Paavo Ihalainen

Get Away (2024)

Ohjaaja:

• Steffen Haars

elokuva arvostelu

Nick Frostin käsikirjoittama syrjäseudun selvitymiskauhukomedia pelaa yhden kortin varassa, mutta ampuu hudin useammin kuin osuu.

Leppoisan oloinen brittiperhe matkaa Ruotsiin syrjäisen saaren kansantaidefestivaalia varten, jossa muistetaan vuosisatoja aiemmin tapahtunutta verityötä. Äiti (Aisling Bea) kertoo olevansa tapaukseen liittyneen brittiläisen merimiehen jälkeläinen, josta johtuen tapaus häntä myös kiinnostaa. Kuitenkin paikalliset ovat perhettä kohtaan vihamielisiä ja torjuvia, eivätkä pidä briteistä. Vain paikallisen tilan omistava luopiopoika (Juho Milonoff) haluaa laskea britit lomailemaan, mutta hänelläkin on omat etunsa mielessä. Rituaalin yhteyteen valmistellaan pahaa-aavistamattomien pään menoksi katalia suunnitelmia ja hurmeisia kepposia.

Tampereella kuvatussa Get Awayssä selkeällä rallienglannilla puhuvat suomalaisnäyttelijät esittävät ruotsalaisia, mikä vaatii hieman totuttelua. Kun kulttuurikohun yli pääsee, on tarjolla humoristista veripalttua. Viekö tämä Suomen Midsommarin (2019) kaltaiselle folk horror ‑kauhun maailmankartalle? No ei ehkä, mutta voihan sitä pitää hauskaa asian kustannuksella. Milonoffin lisäksi myös Ville Virtanen sorjosmaisena vähäpuheisena komisariona varastaa shown'n aina ilmaantuessaan. Nick Frost puolestaan vetää roolinsa melko jäyhästi ja isommin naurattamatta, ja muita perheenjäseniä esittävät puolestaan tuntemattomat näyttelijät, jotka tuntuvat epätoivoisesti yrittävänsä saada ylilyönneistään näkyvyyttä seuraaviin projekteihinsa.

Aikansa seurataan perheen aika tavanomaista totuttautumista lomaympäristöön, kunnes seuraa iso tvisti, jonka varaan koko elokuva on rakennettu. Tätä korostetaan jo kliseeksi muodostuneella Ari Aster ‑lainauksella, jossa kamera kääntyy täysin ympäri, jotta tyhmempikin ymmärtää, että asiat ovat mullin mallin. Verenhimoisia kostajia eivät olekaan vain umpimieliset suom— siis ruotsalaiset, vaan "perheen" jäsenet, jotka ovat kukin massamurhasta kicksejään hakevia psykopaatteja. Tästä ideasta saadaan kyllä verisempi ja toiminnantäyteisempi jälkipuolikas, mutta hetkenkään mietittynä palaset alkupuolen kanssa eivät sovi keskenään yhteen. Miksi päähenkilöt esittivät perhedynamiikkaa omissa oloissaankin? Onko tässä perhejärjestäytymisessä jokin psykoseksuaalinen roolileikki kyseessä? Ainakin pöytien kääntäminen vetreyttää myös näiden kummien hemuleiden näyttelyä, vaikka eivät he erityisen mieleenpainuvia saati miellyttäviä hahmoja ole seurata. Loppupuolen hurmehipassa on kuitenkin joitakin hauskojakin tilanteita kehitetty, vaikka päällinen käteen jäävä tunne elokuvassa onkin ärsytys.