Matti Erholtz

Leo (2023)

Ohjaaja:

• Lokesh Kanagaraj

elokuva arvostelu

"Et tiedä paljonko on tarpeeksi, jos et tiedä paljonko on liikaa". Tämä William Blaken sananparsi tuntuu olleen Lokesh Kanagarajin ohjenuorana hänen ohjatessaan kahta viimeisintä elokuvaansa. Emme tiedä johtaako Lokeshin ylettömyyksien tie viisauden palatsiin, mutta ainakin se on reunustettu valtavilla ruumiskasoilla.

Lokesh Kanagarajin toinen elokuva Kaithi (2015) oli ottanut vaikutteita John Carpenterin klassikosta Assault on Precinct 13 (1976) olematta kuitenkaan suoraan sen uudelleenfilmatisointi. Velkansa Carpenterille Lokesh tunnusti nimeämällä yhden keskeisistä henkilöhahmoistaan Napoleoniksi. Leon perusjuoni taas on täsmälleen sama kuin David Cronenbergin A History of Violencessa (2005): sävyisä ja rauhallinen kahvilanpitäjä Parthiban tappaa kahvilaansa ryöstämään tulleet rikolliset, mikä johtaa hänen oman gangsterimenneisyytensä paljastumiseen. Myös monella Leon yksittäisellä kohtauksella on selvä esikuvansa Cronenbergin elokuvassa. Silti Leoakaan ei oikeastaan voi pitää vain intialaisena versiona A History of Violencesta, sen verran paljon tarinan painopistettä on muutettu ja uusia elementtejä tuotu mukaan. Jazzmusiikissa kutsutaan kontrafaktiksi sävellystä, jonka sointurakenne on sama kuin jossakin toisessa kappaleessa mutta melodia erilainen. Leoa voisi sanoa A History of Violencen kontrafaktiksi.

Siinä missä A History of Violencessä keskityttiin kuvaamaan päähenkilön väkivaltahistorian paljastumisen vaikutusta hänen perhesuhteisiinsa, Leo on enemmän yksilötarina. Lokesh on sanonut sitä henkilöhahmotutkielmaksi (character study). Lisäksi hän on painottanut elokuvan kymmenen ensimmäisen minuutin tärkeyttä sen ymmärtämisen kannalta. Käytännössä tämä tarkoittaa ennen alkutekstejä nähtävää hyeenakohtausta.

Pohjois-Intialaisessa Theogin pikkukaupungissa, jonne elokuvan tapahtumat pääasiassa sijoittuvat, riehuu laumastaan eksynyt isokokoinen hyeena. Parthiban, joka kahvilanpitämisen ohella harrastaa villieläinten suojelua, tainnuttaa hyeenan ja pelastaa sen poliisin luodeilta. Tuossa tuokiossa verenhimoinen peto on kesyyntynyt sen verran, että siitä tulee Parthibanin perheen kotieläin. Tässä vaiheessa elokuvaa emme tietysti sitä vielä tiedä, mutta Parthibankin on ennen ollut raateleva petoeläin nimeltä Leo Das, ennen kuin on kesyyntynyt yhteiskuntakelpoiseksi. Olennaista on myös se, että hyeenan ja Parthibanin aggressiivisuus ei ole kadonnut mihinkään, se on vain tukahdutettu ja työnnetty taka-alalle.

Parthibanin ja hyeenan rinnastaminen on yhteydessä erääseen Leon silmiinpistävään piirteeseen: Parthibania vaaditaan jatkuvasti myöntämään, että hän on gangsteri Antony Dasin kuolleeksi luultu poika Leo Das, minkä hän aina jääräpäisesti kieltää. Antony ja hänen veljensä Harold eivät oikein muuta Parthibanilta vaadikaan kuin tämän sukulaisuuden tunnustamista. Kieltämällä verensukulaisuutensa Parthiban liittyy osaksi intialaisen elokuvan pitkää perinnettä, jossa korostetaan, että ihmisen perintötekijät eivät määrää sitä minkälaiseksi hän tulee. Niin sanotussa luonto vastaan kasvatus (englanniksi nature vs. nurture) ‑kiistassa Intiassa on aina asetuttu kasvatuksen puolelle. Niin tekee myös Leo, mutta Lokesh vie pahan luonnon ja hyvän kasvatuksen vastakkainasettelun poikkeuksellisen pitkälle.

A History of Violencen päähenkilö myöntää menneisyydessä nauttineensa ihmisten tappamisesta, mutta tämä tunnustus jää verbaaliselle tasolle ja siten abstraktiksi. Leossa päähenkilön pahuus näytetään. Takaumajaksossa Leo Das teloittaa kylmäverisesti aseettomia ja puolustuskyvyttömiä uhreja, eli käyttäytyy siis hyvin epäsankarillisesti. Yleisön tyynnyttelemiseksi ohjaaja on joutunut naamioimaan tämän roistomaisuuden "pahaperseisyydeksi": "Mr Leo Das is a badass" hoetaan elokuvan musiikkiraidalla aina uudestaan ja uudestaan. Takaumajakson moraalinen kyseenalaisuus ulottuu myös siihen sisältyvään riehakkaaseen tanssikohtaukseen. "Naa Ready" on yksi elokuvan huippukohdista, perinteiseen tyyliin toteutettu ja loistavasti koregrafioitu musiikkinumero, jonka Lokesh on leikannut lomittain elokuvan mielipuolisimmat juonenkäänteet sisältävän kohtauksen kanssa. Pikimustan synkkyyden ja hillittömän bailaamisen vuorottelu luo jaksoon ainutlaatuisen vinksahtaneen tunnelman.

Toiminnallisesti Leon paras hetki on alkupuolen kahvilakohtaus, jonka ohjaaja kuvaajansa, leikkaajansa, toimintakoreografinsa ja näyttelijöidensä kanssa on hionut liki täydelliseksi, esteettisesti nautittavaksi väkivaltabaletiksi. Pikanttina visuaalisena yksityiskohtana mainittakoon pistoolin näkökulmasta kuvatut ampumiset. Muutakin hyvää toimintaa Leossa toki on, mutta samoin kuin Vikramissa (2022), mäiskimistä on niin paljon, että ennen loppukliimaksia siihen ehtii jo pahasti kyllästyä. Takaumajakson jälkeinen hallusinatorinen takaa-ajokohtaus öisellä maantiellä toimii vielä hyvin, mutta sen jälkeen, puolisen tuntia ennen loppua, elokuvan flow katkeaa täydellisesti. Kun dramaturgisesti jäljellä on enää vain lopullinen välienselvittely Parthibanin ja hänen setänsä Harold Dasin välillä, Lokesh laittaa mukaan vielä yhden ylimääräisen toimintakohtauksen, joka sinänsä ei ole huono, mutta tuntuu tässä vaiheessa elokuvaa tuskastuttavalta pakkopullalta.

Hieman alle viisikymppinen Vijay esittää nyt oman ikäistään eli keski-ikäistä hahmoa. Parthibanin parrassa on jo harmaata, mutta kampaus on viriilin nuorekas. Parthiban/Leo on hahmona sen verran monimutkainen, että Vijay joutuu häntä esittäessään selvästi menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle. Suoritusta voi pitää vähintäänkin riittävän hyvänä, vaikka siitä näkyy myös Vijayn näyttelijäkykyjen rajallisuus. Etelä-Intian kuningattereksikin tituleerattu Trisha Krishnan on viidettä kertaa Vijayn vastanäyttelijättärenä, viisitoista vuotta edellisen yhteisen elokuvan jälkeen. Rooli ei valitettavasti kohoa tavallista vaimoroolia suurempaan merkittävyyteen, mutta sisältää silti kiljuntaa elokuvateattereissa aiheuttaneen kohtauksen, jossa Vijay ja Trisha suutelevat huulet huulia vasten. Sivuosarooleista hulvattomin on George Maryamin esittämä Parthibanin taloa vartioimaan asetettu pipopää poliisi, joka ei ole kukaan muu kuin Kaithista tuttu Napoleon. Lyhyen mutta mieleenpainuvan roolisuorituksen tekee tuiki tuntematon Sandy-niminen näyttelijä, jonka tulkitsema jankuttava pedofiiligangsteri on olennainen ainesosa kahvilakohtauksen onnistuneisuudessa.

Lopun pienestä kompuroinnista huolimatta Leo on piristävintä nykyelokuvaa. On kiehtovaa seurata, kun luovien voimiensa huipulla oleva näkemyksellinen ohjaaja saa vapaasti toteuttaa visioitaan omistautuneen tekijäryhmän avustuksella. Varietyn arvostelija vertasi Lokeshin maksimalistista, liioittelevaa tyyliä Michael Bayhin. Ylettömyyden lisäksi näitä ohjaajia yhdistää anteeksipyytelemätön maskuliinisuus ja spektaakkelin taju. Pienimuotoista ihmissuhdedraamaa ei Lokeshilta ole tulossa jatkossakaan. Leon lopussa vihjataan vahvasti, että Parthiban ei saa jatkaa rauhallista taviselämäänsä pikkukaupungissa, vaan hän joutuu päästämään Leo Dasin taas irti, tällä kertaa mahdollisesti Vikramin seurassa.