Matti Erholtz

Master (2021)

Ohjaaja:

• Lokesh Kanagaraj

elokuva arvostelu

Kiitos, Mestari! Alkuvuoden paras äijäelokuva tarjoaa katsojalle ei-toksista maskuliinisuutta ja korona-aikaan sopivaa traagista optimismia.

Master on periaatteessa aika typerä elokuva. Päähenkilö on alkoholisoitunut eliittikoulun professori JD ("Jack Daniels"), jonka habituksessa vuosikausia jatkunut rankka ryyppääminen ei kuitenkaan näy lainkaan. JD on myös ilmiömäinen tappelija, joka pystyy helposti päihittämään suuren määrän itseään isompia ja lihaksikkaampia vastustajia. Tämä piirre jää elokuvassa täysin selittämättä. Masterissa on myös kohtaus, jossa JD tuhoaa kymmenien rekkojen muodostaman autosaattueen pelkän jousipyssyn avulla. Kyseessä on siis korkeintaan kaljoitteluviihteeksi soveltuvaa intialaista hassuttelua? Ei täysin. Viihdyttävä Master tosiaankin on, mutta sen paikoittain pöhkön pinnan alla piilee älykkään ohjaajan teos.

Lokesh Kanagarajin nousu intialaisten ohjaajien ykköskastiin on ollut rakettimaisen nopea. Debyyttiohjaus Maanagaram (2017) oli suhteellisen tuntemattomilla näyttelijöillä miehitetty pienen budjetin elokuva, jossa gangsterin pojan kidnappauksen ympärille sommiteltu, neljää erillistä tarinaa samanaikaisesti eteenpäin kuljettava juonikuvio oli suvereenin taiturimaisesti hallittu (eteläintialaiseen tapaan Kanagaraj on myös käsikirjoittanut kaikki ohjaustyönsä) ja elokuvan henkilöt tunnetasolla poikkeuksellisen samaistuttavia. Toiseen elokuvaansa Kaithiin (2019) Kanagaraj saikin jo viisinkertaisen budjetin debyyttiinsä nähden ja pääosaan keskikokoisen tähden Karthin. John Carpenterin Assault on Precinct 13 ‑klassikkoa muistuttavassa juonessa juuri vankilasta vapautunut mies päätyy puolustamaan syrjäistä poliisiasemaa gangsterijärjestön kostoiskulta. Tiukasti rakennettu käsikirjoitus, sivuosia myöten pieteetillä luodut henkilöhahmot ja kaavamaisten sankari/pahis vastakkainasettelujen kaihtaminen vahvistuivat Kaithin myötä Kanagarajin tyypillisiksi ohjaaja-/käsikirjoittajapiirteiksi.

Seuraavaksi Kanagaraj pääsikin sitten luotsaamaan todella ison rahan elokuvaa, Etelä-Intian suurimpiin tähtiin lukeutuvan Joseph Vijayn aka Vijayn (Thuppakki, 2012; Pokkiri, 2007) pääosittamaa Masteria. Kanagarajin tarkoituksena oli alun perin tehdä täysin itsensä näköinen elokuva, jossa Vijay olisi mukana vain näyttelijänä, mutta tuottajapuolen painostuksesta päädyttiin kompromissiin: Master on puoliksi ohjaajan, puoleksi päänäyttelijän elokuva.

Kaksijakoisuus näkyy jo siinä miten Masterin pääantagonistit JD ja Bhavani esitellään. Alkutekstejä edeltävässä jaksossa kerrotaan jälkimmäisen taustat. Rekankuljettajien ammattiliittoa johtanut mies murhataan ja hänen poikansa Bhavani joutuu kasvatuslaitokseen, jossa häntä jatkuvasti pahoinpidellään ja kiusataan laitoksen henkilökunnan taholta. Bhavanista kasvaa kovanyrkkinen gangsteri, joka värvää laitoksen alaikäisiä poikia organisaationsa likaisen työn suorittajiksi. Hän tappaa isänsä murhaajat ja nousee rekkamiesten ammattiliiton presidentiksi. Tässä vaiheessa katsojan käsitys hahmosta on enemmän myönteinen kuin kielteinen; lapsuuden kovat kokemukset tekevät Bhavanin häikäilemättömyyden ja väkivaltaisuuden osittain ymmärrettäviksi.

Alkutekstien alla pyörivä JD:n esittelykohtaus taas on loisteliaasti toteutettu perinteinen tamilisankarin sisääntulo elokuvaan. JD on menossa suorittamaan siviilipidätystä bussiasemalle. Kaksi hänen koulunsa poikaa on syyllistynyt naisten ahdisteluun ja poikien varakkaat vanhemmat yrittävät saada heidät vaivihkaa salakuljettua ulos maasta. Kamera näyttää JD:stä ensin vain jalat ja seuraa häntä sitten selän takaa JD:n puikkelehtiessa kapeita kujia pitkin kohti bussiasemaa. Kun alkutekstit päättyvät pärähtää soimaan fanfaarinomainen teemamusiikki ja JD/Vijay juoksee hidastetussa kuvassa esiin bussin takaa, paita lepattaen ja käsivarret heiluen. Täydellistä. Vastaavanlaisia visuaalisesti herkullisia sankarin ilmestymisiä nähdään Masterissa myöhemmin lisää. Puhtaasti populistinen elokuvailmaisu sujuu siis Kanagarajilta moitteettomasti.

JD:n ja Bhavanin tiet risteävät kun JD erotetaan tilapäisesti koulustaan ja hän saa pestin opettajana juuri siinä kasvatuslaitoksessa, jossa Bhavani vietti nuoruutensa. JD tulee vähitellen tietoiseksi gangstereiden läsnäolosta laitoksessa ja kokee moraalisen romahduksen, kun tajuaa että on juopottelullaan tehnyt itsensä osasyylliseksi kahden oppilaansa kuolemaan. JD muuttaa elämäntapansa kokonaan ja keskittää nyt kaiken energiansa laitoksen nuorten pelastamiseen Bhavanin kynsistä.

Puolivälin jälkeen Master vakavoituu siis huomattavasti, mikä sinänsä on täysin normaalia Vijayn elokuvissa, jotka usein alkavat kevyessä rekisterissä. Koskaan ennen Vijayn esittämä hahmo ei kuitenkaan ole ollut näin moraalisesti arveluttava. Kahden ihmishengen menetys oman laiminlyönnin seurauksena on virhe, jota JD ei tietysti pysty koskaan korjaamaan. Masterin kompromissielokuvaluonteesta johtuen tätä hyvin epätäydellistä hahmoa on kuitenkin jatkuvasti kuvattava sankarilliseen sävyyn. JD:n tunnontuskat eivät siis ole kovin uskottavia eivätkä tarjoa paljon samaistumispintaa katsojalle, joka ei kuulu Vijayn fanikuntaan.

Toimintaelokuvana Master on nautittava. Useaan kertaan palkitun Stunt Silvan (Vettai, 2012) suunnittelemat tappelukoreografiat ovat realistisia, mutta intialainen leikkaustyyli tuo niihin ilmavuutta ja rytmiä. Tuliaseita ei käytetä lainkaan, sen sijaan vastustajan vahingoittamisessa hyödynnetään käteen sattuvia arkisia esineitä ja miljöön arkkitehtoonisia yksityiskohtia, kuten metron istuimia ja kiinnipitotankoja. Loppupuolen Mad Max ‑henkinen rekka-armadan pysäyttäminen tarjoaa epäuskottavuudestaan huolimatta tervetullutta vaihtelua nujakointiin, ennen hartaasti pohjustettua JD:n ja Bhavanin lopullista välienselvittelyä.

Yksi mielenkiintoinen piirre yhdistää Masterin Kanagarajin aiempiin elokuviin: romanttinen sivujuoni puuttuu kokonaan. Masterissa on naispääosa mutta rooli on jokseenkin mitätön, eikä sankarittaren romanssi JD:n kanssa koskaan realisoidu, vaikka siihen suuntaan välillä vihjaillaankin. Äijäelokuvina Kanagarajin tuotokset eroavat länsimaisista vastineistaan sävykkäämmällä käsityksellään maskuliinisuudesta. Masterissakaan "äijäily" ei loppujen lopuksi tarkoita toisten alistamista voimakeinoin vaan itsekuria, oman itsensä mestaroimista.