James Bond - elokuvat

Bond-elokuvia on tehty sellainen määrä että ne ansaitsevat oman topicinsa Elitisti-foorumilla. Ja nyt kun itsellä tuli päivitettyä suurin osa elokuvista Blu Ray muotoon, niin on taas yksi hyvä syy uusintakatsoa nämä. Aloitetaan ensimmäisestä:

Terence Young : Dr. No (1962) ***½

Brittiläisen tiedustelupalvelun mies on surmattu Jamaikalla hämärissä olosuhteissa. Bond saa tehtäväkseen selvitellä tapahtunutta. Myöhemmin käy ilmi että edesmennyt mies suoritti ennen kuolemaansa tutkimuksia salaperäisellä Crab Key nimisellä saarella. Käykin ilmi että paikassa toimii tällä hetkellä Tohtori No, jonka tarkoitukset eivät ole kunnialliset. Pöydässä on kovat panokset.

Ensimmäinen Bond-elokuva hakee vielä muotoaan suhteessa myöhempiin sarjan elokuviin. Alun musiikkivalinnat eivät oikein istu Bond-tyyliin ja Conneryn näyttelijätyöskentelyä voisi sanoa vielä paikoin hieman kankeaksi, vaikka ei hän sinänsä huonosti näyttele mutta ehkä enemmän tätäkin puolta vertaa myöhempiin elokuviin. Ursula Andress on näyttävä nainen ja hänellä on kunnia toimia ensimmäisenä Bond-"tyttönä".

Youngin ohjaus on sinänsä selkeää mutta paikoin olisi kaivattu jonkin verran tiivistämistä. Elokuvan tuotanto on aikalaisekseen näyttävää ja hienot kuvauslokaatiot tuovat lisäarvoa kokonaisuudelle. Toiminan puolesta ollaan selkästi aikaansa edellä. En ainakaan itse muista että olisi nähyt mitään vastaavaanlaista tehty ennen vuotta 1962. Hieno aloitus elokuvasarjalle vaikka ei mielestäni edustakaan aivan Bond-elokuvien parhaimmistoa.

Peter R. Hunt: On Her Majestys Secret Service (1969)


Lazenbyn ainokaiseksi jäänyt Bond on niitä elokuvia, joihin on vaikea suhtautua intohimottomasti. Nuorempana Roger Moore oli luonnollisesti Mr. Bond, koska häneltä tuli alati uusia elokuvia. Myöhemmin Connery kasvoi siksi oikeaksi Bondiksi, kun tutustuin ennen kuukävelyä luotuihin tuotoksiin, mutta Lazenby – se yhden Bondin tehnyt heppu, jota kaikki tykkäsivät haukkua, hän jäi väliinputoajaksi.


Nyt elämme 10-lukua jolloin James Bond, Sherlock Holmes, Star Trek – kaikki on muuttunut nopeatempoiseksi action-rymistelyksi, jossa toiminta on nopeaa leikkausta ja juonet tuntuvat hukkuvan jonnekin efektimyllyn alle. Kuinka ollakaan Lazenbyn moderni Bond tuntuukin yllättäen huomattavasti paremmalta, suorastaan hyvältä ellen nyt aivan liioittele. Kaikki oleellinen löytyy ja mukana on juuri sopiva määrä huumoria "This never happened to the other fellow"


Vastustajat ovat kokoontuneet aina luotettavan Blofeldin ympärille, agenttimme joutuu turvautumaan erilaisiin apuvoimiin ja mukana on myös kaikkien aikojen Bond- tyttö, Tracy, josta leivottiin lopulta Mrs. Bond. Suuresta rakkaustarinasta voidaan olla montaa mieltä, mutta itse nautin siitä, että kerrankin James oli se jota vietiin. Blofeldin kuolemanenkelit ovat myös melkoinen tyttöjoukko ja heidän johtajansa saa veren hyytymään, tosin hieman eri syistä. Bondin haavoittuvuus, em rakkaustarina ja Blofeldin turhamaisuus tekevät elokuvasta tuoreella tavalla erilaisen ja elokuvan loppu on kaikessa liikuttavuudessaan jotain mitä ei ole koettu tuon jälkeen. Ei edes Craigin aikoina.

Lazenbyn Bond on myös siitä mielenkiintoinen tapaus, että elokuvaan ei Connery olisi sopinutkaan. En pystyisi ikinä kuvittelemaankaan, että Conneryn Bondia vietäisiin ja lopulta tämä jäisi nyyhkyttämään auton penkille. Moore olisi siihen ehkä pystynyt, ja myöhemmistä Dalton. HMSP olisi ollut mielenkiintoinen debyytti kyllä Moorelle, jos tämän kausi olisi alkanut niin väkevällä vedolla. Yleisökin olisi pystynyt samaistumaan ehkä paremmin vaihtoon. Elokuva on elokuvana hyvä, mutta ei Lazenbyn takia. Toisin sanoen siinä olisi voinut olla melkein kuka vain reploja lukemassa. Elokuva tuntuu täysin irralliselta Conneryn aikakaudelta, eikä Bondia erottaisi samaksi lähes ollenkaan. Kyllä sen Bondiksi tunnistaa, mutta vain erilaiseksi; haavoittuvaisemmaksi ja jopa kypsemmäksi.

En ole ikinä pitänyt Bondeista, vaikka olenkin nähnyt niistä noin puolet. Siitä huolimatta menin ostamaan vaimolleni Blu-ray ‑boksin joululahjaksi ja lupauduin vielä katsomaankin kaikki elokuvat hänen kanssaan. Urakka on aloitettu, katsotaan mitä tuleman pitää.

Terence Young: Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No)

Ensimmäinen James Bond ‑elokuva on toiminnaltaan rauhallisempi kuin sarjan elokuvat keskimäärin, eikä agentilla ole vielä liiemmin erikoisia apuvälineitäkään käytössään. Myös kellistettävien naisten määrä jää pieneksi, eikä koomiseksi muodostunutta "Oh, James" ‑huokaustakaan taideta vielä kuulla. Tarinassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta tekijöillä on ollut konsepti vielä sen verran haussa, ettei Bondeista innostumaton saa tästä läheskään kaikkia tehoja irti. Ursula Andress on edelleenkin yksi näyttävimmistä Bond-tytöistä.

Terence Young: Salainen agentti 007 Istanbulissa (From Russia with Love)

Bond lähtee Istanbuliin noutamaan salaista koodinpurkulaitetta, Lektoria. Peräänsä hän saa kylmäverisen tappajan, avukseen paikallisen liikemiehen ja rinnalleen kauniin blondin. Bond-elokuvien parasta kolmannesta, vaikkakaan ei mikään kuolematon. Martin Scorsesen mukaan tämä on turhan aliarvostettu elokuva. Vatsasyöpään kuvausten aikana sairastunut Pedro Armendáriz ampui itsensä pian kohtaustensa purkittamisen jälkeen.

Guy Hamilton:

Bond-sarjan kolmannessa elokuvassa salaista agenttia vastassa on kullan haalimiseen erikoistunut Goldfinger, brittiläinen rikollinen, jonka tavoitteena on murtautua Fort Knoxiin, saattaa sen kultavaranto radioaktiiviseksi ja nostaa kullan hinta tällä tavoin pilviin. Meno on bondmaisempaa kuin edellisissä elokuvissa, mutta pääroisto on turhan tavallinen – olisin kaivannut erikoisempaa menoa.

Broccolin, Saltzmanin ja Terence Youngin piti alunperin tehdä Pallosalama heti Istanbulin perään, mutta tekijänoikeus- ja filmatisointiriita Kevin McCloryn kanssa pisti projektin jäähylle. Niinpä sarjan kolmanneksi elokuvaksi vedettiin Kultasormi – ainoa Sean Conneryn Bond, jossa päävastustajana ei ole Spectre tai Blofeld – sekä toinen ohjaaja Guy Hamilton. Kultasormesta tulikin kaikken aikojen toiseksi menestynein Bond sekä ikoninen esikuva koko sarjalle.

Terence Young:

Kolmen ensimmäisen Bond-elokuvan aseenpiippu-ampumisessa Bondia esittää stunt-mies Bob Simmons. Se on tiukka klassikko.

Pallosalamasta eteenpäin kuvakoko vaihtui laajakankaaseen ja ampumisen hoitaa Sean Connery itse, mutta ei yhtä vakuuttavasti. Sir Sean meinaa kompastua.

James Bond Collection katsottu alusta loppuun + Skyfall. Ekstralevy katsomatta ja sellaiseksi myös jää. Parin viikon päästä vaimon kanssa Lontooseen, jossa olisi tarkoitus käydä katsomassa paikallinen James Bond ‑näyttely. Siksikin oli hyvä saada leffat alta pois, että ymmärtää edes jotain näkemästään. Ennen tätä projektia arviolta puolet Bondeista oli näkemättä.

Kai nämä olisi pitänyt nähdä nassikkana tai sitten minun elokuvamakuni on Bondeihin sopimaton, sillä eihän näistä saanut irti useimmiten kuin tahatonta huumoria. Bondin naiset olivat kyllä koreita, mutta ei heidän huokailujaan jaksanut muutamaa elokuvaa enempää. Tappelukohtaukset hyvin usein vaatimattomia ja liian pitkiä. Bondmainen huumori ja sarkasmi eivät enää vaivaneet kuin ajoittain, nuorempana muistan olleen niille huomattavasti allergisempi. Bondin vihollisten maailmanvalloitussuunnitelmat ja ‑haaveet olivat näin jälkikäteen katsottuna hupaisia, tiedä sitten koettiinko ne elokuvien tekoaikaan sellaisiksi.

Vaikka mollaankin vanhoja Bondeja, niin Daniel Craigin leffat ne vasta huonoja olivatkin (pl. Skyfall, joka oli ihan jees). Esim. Quantum of Solace oli kuin joku b-luokan toimintapläjäys, jossa tyypit mätkivät toisiaan puoli tuntia turpaan, ilman että kummallekaan käy juuri mitään. Ensimmäisen puolen tunnin aikana oli varmaan kolme holtittomasti leikattua takaa-ajoa, josta puuttuivat enää vilkkuvalot, niin epilepsiakohtaus olisi ollut lähellä. Casino Royale oli puolestaan aivan liian pitkä ja lopun Venetsia-episodi juuri niin hölmö kuin muistelinkin sen olleen. Skyfall sen sijaan kulki ihan mukavasti eteenpäin, skottimaisemista plussaa, mutta Bardemin hahmon huokailua ja tunnelmointia olisi voitu huoletta rajoittaa.

Paras elokuva oli edelleen Elä ja anna toisten kuolla. Salainen agentti 007 Istanbulissa, Kuoleman katse ja Skyfall varmaan seuraavat. Kuurakettia ja etenkin Rautahammasta odotin kuin kuuta nousevaa, mutta elokuva oli ihan höpöhöpöä (muistaakseni) ja Rautahammaskin varsin koominen tapaus – etenkin tappelu Rion köysiradalla jäi mieleen. Sean Connery oli aikoinaan olevinaan se ainoa oikea Bond, mutta Pierce Brosnan kiilasi nyt selvästi ohi ollen sopivan elegantti ja samalla uskottava toiminnan ja tyylin mies. Surkein elokuva oli puolestaan Quantum of Solace, josta en löytänyt mitään hyvää mainittavaa.

En ole koskaan lukenut yhtään Bond-romaania, joten merkinnät on tehty vain ja ainoastaan elokuvien perusteella. Enkä tule lukemaankaan, mutta muutamien Bond-elokuvien pariin uskon kyllä palaavani.

Film Critic Hulk käy läpi Bond-leffoja: http://badassdigest.com/2014/07/14/hulk-vs.-james-bond-staring-into-the-id-of-a-boner-incarnate/

Caps lockeilla kirjoitettua tekstiä on kieltämättä rasittava lukea tuollaisenaan, pitää varmaan itsekin copypastettaa ja muuttaa teksti helpommin luettavaan muotoon. Heppu/hahmo on kyllä oikein suositeltavaa Twitter-seurattavaa: https://twitter.com/FilmCritHULK

Sam Mendes: Skyfall (2012)


Jostain syystä en halunnut katsoa tätä hyvään aikaan, en vaikka ostin leffan jostain pirun alennuksesta jo aikaa sitten. Hypistelin kyllä kiekkoa useampaan otteeseen käsissäni, mutta koneeseen sitä ei tullut syötettyä pitkään aikaan. Ehkä syynä oli se, että Bond-elokuvat ovat olleet jo niin pitkään niin merkittävä osa omaa leffa- historiaani, tai mistä näitä lopulta tietää. Joululoman ja puolipakollisen remonttitauon johdosta aikaa jäi yhtäkkiä paljon ja kun aikaa oli riittävästi päätyi Skyfallkin lopulta jälleen käsiini.


Kuinka ollakaan – Skyfall tuntuu heijastelevan oman maailmani kaikuja, tai sitten olen vain Bondin tapaan liian vanha pieru, joka näkee merkityksiä ja tasoja siellä missä niitä ei todellakkaan ole. Niin tai näin, nostalgia on parhaimmillaan hauska asia ja tämä on kiistatta yksi niistä paremmista Bond-elokuvista, vaikka mukaan lasketaan ne ihan ikonisimmatkin Conneryn leffat. Pääkonna on monisyinen, tarina kehittyy kauniisti ja kaikkea ei ole todellakaan hukutettu adhd-leikkauksiin, vaan avainkohtaukset saavat kehittyä rauhassa, kuten esimerkiksi Silvan esittely. Monet asiat ovat Bondin maailmassa jälleen kohdillaan, etenkin kun

Lewis Gilbert: Moonraker (1979)

John Glen: For Your Eyes Only (1981)

Roger Spottiswoode: Tomorrow Never Dies (1997)


Bond-elokuvien br-kausi alkoi omalla osallani kolmen perustason seikkailun merkeissä. Moonrakerin avaruustaistelu ja komedialliset osat ovat edelleen paikoin nolostuttavia osuuksia, mutta mitä enemmän aikaa Mooren kaudesta on kulunut, sitä nostalgisempia ne heikoimmatkin leffat ovat. For Your Eyes Only toimii sentään hiukan paremmin ja lumiset maisemat ovat hienoa katsottavaa, kiitos kunnon julkaisun. Avaruusasema ei ansaitse aivan yhtä suuria kehuja, se kun näyttää nyt vain aiempaa enemmän pienoismallilta. Ääniraita ei kummassakaan tapauksessa oikein jytissyt tai jyrissyt, vaikka ruudulla paljon tapahtuikin.


Tomorrow Never Dies edustaa modernia Bond-elokuvaa, jossa toiminta on korostettua ja vahvemmat naishahmot antavat agentillemme vastusta useammallakin tasolla. Kuten arvata saattaa, br-julkaisulla kuva on upeaa katsottavaa ja äänivalli tulee päälle ja ympärille. Moottoripyörän kanssa mentäessä pitkin kattoja ja maisemia tuntuukin siltä, että sitä istuu aivan keskellä oikeaa toimintaa ja painotalon rähinä sulki oman kammioni myös ongelmitta tehtaan sisään. Kun nyt satun olemaan vielä jonkin asteinen Brosnan-fani, oli elokuvan pariin paluu kaikin puolin miellyttävä kokemus. Josko sitä pitäisi seuraavaksi jo katsoa Goldeneye, vai napsiiko lisää pois noita keskitason Bondeja ennen varsinaisiin juhliin ryhtymistä...

John Glen: The Living Daylights (1987)

Bond-boksille vie tie pari kolme kertaa vuodessa ja tällä kertaa vuorossa pitkästä aikaa Daltonin ensimmäinen esiintyminen Bondina.

Tässähän on vallan viileitä sävyjä ja jollain tapaa For Your Eyes Only-tyylistä vakoojatrillerin meininkiä paikoittain. Huumori ei ihan tyystin uppoa ja tuntuupa vähän vaivaannuttavaltakin välillä. Kaiken tietävä IMDB kertoo että kässäri huumoriheittoineen oli kirjoitettu jo Brosnania varten.

Nuo pienet komediamiinukset ei lopulta juurikaan haittaa. Kaiken kaikkiaanhan leffasta kuitenkin löytyy kaikki se mitä hyvästä Bond-leffasta pitääkin ja parituntinen vilahtaa varsin vaivattomasti. En muuten muistanutkaan että loppujakso sijoittuu Afganistaniin noin vuotta ennen kuin Rambo pistäytyy samoihin maisemiin. Lentokoneeseen sijoittuva lopputaistelu on oikein toimiva myös. Samoin kuin tunnusbiisikin.

Seuraavaksi Bond-katselussa luultavastikin Tomorrow Never Dies tai Thunderball, kun sen julistekin juuri löysi tiensä vessan seinälle.

John Glen: A View to a Kill (1985)


Roger Mooren valtakausi Bond-elokuvien saralla päättyi 80-luvun suurimmassa huumassa, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Yli-ikäinen herrasmies pyritään yhä esittämään parhaimmassa mahdollisessa valossa – eli yleensä mahdollisimman kaukana suorasta valokeilasta – mutta kellolle kukaan ei voi mitään. Onneksi vastavoimina toimivat tällä kertaa Grace Jonesin ja Christopher Walkenin kaltaiset luottonimet, jotka pitävät paketin kasassa.


Br-julkaisun tasosta voi narista, etenkin kuvan tarkkuuden puolelta, mutta äänet tuntuivat puskevan mukavasti päälle. Aikakauden leima on tosin vahvana päällä ja Duran Duranin teemabiisi nyt on yhtä diskantti-pauketta muutenkin, mutta olihan tässä myös hyvä annos nostalgiaa. Ja siis positiivista sellaista. Lisäksi juonessa on kaikkine järjettömyyksineen ja naishahmoineen sitä todellista bondismia. Maailma vapisee, piilaakso jyrisee ja olkatoppaukset natisevat!

Elokuva olisi mestariteos, jos tämä kohtaus olisi jäänyt mukaan sellaisenaan.