Mika Helminen

L'orafo (The Goldsmith, 2022)

Ohjaaja:

• Vincenzo Ricchiuto

elokuva arvostelu

Vincenzo Ricchiuto vie debyytissään koti-invaasioelokuvan astetta kipeämmille kierroksille.

Jos aikoo tunkeutua jonkun kotiin ryöstö mielessään, kannattaa asiat ainakin suunnitella huolella ja varmistaa keitä on vastassa. Missään tapauksessa ei kannata aliarvioida vanhempia ihmisiä ja sortua helppo nakki ‑tyyliseen ajatteluun, vaikka eläkkeellä olevan kultasepän ja tämän herttaisen vaimon kotiin tunkeutuminen ja ryöstäminen tuntuisi maailman vaivattomimmalta hommalta.

Mutta mistäpä paatuneet pikkurikolliset Arianna (Tania Bambaci), Stefano (Mike Cimini) ja Roberto (Gianluca Vannucci) olisivat voineet aavistaa joutuvansa tekemisiin maailman häiriintyneimmän pariskunnan kanssa. Sellaiseksi Antonio (Giuseppe Pambieri) ja iäkäs vaimonsa Giovanna (Stefania Casini) elokuvan edetessä kuitenkin osoittautuu.

Vincenzo Ricchiuton italialaiselokuva L'orafo (suom. kultaseppä) alkaa prologilla, jossa nähdään kolme lasta, mieshenkilö ja puukotus. Esinäytös eroaa väreiltään, tekniseltä toteutukseltaan ja tunnelmaltaan huomattavasti varsinaisesta elokuvasta. Alkuhämmennyksen jälkeen "lyhytelokuvaa" voi pitää syventävänä ja tyylikeinoltaan onnistuneena ratkaisuna.

Prologin kautta katsojalle esitellään toisensa lapsesta asti tunteneiden Ariannan, Stefanon ja Roberton taustaa, joka on ollut rikollisuuden ja väkivallan leimaama. Kasvualusta ei ole ollut otollinen mihinkään muuhun kuin pikkurikollisen uralle. Äkkipikaiset luonteet ja ylimääräisten älynlahjojen puute eivät ole tuoneet mukanaan mainittavaa menestystä alamaailmassa, mutta tällä kertaa ryhmä on vakuuttunut olevansa elämänsä rahakkaimman keikan äärellä.

Kolmikon saaman vihjeen mukaan eläkeläispariskunnan talossa sijaitsee kultaseppä Antonion työpaja täynnä jalometalleja, jalokiviä, koruja ja muuta arvokasta. Pariskunnan tiedetään menevän nukkumaan kello yhdeksän, ja jopa talon murtohälyttimen koodi on selvillä. Näin ollen mikään ei voisi mennä vikaan.

Kun naamioitunut rikolliskopla tunkeutuu Antonion ja Giovannan taloon, ollaan vielä koti-invaasioelokuvien perusmaastossa. Jokin turvallinen, kuten oma koti, muuttuu turvattomaksi, ja alkukantainen pelko astuu esiin. Antonio ja Giovanna käyttäytyvät kuin ketkä tahansa uhriksi joutuneet, hysteerisesti ja kauhistuneina oman kodin koskemattomuuden loukkaamisesta.

Vai onko kaikki sittenkin vain näytelmää? Antonion ja Giovannan talosta löytyy kyllä aarteita pursuava kultasepänpaja, jonne konnakolmikko löytää tiensä. Onkin kokonaan toinen asia löytävätkö he tiensä sieltä ulos, kun Vincenzo Ricchiuton esikoiselokuva alkaa suunnata perinteisistä kuvioista kohti shokeeraavampia ulottuvuuksia. Antonion käsityöpaja nimittäin osoittautuu myös eräänlaiseksi pakohuoneeksi panssariovineen.

Ricchiuto on opiskellut elokuvantekoa itse Abel Ferraran johdolla. Antonion talossa rikollisten kanssa käytävä tiivis hermopeli osoittaa, että opit ovat menneet perille. Ohjaaja tasapainoilee jossakin kotiintunkeutumiselokuvan, mustan komedian ja gornon välimaastossa, mutta onnistuu kuitenkin pitämään paketin suunnilleen kasassa. Ihan viimeistä kuvaa lukuun ottamatta. L'orafossa on meheviä sivuhahmoja, ja italialaista kauhu-uskottavuutta tuo viimeistään Giovannan roolissa estoitta irrotteleva Stefania Casini. Vuonna 1948 syntyneen Casinin voi muistaa esimerkiksi Saran roolista Dario Argenton Suspiriassa (1977).