Matti Erholtz

Maanagaram (2017)

Ohjaaja:

• Lokesh Kanagaraj

elokuva arvostelu

Intialaisen toimintatrillerin lupaavin nuori kyky osoitti häikäisevää lahjakkuutta jo esikoisohjauksessaan.

Lokesh Kanagarajilla (Master) ei ole minkäänlaista elokuva-alan koulutusta. Peruskoulun jälkeen hän opiskeli muotiteknologiaa ja Master of Business Administration ‑tutkinnon suoritettuaan työskenteli neljä ja puoli vuotta yksityisessä pankissa. Elokuvien tekemistä hän opetteli omien sanojensa mukaan katselemalla elokuvia. Ohjaaja/tuottaja Karthik Subbaraj sattui näkemään Lokeshin firmansa kulttuuritapahtumaan tekemän lyhytelokuvan ja näin Lokesh pääsi ohjaamaan segmentin Subbaraj'n tuottamaan antologiaelokuvaan Aviyal (2016). Seuraavana vuonna piskuinen, vain yhden elokuvan tuottanut Potential Studios ‑tuotantoyhtiöyhtiö piti Lokeshin käsikirjoituksesta niin paljon, että antoi hänelle rahat Maanagaramin tekemiseen.

Muodoltaan Maanagaram on ns. hyperlinkkielokuva, eli siinä seurataan useampaa eri juonilinjaa, jotka jossain vaiheessa "linkittyvät" toisiinsa erilaisten yhteensattumien kautta (Pulp Fiction on varmasti tämän lajityypin tunnetuin edustaja). Päähenkilöitä ovat työtön nuorimies ja tämän kouluaikainen ihastus, Chennaihin töiden perässä muuttava IT‑osaaja, taksikuski, gangsteripomo ja maalaistollo, joka haluaa päästä mukaan suurkaupungin gangsteripiireihin. Keskeinen juoniaihe on koulupojan kidnappaus, jonka rikollisjoukkio antaa suoritettavaksi yllämainitulle tollolle ja jonka tämä möhlii perusteellisesti siepatessaan väärän pojan. Kaikki henkilöhahmot kietoutuvat osaksi tragikoomista sieppausdraamaa.

Käsikirjoitus väistää sen hyperlinkkielokuvia alati uhkaavan vaaran, että yhteensattumiin perustuvasta tarinasta tulee teennäisen nokkela ja epäuskottava. Maanagaramissa on yhteensattumia mutta tarina sinänsä on täysin looginen ja realistinen, eikä sisällä liian elokuvamaisia juonenkäänteitä.

Lokesh on maininnut Scorsesen yhdeksi innoittajakseen ja Mean Streetsin (1973) avauslause ("syntejä ei soviteta kirkossa vaan kaduilla") sopisi hyvin Maanagaraminkin motoksi, vaikkei siinä uskontoa käsitelläkään. Scorsesen tavoin Lokesh kuvaa mielellään alamaailmaa ja ihmisiä, jotka liikkuvat moraalin harmaalla alueella. Maanagaramin lopussa sankareiksi kohoavat työtön nuorukainen ja IT‑osaaja eivät ole kovin sankarillisia elokuvan alussa, vaan ensin mainittu on lähinnä naisia ahdisteleva pummi ja jälkimmäinen heikkotahtoinen vätys. Lokeshin maailmassa sankareiksi tai roistoiksi ei synnytä vaan sellaisiksi tullaan.

Maanagaram ei varsinaisesti ole toimintaelokuva, mutta kaksi sen keskeistä kohtausta ovat aseettomia tappelukohtauksia, jotka on koreografioinut omalaatuinen duo Anbu ja Arivu, taiteilijanimeltään Anbariv: identtiset kaksoset, jotka aina myös pukeutuvat sukkia myöten identtisiin vaatteisiin. Anbariv on sanonut haastattelussa, että heidän tehtävänään on tuoda "realismia ja logiikkaa" elokuviin, joten he sopivat loistavasti Lokeshin työpariksi. Toinen tappelukohtauksista on sikäli haastava, että siinä vastakkain ovat yllämainittu IT‑osaaja ja kaksi kokenutta katugangsteria. Anbariv onnistuu tekemään kohtauksesta uskottavan, vaikka ujuttaakin mukaan tamilielokuvien tappelukohtausten ikivihreän klassikkostuntin, auton tuulilasiin syöksymisen.

Maanagaramin maailma on korostetun miehinen. Naisrooleja on vain yksi, ja Regina Cassandran esittämän uranaisen tehtävänä on lähinnä toimia yhdistävänä linkkinä kahden miespäähenkilön välillä. Lopussa sankari ei saa omakseen rakastettuaan, vaan löytää itselleen toverin toisesta sankarista. Maanagaramissa miestenvälistä toveruutta kuvataan hieman samalla eetoksella kuin Hongkong-elokuvassa sen loiston päivinä, ja aivan kuten Chang Chehilla tai John Woolla, nytkään ei ole kyse pelkästään "äijäilystä" vaan jostain vakavammasta.

Maanagaram päättyy nerokkaasti rakennettuun kolmikulmaiseen kaksintaisteluun öisellä kadulla, jossa työtön nuorimies joutuu valitsemaan, asettuuko korruptoituneen poliisisetänsä vai hänelle täysin tuntemattomien ihmisten puolelle. Intiassa, kuten Hongkongissa aikoinaan, liberaali markkinatalous kaivaa maata vanhojen sukuyhteisöjen alta ja pakottaa hakemaan uusia järjestäytymisen muotoja. Rikollisjärjestöjen pelkkään väkivaltaan perustuvan hierarkkisen rakenteen vastapainoksi Lokesh tarjoaa jotain tasa-arvoisempaa. "Maanagaram" tarkoittaa (suur)kaupunkia ja kaupunki on Lokeshille demokraattinen yhteiskunta pienoiskoossa: paikka, jossa ihmisiä yhdistävänä tekijänä ei ole yhteinen syntyperä vaan yhteiset arvot. Tämän takia työtön nuorimies kutsuu IT‑osaajaa veljekseen elokuvan lopussa ja tämän takia Lokesh jättää nämä henkilöhahmonsa nimeämättä, korostaakseen ei taustan vaan päämäärien yhteisyyttä. Jos Maanagaramin sanoman haluaisi vääntää sanallisesti rautalangasta, se voisi olla: "Vapaiden miesten tasa-arvoon perustuvalla yhteistyöllä voidaan nousta pelkkään väkivaltaan turvautuvien raakalaisten tyranniaa vastaan". Se on nykyisenä maailmanaikana erittäin hyvä sanoma.

Lopuksi muutama hajahuomio elokuvasta. Koska Maanagaramissa liikutaan katutasolla ja miesten maailmassa, tupakkaa ja alkoholia kuluu paljon ja tämä tietää, että kuvan vasemmassa alakulmassa näkyy usein näiden nautintoaineiden haitoista kertova intiankielinen varoitus. Bussikohtauksessa käytettävät kirurgiset kasvonaamiot tuntuvat aavemaisella tavalla enteilevän kolmen vuoden päässä olevaa koronaepidemiaa. Ne, joille intialaisten elokuvien musiikkikohtaukset ovat iso turn‑off, voivat huoletta katsoa Maanagaramin: lauluja elokuvassa on mutta ne soivat taustalla eikä yhtään tanssikohtausta ole mukana.