Vuonna 2020 katsottuja

Stelvio Massi: Mark il poliziotto (1975) ***½



Harvinaisen sympaattinen päähenkilö nostaa muuten tavanomaisen lajityyppielokuvan katsottavuutta huomattavasti. Franco Gasparri selvästi ottanut enemmän mallia Eastwoodin vähäeleisyydestä kuin omien maanmiestensä melskaavammasta machoilusta. Markus Sorsan keskeneräisenä aina vain roikkuva arvosteluhan on muuten täysin valmis, kuvat vain puuttuvat. Kuusi kuvaa sinne ja arvostelu ulos.



Aarne Tarkas: Isaskar Keturin ihmeelliset seikkailut (1960) **



Tarkas on tehnyt Erkki-Mikaelin piinkovasta egoistista ja huijarista aivan liian kiltin hahmon, mutta ei tämä nyt sentään Suomen huonoin elokuva ole, kuten on väitetty. Kivoja kuvia Helsingin kaduilta ja yksi aidosti hauska vitsikin oli mukana (pikkuskidin tupakkalakko).



David Robert Mitchell: Under the Silver Lake (2018) *



Miten ihmeessä tämä on saanut kehuja? Huonosti kirjoitettua ja huonosti ohjattua lapsellista roskaa. Erityismaininta puistattavan vaivaannuttaville seksikohtauksille.

.

Kim Ki-young: Insect Woman (1972) ****



Eksentrinen korealaisohjaaja versioi taas hittielokuvansa Housemaidin teemaa keskiluokkaiseen perheeseen tunkeutuvasta naispuolisesta tuholaisesta. Erittäin, erittäin outoa kamaa. Youtuben Korean Classic Film ‑kanavalla nähtävän version kuvanlaatu on hädin tuskin katsottava.



Robert Rodriquez: Alita, Battle Angel (2019) **



Alita on siis kyborgi, jolla on teini-ikäisen tytön aivot. Mutta miten aivot voivat säilyä teini-ikäisinä 300 vuotta? Ja miten aivojen teini-ikäisyys oikein määritellään? Kysynpähän vaan.

Questi: La morte ha fatto l'uovo aka. Death Laid an Egg aka. Kuoleman ansa  **

Olihan tämä aikamoinen pettymys. Odotukset olivat korkealla, kun kuitenkin elokuvasta olin lukenut niin paljon positiivista aina Hohto foorumin alkuajoilta saakka. Jännitystä ei nimeksikään ja ihmissuhde draamakin häviää Donnerin 70-luvun tuotannolle. Ehkä en sitten ymmärtänyt elokuvan hienoutta, joten jatkan vaan munien syömistä.

Lenzi: La banda del gobbo aka. Brothers Till We Die  **1/2

Aika samalla linjalla, kuin edellinen. Eli ei vastannut odotuksia. Pankkiryöstö/kostoteemalla olisi pitänyt saada aikaan paljon jytäkämpää tavaraa. Milianin tuplarooli pelastaa mitä pelastettavissa oli.

Fritz: Frankfurt Kaiserstraße aka. Frankfurt: The Face of a City  ***1/2

Pienen kylän vastarakastuneiden Susannen ja Rolfin suhteelle tulee 15 kuukauden breikki, kun Rolfin on lähdettävä inttiin suureen paheelliseen Frankfurtiin. Susanne päättääkin ottaa ritolat dominoivasta isästä ja lähteä Rolfin perään. Muuttoa helpottaa se, että Frankissä asuu hänen setänsä. Setä ei ole tavallinen setä vaan paremminkin täti. Sillä tämä elää kunniallista yksityisyrittäjä elämää transvestiittina miesystävänsä kanssa. Sedän asunto ja kukkakauppa sijaitsevat paikallisessa Red Light Districtillä, joten Susanne tutustuu hyvin nopeasti seudun hyviin ja huonoihin puoliin. Eikä lopulta itsekään selviydy alueen rikollisilta piireiltä.

Tyylikästä menoa Länsi-Saksasta (harmi, kun ei kerinnyt käydä ennen muurin murtumista). Saksalaista rokkia ja peukkubasso diskoa koko rahan edestä.

The Purge (2013)

7/10

The Purge: Anarchy (2014)

8/10

The Purge: Election Year (2016)

7/10

The First Purge (2018)

6/10

Puhdistus-elokuvien Yhdysvalloissa on vallan saanut

New Founding Fathers of America. NFFA antaa

joka 21. 3. kahdeksitoista tunniksi luvan tehdä vapaasti väkivaltarikoksia. Virallisesti tarkoitus on vähentää rikollisuutta vuoden muina päivinä, mutta käytännössä rikkaat valkoihoiset murhailevat turvattomia vähävaraisia. Joita ovat etenkin tummaihoiset asunnottomat.

Vuonna 2013 The Purge oli yhteiskuntasatiiria. Tänään elokuvat ovat pelottavan realistisia, kun katsoo Yhdysvaltojen nykymeinikiä harhoissa elävän ja väkivaltaa ihannoivan narsistipresidentti Donald Trumpin ohjaksissa. Elokuvan idean toteuttamiseksi ei tarvittaisi kuin presidentillinen määräys ulkonaliikkumiskiellosta, ja sitten päästää etnonatsionalistisia asejoukkioita valvomaan vapaaehtoistyönä kriisivaltuuksilla määräyksen noudattamista.

—————

Sarjan ensimmäisessä käsikirjoittajat ovat jälleen pistäneet roolihahmot käyttäytymään epäloogisesti ja varomattomasti. Siten saa tietysti kehitettyä välttämättömiä vaaratilanteita ja muuta dramatiikkaa, mutta on se silti ärsyttävää:

1. Miksi äveriäs naapuri on tuonut hiomakoneensa taivasalle keskelle hyvin hoidettua pihanurmikkoaan? Eikö tällä muka ole työkaluvajaa, kellaria tai autotallia, jossa tehdä huoltotöitä?

2. Miksi perheen isä jättää talonsa turvajärjestelmän päälle kytkemisen viimeiseen viiteen minuuttiin ennen murhaorgioiden alkamista? Jos raskastekoinen järjestelmä osoittautuisi olevan epäkunnossa, ei olisi riittävästi aikaa sen korjaamiseen ja perheen henki olisi vaarassa.

3. Mitä tekee Puhdistusyönä ulos jäänyt mies, kun murhanhimoiset partiot ovat etsimässä uhreja? Hakeutuu pimeässä piiloon ja odottelee siellä kaikessa rauhassa ajan kulumista? Ei, hän harhailee päämäärättömästi pitkin valaistuja katuja ja huutaa herättääkseen mahdollisimman paljon huomiota.

4. Perheen pojan käsketään piiloutua murhajoukkion kotiin tunkeutumisen varalta kellariin. Siellä ollessaan poika kaivaa taskulampun esille ja osoittelee sillä pitkin poikin pimeää kellaria kunnes paljastuu.

—————

Kakkosessa etsitään taas piilopaikkaa seisoskelemalla kaupungin keskustan räikeimmin valaistussa risteyksessä. Ja ainoa kommunikointitapa on tarpeettomien asioiden tarpeeton huutaminen niin lujaa, etteivät takaa-ajajat vain eksyisi jäljiltä.

Jatko-osat ansaitsevat lähtökohtaisesti vähemmän arvostusta, sillä ne ovat vanhan idean kierrätystä, mutta sen minkä Purge II häviää omaperäisyydessä, se hyvittää viihdyttävyydessä.

—————

"Olen varma, että maan sielu on vaarassa", väittää demokraati presidenttiehdokas kolmannessa Purgessa. Joka valmistui 2016, samana vuonna kuin Donald Trump nousi valtaan. Amen.

"Mitä maallemme on tapahtunut?", kysyy musta nainen elintarvikekioskissa myöhemmin. Toinen amen.

Elokuva on poikkeuksellisen suorapuheinen: Liberaalisenaattoria palkkamurhaamaan tullut ryhmä kantaa white power-, kelttiristi- ja hakaristitunnuksia, sekä Amerikan konfederaation sotalippua.

Lopputekstien aikana soi oikeutetusti David Bowien "I'm Afraid of Americans".

—————

Trumpin valtakaudella valmistunut puolipakollinen prequel ottaa takapakkia sekä valmistumisajastaan 2018, että myös aikaisempien elokuvien kuvaamasta dystopisesta lähitulevaisuudesta kuvitteelliseen vuoteen 2014. Överistä K18-ikärajastaan huolimatta sarjan vähiten mielenkiintoinen.

Brian Yuzna : Society (1989) **½

Yläluokkaisen perheen pojalle selviää, että hänen perheensä sisällä tapahtuu ikäviä asioita ja kun aiemmin aiheesta todisteita tuonut poika löytyy myöhemmin hämäräperäisessä liikenneonnettomuudessa kuolleena, on aika selvittää mistä kaikessa on kyse. Vaikka society on kauhukomedia niin itse odotin ennakkoon tämän olevan tiukempi leffa. Valitettavasti Society on vähän turhankin simppeli tekele ja kerronnaltaan löysä, jossa erikoisefektit ottavat pääosan varsinaiselta muulta tarinankerronalta.Tällaisenaankin elokuva kyllä on ihan katsottava mutta ei yhtään sen enempää.

1989 Seitsemän veljestä

2/10

"Olipa kerran iso hirviö. Se oli niin iso, että se oli ainakin sata metriä ja paino varmaan miljoona kiloa. Sitten se meni ja tappo sata miljonaa ihmistä ja söi ne kaikki. Sitten se söi vielä miljardi lisää ja sitten varasti kuninkaan kruunun ja sitten siitä tuli ihan koko maailman kuningas."

Noin kertovat nelivuotiaat tarinoita. Sekä Jouko Turkka.

YLE Areenassa vielä kolmisen viikkoa nähtävillä olevan kaksitoistaosaisen TV-elokuvan Seitsemän veljestä on aloittanut 36 282 kiinnostunutta katsojaa. Viimeiseen osaan saakka on heistä jaksanut 2803. Hämmästyttävän moni.

Kunnollinen käsikirjoitus edellyttää kärsivällistä kypsyttelyä. Jota Turkalla ei ollut. Huolella laaditun käsikirjoituksen sijasta on satsattu punttisalilla ähkimiseen.

Sarja ei toimi.

Lähikuvat luonnottomasti irvistelevistä naamoista ovat epäonnistuneita yrityksiä realismiin. Oikeasti ne ovat yksinomaan rasittavaa ylinäyttelemistä. Kymmenen minuuttia kuolaavia kasvoja ei ole traagista. Se on kuolettavan tylsää.

Ei intensiteettiä kasvateta suhteettomalla liioittelulla, pitkittämällä kohtauksia ja kohtuuttomalla toistolla. Lapsellista kikkailua, jolla yritettiin peittää kyvyttömyys luoda aidosti koskettavaa draamaa. Aivan kuin laatu voitaisiin korvata määrällä. Esimerkkinä vaikka yhdeksännen jakson varttitunnin mittaiselta tuntuva kylätappelu.

Se, mitä Turkka luulee brutaaliksi alkuvoimaisuudeksi, on turruttavaa kitschiä.

Osaavien näyttelijöiden mahdollisuudet on mitätöity ala-arvoisen henkilöohjauksen holtittomuudella. Paavo Liski taitaa olla ainoa jonka Turkka salli tehdä uskottavan roolin.

Kaiken lisäksi artikulointi on epäselvää ja YLE Areenassa äänessä oli pahoja teknisiä ongelmia. Muistaakseni viidennestä osasta oli monin paikoin ääni kateissa kokonaan. Mikä tällaisen totaalisen epäonnistuneen paskan tapauksessa on katsojaparalle helpotus, kun ei tarvitse kärsiä näyttelijöiden pateettisesta rääkymisestä.

Ainoa lohtu on Atso Almilan sovittama harras kansanlaulu, joka toimii Seitsemän veljeksen tunnusmusiikkina. Tosin senkin ylikäyttö miltei jokaisen kohtauksen taustalla alkaa vituttaa jossain neljännen osan paikkeilla.

Areenassa on vielä bonuksena 50-minuuttinen dokkari Seitsemän veljeksen tuotannosta: Läpi harmaan kiven. Sekä Studiokeskustelu TV-elokuvasta Seitsemän veljestä niille, jotka kestävät kuunnella omahyväisen Turkan itsekehuja.

Suosittelen Turkan version sijasta Kalle Holmbergin Turun kaupunginteatteriin ohjaamaa taltiointia Seitsemästä veljestä vuodelta 1975. Joka julkaistiin DVD:llä viisi vuotta sitten.

Count Yorga, Vampire (1970)

Siinä missä brittiläinen verenimijäkollegansa muutti svengaavaan Lontooseen, niin Yorga asettautuu Los Angelesiin vähän seesteisempiin tunnelmiin. Hyvää kuvausta, ei niin kehnoa dialogia, lievää komediallisuuttakin ilmassa. Robert Quarry suoriutuu loppupeleissä nimiroolistaan aina onnistuneesti. 3½ / 5

Robert Eggers: The Lighthouse (2019) ****



Prometheus-taruun eksplisiittisesti viitattiin, mutta vaikea sanoa silti oliko tässä tunnelman lisäksi jotain pointtia. Vahva näyttö Eggersin kyvyistä joka tapauksessa.



John Woo: Heroes Shed No Tears (1984) *½



Aivan onneton räpellys, ei ihme että Woo on irtisanoutunut koko katastrofista.



John Woo: Manhunt (2017) ***



Positiivinen yllätys. Juoni oli mitä oli, mutta muuten taidolla ja tyylillä tehtyä toimintaviihdettä. Kyyhkyset, hidastukset, male bonding ja muut Woo-kliseet sulautuivat nyt luontevasti elokuvan kokonaisuuteen eivätkä tuntuneet väkinäisiltä lisäyksiltä. Parempi kuin mikään Woon Hollywood-filmeistä IMHO.



Nando Cicero: Ku Fu? Dalla Sicilia con furore (1973) **



Italialainen kungfu-parodia, pääosassa naamanvääntelijä Franco Franchi. Kaikessa matalaotsaisuudessaan tavallaan kiehtova teos, joka pani miettimään yhtäläisyyksiä Hongkongin ja Italian välillä.

Giallo a Venezia (1979) [Mario Landi] — 2/5 — En muistanut, että tämä on näin sleazy “giallo”. Karuja tehosteita ja huvittavia näyttelijöitä, kömpelöitä seksikohtauksia ja älytön juoni. Viihdyttävää sekoilua mutta saman ohjaajan Patrick Still Lives on muistaakseni paljon parempi.

In the Tall Grass (2019) — 2/5 — Turha Stephen King filmatisointi

The Forest of Love (2019) [Sion Sono] — 3/5 elokuva — 4/5 deeper cut sarja — Sion Sono sekoilee Netflixillä. Elokuva olisi ollut muuten huippu, mutta alkupään, huonon parodian asteelle menevä teinikoulusekoilu, kestää aivan liian pitkään. Onneksi se on pätkitty minimiin deeper cut ‑versiossa. Deeper Cutin loppu ei ole kuitenkaan yhtä vaikuttava.

The Dead Don’t Die (2019) [Jim Jarmusch] — 1/5 — Odotukseni oli korkeaa mutta elokuva oli täyttä roskaa. Maailman huonoimmat tehosteet pilasivat sen vähänkin mistä olisi voinut tykätä.

The Tenant (1976) [Roman Polanski] — 5/5 — Toimii edelleen

A Serious Man (2009) — 2/5 — Tylsä Coenin veljesten tekele

Murder Syndrome (1981) [Riccardo Freda] — 4/5 — Harvinaisen laadukasta sekoilua

Night of the Devils (1972) [Giorgio Ferroni] — 3/5 — Sama tarina kuin Maria Bavan Black Sabbathin Wurdalack ‑episodissa

Buster’s Mal Heart (2017) [Sarah Smith] — 4/5 — Omalaatuinen mysteeri

Happy! (2017-2019) [TV-Sarja] — 4/5 — Sairasta viihdettä. Grant Morrisonin sarjakuviin perustuva. Harmi, että kolmas season peruttiin mutta pieni ihme, että tätä tehtiin jopa kaksi seasonia. Toinen season oli mielestäni hauskempi.

Lucio Fulci: Una lucertola con la pelle di donna (1971) **



Fulcilla ei oikeastaan ole minkäänlaista tyyliä, jollei sellaiseksi lasketa mieltymystä groteskiin väkivaltaan, mikä tekee hänen elokuvistaan jokseenkin tylsää katsottavaa. Yhteistä Bavan kanssa on täydellinen välinpitämättömyys elokuvan henkilöhahmoja kohtaan, mutta Fulcin tapauksessa sitä ei kompensoida pätevällä ammattitaitoisella visualisoinnilla. Lopputuloksen täydellisen mitäänsanomattomuuden peittää kuitenkin alleen ihmisten pakonomainen halu nähdä giallo-elokuvat (ja Fulcin elokuvat) suurena taiteena ja loistavan auteur-neron aikaansannoksina, ja mikäs minä olen sitä kritisoimaan...



Michele Massimo Tarantini: Taxi Girl (1977) ***



Aina yhtä ihana Edwige Fenech ajaa taksia ja paljastelee rintojaan pirteässä komediassa, joka jos ei nyt varsinaisesti naurata niin lievästi hymyilyttää kuitenkin.



Siddharth Anand: War (2019) ****



Jumankauta mitä toimintaa! Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa, ja todeta että pienet rypyt Hrithik Roshanin silmäkulmissa vaan lisäävät miehen karismaa.

Viimeisimmät:

The Raid 2 (2014) ***½ BD

Follow Me (2020) *** DCP

Renny Harlin: Bodies at Rest (2019) *½



Tylsä.



Romain Gary: KIll! Kill! Kill! Kill! (1971) *½



Vigilante-poliisi tappaa huumepomoja Garyn periaatteessa kiinnostavassa, mutta kehnoon tekniseen toteutukseen sortuvassa sekoiluleffassa. Oli tässä yksi ihan kiva Remy Juliennen ohjaama autotakaa-ajokohtaus.



Lucio Fulci: I due para (1964) ***



Koomikkoduo Franco ja Ciccio joutuvat keskelle Etelä-Amerikan vallankumousmeininkejä. Englanninkielisessä Wikipediassa tämän elokuvan juoni selostetaan ihan päin honkia, olisikohan mennyt sekaisin jonkun toisen elokuvan kanssa?



Antonio Margheriti: Danza macabra (1964) ***½



Erikoinen kerronnallinen ratkaisu näyttää menneisyyden tapahtumia ikäänkuin elokuvina elokuvan sisällä, joita pääelokuvan henkilöt katsovat samalla tavalla kuin me katsomme pääelokuvaa. Hauska loppukevennys kun Blackwood ottaa kuolleen miehen lompakosta vedonlyönnissä voittamansa setelit.

2019 Kaikki synnit

10/10

Suomalais-eestiläinen alunperin Elisa Viihteen tarjontaan kuulunut VOD-sarja tuli yllättäen syyskuussa YLE TV2:n ohjelmistoon ja YLE Areenaan.

Ylessä olevan ensimmäisen kuusiosaisen kauden voi katsoa yhtenä 265 minuutin kokonaisuutenaan, sillä toinen kausi käsittelee viisitoista vuotta aiempia tapahtumia aivan eri näyttelijöillä.

Kyllä Kaikki synnit on ansainnut palkintonsa ja kriitikoiden kehunsa. Sekä ulkomaanmyyntinsä "yli kolmeenkymmeneen maahan", mm. Saksaan.

Erityisesti miellytti katsojien oman ajattelukyvyn kunnioitus. Esimerkiksi miten KRP:n tutkija Lauri Räihä tajuaa kesken epäillyn kuullustelun heidän unohtaneen yhden tutkimuslinjan. Ilman dramaattista musiikkia tai muuta alleviivausta tai sormellaosoittelua oivallus iskee samalla hetkellä ääneen sanomatta niin katsojan kuin päähenkilönkin tajuntaan.

Viimeinen episodi tuntui vähän saarnaavalta ja jotkut hahmot fanaattisilta, mutta siis loppuhuipentuma tapahtuu

lestadiolaisessa seurakunnassa kesken saarnan

, joten totta kai siellä puhutaan kuolemanvakavista asioista pateettisesti. Ja fanaatikot ovat fanaattisia.

YLE Areena: Kaikki synnit

Douglas Cheek: C.H.U.D. (1984) ***



"Contamination hazard urban disposal" vs "cannibalistic humanoid underground dweller". Symppis pikkufilmi, vaikka melkein kaikki väkivalta tapahtuikin offscreen.



Lucio Fulci: I due evasi da Sing Sing (1964) ***



Franco ja Ciccio sekaantuvat New Yorkissa mafiaperheiden valtataisteluihin ja päätyvät Sing Singiin. Nämä Fulcin komediat ovat kyllä rikollisen aliarvostettuja. Musiikin on alkutekstien mukaan tehnyt Ennio Moriconi.