmestymään samana vuonna ja koska Matrix tuotti enemmän rahaa ja sen on nähnyt useampi kuin eXistenZin (ja varmaan vielä aikaisemmin), on vertailu väistämätöntä. EXistenZ jatkaa Videodromen linjalla. No joo, napanuorien ja hammasluotien johdosta voi olla naurussa pitelemistä, mutten usko, että Cronenberg tarkoitti tätä vakavasti otettavaksi tulevaisuusvisioksi (tosin sellainen Nokian kotelokänny vois olla aika magee). Viihdyttävää, katsojan pään pyörälle pistävää ja vaihteeksi peri-Cronenbergiläistä scifi-elokuvaa Naked Lunchin, M. Butterflyn ja Crashin jälkeen. Ilmeisesti vaan liiat juonenkäänteet vituttavat joitakin ihmisiä, jotka haukkuvat sitten elokuvaa liialla kikkailulla ratsastavaksi (whatever that means). Lopun ymmärrettyään juonenkäänteet ovat kuitenkin aika loogisesti selitettävissä. Mitä helvettiä? Loistava leffa, miehen kolmanneksi paras.

Jännä muuten nähdä, olenko ainoa jonka mielestä Cronenberg alkoi mennä tuotannoissaan alaspäin Dead Ringersin jälkeen.

Naked Lunch ei ole kovin erikoinen, about keskitasoa, vaikka kunnianhimoiselle yritykselle täytyykin nostaa hattua. M. Butterfly on valitettavasti näkemättä. Täytyy myöntää, että Crash aika kalsea ja etäännyttävä, mutta mahdottomana pidetyn kirjan uskollisesta filmauksesta täytyy antaa ainakin neljä tähteä. EXistenZ on, kuten sanottua, loistava. Spiderissa ei ole muuta vikaa kuin että se on liian masentava ja aavistuksen verran hidastempoinen eikä sitä ryhdy siksi noin suoralta kädeltä, "mitä sitä seuraavaksi katsoisi" ‑fiiliksellä tsiigaamaan. Kyllä se silti uran huippusaavutuksiin nousee.



Kaipa olet oikeassa: 90-luvun tuotanto ei vedä läheskään vertoja 80-luvun tuotannolle. Mikä ei tarkoita, että mies olisi tehnyt pelkkää paskaa. Ura on nimttäin säilynyt sopivassa tasapainossa kohta jo 30 vuoden ajan, mikä ei onnistu kovin monelta ohjaajalta.

Spaddu (28.4.2004 19:29)

Kaipa olet oikeassa: 90-luvun tuotanto ei vedä läheskään vertoja 80-luvun tuotannolle. Mikä ei tarkoita, että mies olisi tehnyt pelkkää paskaa. Ura on nimttäin säilynyt sopivassa tasapainossa kohta jo 30 vuoden ajan, mikä ei onnistu kovin monelta ohjaajalta.

Joo, en yrittänytkään vihjata Cronenbergin menettäneen kunnianhimoaan ja/tai kekseliäisyyttään, sillä tilannehan on miltei päinvastoin. Mainitsemasi Burroughsin ja Ballardin teokset esimerkiksi ovat äärimmäisen vaikeasti sovitettavissa elokuvalliseen muotoon, eikä Cronenbergia todellakaan sovi moittia yrityksestä. Alkuperäisteokset huomioonottaen molemmat ovatkin varsin onnistuneita versioita, pyrkien ilmaisemaan kirjojen henkeä elokuvallisin keinoin – ja samalla ottaen pieniä vapauksia pyrkiessään välttämään tämän siirtymän sudenkuopat. Puhtaasti elokuvina, itsenäisinä teoksina, molemmat Crash ja Naked Lunch kuitenkin tuntuvat minusta vähän nihkeiltä, suorastaan väärässä mielessä vieraannuttavilta. Vaikka Cronenbergilla on aina ollut minun mielestäni kylmän toteava asenne tarinaan, näitä pätkiä katsoessa on alkanut tuntua siltä että miehen henkilökohtainen linkki kerrontaan on kadonnut jonnekin. Tätä ilmiötähän voisi kutsua vaikka Crashiksi ja Naked Lunchiksi David Cronenbergin lukemina (elokuvallisessa mielessä), millä tarkoitan hänen ikäänkuin toistavan sanasta sanaan kirjoja luettaessa saamiaan visioita. Elokuvantekijänä hän ei kuitenkaan ole taantunut, siitä todistaa jo näiden sovitusten tekeminen.



Menihän henkeväksi.

Spaddu (28.4.2004 18:29)

Naked Lunch ei ole kovin erikoinen, about keskitasoa, vaikka kunnianhimoiselle yritykselle täytyykin nostaa hattua. Täytyy myöntää, että Crash aika kalsea ja etäännyttävä, mutta mahdottomana pidetyn kirjan uskollisesta filmauksesta täytyy antaa ainakin neljä tähteä.

Minulle on käynyt noiden molempien kanssa siten, että olen katsonut elokuvan ennen kirjan lukemista ja kummassakin tapauksessa olen ollut positiivisesti yllättynyt. Monissa kirjafilmatisoineissa, katsoi ne sitten ennen tai jälkeen alkuperäisteoksen lukemista, kirjallisuuslähtöisyys on hyvinkin helposti huomattavissa, ja varsinkin sellaisissa tapauksissa jotka tietää tuollaisiksi sovituksiksi vaikkei olisi opusta lukenutkaan tuollainen ilmiö on varsin huolestuttava: Katsoessa on koko ajan sellainen olo että lähes jokainen kohtaus tai juonen osa tuntuu jotenkin typistetyltä ja kulmikkaalta, ja muutenkin lopputulos on kauttaaltaan typistetyn oloinen. Vaikka tuon kaltaiset ilmiöt ovatkin jossain määrin ymmärrettäviä ahdettaessa satojen sivujen mittaisia kirjajärkäleitä puolentoista tunnin elokuvaksi, se ei tee niistä yhtään sen positiivisempia asioita.



Näissä kahdessa Cronenbergin teoksessa sellaisesta ei ollut jälkeäkään. Vaikka kirjat luettuani huomasinkin, että joissakin filmiversioiden kohdissa on oiottu tapahtumia aika rankasti ja eräitä osa-alueita jätetty kylmästi pois, niin ne eivät häirinneet millään tapaa elokuvan kokonaisuutta edes tiedostettuina vaan ohjaaja oli saanut koko paketin nivottua kiinteäksi ja eheäksi. Koska Cronenberg on visuaaliselta tyylitajultaan vielä sellainen kameleontti että esitystapa vaihtuu täysin sujuvasti käsiteltävän aiheen mukaan, hänen elokuvansa oikein huokuvat kaikkia niitä tunteita mitä noissa kirjoissa koetetaan kuvata: Crash kliinisyyttä ja kylmyyttä sekä Naked Lunch klaustrofobisuutta ja vainoharhaisuutta. Nuo ominaisuudet eivät tee ollenkaan hallaa kirjalle vaan päinvastoin tukevat sitä, ja vaikka kyseessä on tietenkin Cronenbergin omat näkemykset hän ei missään nimessä pakota alkuperäisiä teoksia väkisin mihinkään valmiiksi suunniteltuun muottiin. Tähän ei moni pysty.



Mitä Crashin "kalseuteen ja etäännyttävyyteen" tulee ne ovat uskoakseni täysin harkitusti aikaansaatuja. Kyse on kuitenkin henkilöiden fiksaatioista ruhjottuun metalliin, lasinsiruihin, onnettomuuksiin ja hengenvaaraan joista kokonaisuutena muodostuu heille luonnoton ja kielletty fetissi. Aluksi kyse on täysin tiedostamattomista häivähdyksistä, jotka alkavat kuitenkin piinaamaan alitajuntaa kunnes henkilöt opastetaan perehtyneemmän mutta myös kieroutuneemman tahon toimesta sisälle kokonaan uuteen maailmaan. Mitä pidemmälle tabujen mukaan heittäytyminen etenee, sen kauemmas koko ympäröivä ulkomaailma tuttuine ja turvallisine asioineen katoaa. Lopulta jäljellä on vain romurautaa sekä kylmä ja kolkko todellisuus jota kukaan muu ei voi ymmärtää, ja jossa turvaa ja tukea tarjoaa vain seksi ja sekin ainoastaan yhdistettynä niihin ihmismielen pimeydessä kummitteleviin selittämättömiin asioihin ja mielihaluihin joiden vuoksi tähän tilanteeseen on ajauduttu. Cronenberg sulauttaa kaiken tuon saumattomasti arkeen ja alkusysäyksenä toimivaan sattumaan, jotka herättävät väistämättä ajatuksen että tällainen voisi tapahtua kenelle tahansa, mutta esittää sen tarpeeksi kaukaisena jottei mielikuva herää heti vaan se ilmaantuu pikkuhiljaa vaanien. Katsoja voi ehkä aluksi luulla, että hänen on tavallaan turvallisempaa seurata tämänkaltaisia tapahtumia etäältä, pelkäämättä että ne herättäisivät hänessä kiehtovia mutta samalla myös syyllisiä tunteita, tai että jokin tempaisee hänetkin mukaansa. Tämä on kuitenkin tarkoituksella luotu illuusio, sillä etäisyys sekä tuo kuvatunlainen kalseus antavat myös mahdollisuuden jättää asiat selittämättä. Ne vain tapahtuvat, ne vain ovat, mutta vastausta katsojaa kipeimmin polttavaan kysymykseen "miksi?" ei anneta, ja se jos jokin herättää ahdistuneisuutta ja epätietoisuutta. Samaa vaikutelmaa Ballardkin on hakenut alkuperäisteoksessaan, mutta eri keinoin, ja mielestäni Crashin elokuvaversio onnistuu tässä paikoittain jopa paremmin kuin kirja.

Vaikea valinta The Broodin, Videodromen ja Crashin välillä, mutta lopulta päädyin Videodromeen, vaikka se näyttää klisee olevankin. Pidin kovasti myös Spiderista. Todella mukava nähdä, että Cronenberg osaa yhä tehdä hyviä elokuvia, eikä ole vajonnut Hollywood-paskaan mukaan.