Paavo Ihalainen

Street Trash (2024)

Ohjaaja:

• Ryan Kruger

elokuva arvostelu

Uusintaversio visvaklassikossa tekee spurguista aiempaa aktiivisempia taistelijoita luottaen perinnetietoisiin efekteihin. Huumorintaju tosin toimii vain paikoin.

Paljon on vettä virrannut törkyjoessa sen jälkeen kun pahamaineinen Street Trash (1987) saapui loukkaamaan heikkohermoisia mauttomuuksilla ja räkänauramaan perään. Herkemmällä 2020‑luvulla ei tuntuisi olevan viisasta yrittää uudelleentulkita klassikkoa, mutta uutta yritystä kokeillaan eteläafrikkalaisella sensibiliteetillä ohjaaja Ryan Krugerin puikoissa.

2050‑luvun Etelä-Afrikka on fasistinen kerrosyhteiskunta, jossa rikkaille tarjotaan maireaa pintaa ja vähäosaiset pidetään väkivalloin aisoissa, eristämällä heidät suljetuille alueille asumaan – ja mieluusti kuolemaan. Cape Townin häijy pormestari Mostert (Warrick Grier) hakee lopullista ratkaisua kodittomien ongelmaan ja kääntyy paikallisen kemikaalilaitoksen puoleen. Samaan aikaan pummien joukossa erilaiset spurgut alkavat vetää yhtä köyttä, kun uutta tulokasta Alexia (Donna Cormack-Thomson) täytyy suojella rikollispomo Rat Kingiltä. Ideologinen Ronald (Sean Cameron Michael) nousee esiin taistelijaluonteensa ansiosta.

Edeltävästä teoksesta otetaan remakeen oikeastaan vain pääidea ja visvaisimmat gore-efektit; nytkin kodittomia hävitetään tuomalla yhteisöön tappavan myrkyllistä mutta halpaa Viper-viinaa (ja nyt myös saman brändin huumeita). Välittömästi tuotetta nautittuaan kuluttaja sulaa värikkääksi kasaksi hajonneita sisäelimiä ja visvaa. Genretietoisena valintana kaikki efektit ovat varsin näyttävää käsityötä, ja Street Trash on kuvattu sopivan rakeiselle 35 mm ‑filmille.

Isona erona siinä missä alkuperäinen Street Trash otti nihilistisen kannan yhteiskunnan pohjasakan lähinnä tapellessa keskenään paremmasta asemasta ja elinolosuhteista, nostattaa remake alimmat kerrokset sotaan heitä alistavaa yhteiskuntaa vastaan. Pahassa olossa vellomista ei enää katsottaisi yhtä hyvällä vaan hahmoista on tehtävä aktiivisempia toimijoita. Alun laiskanpulskea läpsyttely yltyy elokuvan mittaan kiitettävästi, ja loppukohtauksissa on sotapelimäistä vimmaa. Street Trash on todella vihainen välinpitämättömille poliitikoille ja heitä suojeleville kytille, joten runtua annetaan oikein isän kädestä.

Neill Blomkampin tuotoksia nähneet tietävät, ettei räikeä eteläafrikkalainen huumori ole kaikkien makuun. Nytkin gageissä on melko iso hutimenoprosentti, ja osa hahmoista on vain puhtaasti ärsyttäviä. Mutta vastapainoksi myös oikeasti naurattavia oivalluksia on mukana, ja hahmokaarti on sen verran laaja, ettei ikävämpiä persoonia ole annosteltu mukaan liikaa. Sen lisäksi hahmoista pääsee elokuvan mittaan jossain vaiheessa eroon, kun he kohtaavat limaisen loppunsa.