Mika Helminen

Les lèvres rouges (Daughters of Darkness, 1971)

Ohjaaja:

• Harry Kümel

elokuva arvostelu

Pimeyden tyttäret himoitsevat vertasi.

Arvoituksellinen hotellimiljöö, kalpeanvaalea iho ja katse pitkien silmäripsien alta. Delphine Seyrig. Viime vuonna Marienbadissa (L'année dernière à Marienbad, 1961) kenties? Ei, vaan belgialaisohjaaja Harry Kümelin kulttimaineen vuosien varrella saavuttanut unenomainen art house ‑lesbovampyyrielokuva Les lévres rouges.

Seyrigin rooli Alan Resnais'n uuden aallon klassikossa saattoi olla ratkaiseva tekijä, sillä ainoaksi ehdoksi Les lévres rougesin tekemiselle Kümel asetti Seyrigin saamisen kreivitär Elizabeth Báthoryn rooliin. Olihan Seyrig ohjaajan mielestä Ranskan paras ja valovoimaisin näyttelijätär. Tuossa vaiheessa elokuvasta oli olemassa vain nopeasti kyhätty käsikirjoitusluonnos, jonka myös Marienbadin ohjaaja Alain Resnais sai käsiinsä. Koska Resnais piti lukemastaan, onkin yleinen käsitys, että Seyrig suostui rooliin Resnais'n suosiollisella myötävaikutuksella.

Käsikirjoitusluonnos perustui löyhästi 1500‑luvulla eläneen unkarilaisen, verikreivittäreksikin kutsutun sarjamurhaaja Elizabeth Báthoryn edesottamuksiin. Hänen väitetään kylpeneen neitsyiden veressä ikuisen nuoruuden säilyttääkseen. Kümel oli sattumalta törmännyt historialliseen artikkeliin Bathorysta, jonka elämä ja teot ovat sittemmin saavuttaneet kansantarumaiset mitat ja muokkasi myyttiä modernimpaan muotoon.

Samaisen käsikirjoitusluonnoksen avulla saatiin Cannesissa hankittua elokuvalle vielä rahoitusta niin Euroopasta kuin Yhdysvalloistakin. Ennen kuvausten alkua, heinäkuussa 1970, Harry Kümel päätti Les lévres rougesin olevan vielä vailla kunnollista, täysimittaista käsikirjoitusta. Sen viimeisteli Jean Ferry, maineikas käsikirjoittaja esimerkiksi Louis Mallen ja Luis Buñuelin elokuvien takana. Les lévres rouges toteutettiin kokonaan englanninkielisenä kaikkien näyttelijöiden alkuperäisillä äänillä, joten mistään puolivillaisista dubbauksista elokuvaa katsoessa ei tarvitse kärsiä. Näyttelijöiden erilaiset aksentit tuovat päinvastoin lisäeksotiikkaa mukaan.

Juuri vihityt Stefan (John Karlen) ja Valerie (Danielle Ouimet), majoittuvat Belgian rannikolla Oostendessa sijaitsevaan hotelliin vietettyään sitä ennen intiimin yön junavaunussa. Sesonkiaika on ohi, joten näyttää siltä, että tuore pari saa kuherrella merenrantahotellissa sen ainoina asukkaina aivan rauhassa. Häämatkan viettoon ilmaantuu yllättäen säröjä, sillä Stefanin käytöksestä ja puheista paljastuu arveluttavia asioita. Hän on myös haluton ottamaan yhteyttä äitiinsä, tuoreen vaimonsa pyynnöistä huolimatta. Kümelin surrealistisia ja psykoseksuaalisia sävyjä henkivän elokuvan suurimpia wtf‑hetkiä onkin Stefanin äitisuhteen luonteen paljastuminen.

Hotelli saa kuitenkin lisää vieraita salaperäisen kreivitär Báthoryn (Seyrig) sekä tämän seuralaisen, sihteerikseen kutsumansa Ilonan (Andrea Rau) muodossa. Naiskaksikosta huokuu ulospäin valtiattaren ja alistetun suhde. Turkiksiin ja kirkkaanpunaiseen huulipunaan (elokuvan nimi Les lèvres rouges tarkoittaa punaisia huulia) verhoutuneesta Seyrigistä Kümel halusi kampausta myöten tarjota mielleyhtymiä Marlene Dietrichiin. Saksalaisnäyttelijätär Raun ohjaaja taas stailautti mustasta polkkatukastaan 1920‑ ja 1930‑luvuilla tunnetun Louise Brooksin kaksoisolennoksi.

Viittauksella ikonisiin ja kuolemattomiin elokuvataivaan tähtiin voi nähdä vertauskuvallisuutta ikuista nuoruutta tavoittelevaan kreivitär Báthoryyn, joka vastanottovirkailijankaan mielestä ei näytä tavalliselta kuolevaiselta. Vieraiden kirjautuessa hotelliin sisään, iäkäs miespuolinen virkailija muuttuu kasvoiltaan kalpeaksi, eikä ole uskoa näkemäänsä; kreivitär ei ole muuttunut ulkonäöltään tippaakaan siitä, kun virkailija näki tämän neljäkymmentä vuotta aikaisemmin toimiessaan hissipoikana samaisessa hotellissa.

Kun kreivitär Báthory iskee silmänsä nuoreen pariin, ja etenkin Valerieen, on hänen tarjoamansa seura ensin viehkeän viettelevää. Nuoripari on aseeton elegantin Báthoryn viipyilevien katseiden alla, mutta ylelliseen hopeakangasmekkoon pukeutuneen kreivittären hymyn takaa voi aistia jotain pahaa ja turmiollista. Viettelys muuttuu manipuloinniksi kohtalokkain seurauksin. Les lévres rougesin kantava voima on magneettinen Seyrig, jonka vaihtuvaan asukirjoon Kümel on sisällyttänyt myös mustaa, punaista ja valkoista. Kuin natsi-Saksan väreillä pahan olemassaolosta muistuttaen.

Les lévres rouges vertautuu huonosti muihin vampyyrielokuviin, tai edes lesbokierrettä omaaviin sellaisiin, joilla oli pieni momentuminsa 1970‑luvun alkupuolella. Elokuvassa ei vaelleta keskiaikaisessa linnassa, eikä siinä ole lenteleviä lepakoita tai edes hampaita kenenkään kurkulla. Verta ja paljasta pintaakin nähdään loppujen lopuksi varsin säännellysti. Sen sijaan näemme tyhjiä hotellikäytäviä, ruokasaleja, keskusteluja ja lisää keskusteluja. Artsy tunnelma viimeistellään pitkillä otoksilla, punaisilla filttereillä ja epätodellisella tunnelmalla. Ja kaikki näyttää helvetin hyvältä. Kokonaisuuden saa toimimaan viimeistään säveltäjä François de Roubaixin hieno musiikkiraita, jonka kohtalokkaat ja hypnoottiset sävelkulut ovat kelvanneet samplattaviksi niin Rob Zombielle kuin Lil' Waynen ohella monelle muullekin hip hop ‑artistille.

Harry Kümel on Les lévres rougesista viime vuosina puhuessaan ollut kenties hieman ristiriitainen. Hän on toisaalta kertonut symboliikasta elokuvassa oleviin yksittäisiin elementteihin liittyen, mutta toisaalta sanonut, että kuvien takana ei ole mitään ylimääräistä pohdittavaa; "what you see is what you get". Niinpä katsojalle jätetään mukavasti tilaa tulkinnoille. Esimerkkeinä Stefanin ja Valerien lehtien uutissivuilta seuraamat tyttömurhat lähiseudulla tai ensin mainitun sukurasite. Koska maineikas surrealisti René Magritte oli myös belgialainen, ehkä jätämme tilaa alitajunnallekin.

Kerrotaan, että ohjaaja Kümel ei ollut tyytyväinen (etäisesti kasvonpiirteiltään Tom Cruisea muistuttavan) John Karlenin ja Danielle Ouimetin yhteiseen kemiaan nuorena parina, eikä etenkään lähinnä kanadalaisissa pehmopornoelokuvissa esiintyneen Ouimetin kykyihin näyttelijänä. Kümel pyysikin Delphine Seyrigiltä anteeksi Ouimetin huonoa näyttelemistä, johon Seyrig vastasi "älä huoli, he katsovat vain minua."