Paavo Ihalainen

Freddy Got Fingered (Sormet pelissä, 2001)

Ohjaaja:

• Tom Green

elokuva arvostelu

Suoja-aitoja tuntemattoman provosointikomedian voi nähdä komediallisten sensibiliteettien rienaamisena, tai sitten vain pyrkimyksenä ärsyttää mahdollisimman tehokkaasti.

Nykypäivän internet-trollien ja some-sekoilun juuret ovat pitkällä. Edellinen merkittävä askel nykyisiä leveleitä kohti olivat MTV‑kanavan viimeiset relevantit vuodet parikymmentä vuotta sitten. Tällöin kanava oli pääsemässä Beavis and Butt-Head (1993–2011) ‑manian myötä irti musiikkivideoiden esittämisestä ja tykitti reality-aallon mukana ruutuun mitä tahansa rienaavaa ryönää, jolla saisi teini-ikäiset millenniaalit hetkeksi kanavalle. Kuvioihin tuli Tom Green.

Greeniä on epäreilusti verrattu esimerkiksi Adam Sandleriin siinä, että kyseessä vaikuttaa pintapuolisesti olevan hyvin vähän yrittävä koomikko, jonka vitsit perustuvat pääasiassa väärissä paikoissa huutamiseen ja sekoiluun. Kun 80‑luvulla Ernest oli lasten sankari, vaati niiden parissa kasvanut sukupolvi sitten myös teini-iässä samaa kamaa, mutta törkeämmällä huumorilla. Greenin tv‑ohjelmasta tuli suosittu, joten hän sai tukun tuohta tehdä myös oman elokuvansa. Ja myös yllättävän vapaat kädet, sillä tällaiseen antikomediaan ei oltu totuttu sitten Andy Kaufmanin päivien.

Greenin itsetarkoituksellinen sekoilu ei välttämättä ole ainutlaatuista, mutta siinä on kaksi tärkeää kärkeä, joihin muut amerikkalaiskoomikot harvemmin tarttuvat. Ensinnäkin, Greenillä ei koskaan ollut mitään tekopyhyyttä tekemisissään. Hän ei yritä naamioida spermanheitto‑ ja paskansyömisvitseillä jotain pohjimmiltaan konservatiivista ydinperheen perustamiseen tähtäävää sanomaa. Toinen pointti onkin, että sanoma itsessään nimenomaan on silkka ihmisten ja ympäröivän yhteiskunnan häiritseminen ja ärsytys.

Siksi pyrkiessä tulkitsemaan Freddy Got Fingerediä, luontaantyötävää taideteosta, on tehtävä työtä seuraamalla myös reaktioita, joita elokuva ilmestyessään herätti. Vähemmän yllättäen keskiluokkaiset elokuvakriitikot, kuten Roger Ebert, menivät heti lankaan ja veistelivät toinen toisiaan sujuvasanaisempia huumoritekstejä, jotka eivät puhuneet itse elokuvasta sinänsä, vaan kriitikon tuskan tuntemuksista elokuvakokemuksen parissa. Razzie-palkintojakin vuoden huonoimmasta elokuvasta tippui, jotka Green kävi itse hakemassa ja ärsytti läsnäolollaan gaalassakin yleisöä niin paljon, että hänet piti taluttaa lavalta kesken huuliharppusoolon.

Oikeastaan Tom Greenin Freddy Got Fingered voidaan nähdä MTV‑sukupolven John Waters ‑elokuvana. Sitä pyörittää eteenpäin yhtäaikaa lempeä ja halveksuva kokemus yhden aikakauden elokuvista ja niiden yhteisestä sanomasta. Tässä kyseessä ovat 2000‑luvun vaihteen mukaröyhkeät mutta tosiasiassa sievistelevät törkykomediat. Kääntämällä niiden troopit täydellisen irvokkaiksi se tulee paljastaneeksi niiden totaalisen manipuloivuuden ja siten pinnanalaisen häiritsevyyden.

Elokuvan häilyvänä punaisena lankana on Greenin esittämän Gordin suhde isäänsä (Rip Torn). Alussa Gord muuttaa kotoa ja suhde näyttäytyy lämpimänä. Tehdään jopa periamerikkalainen riitti, jossa isi ostaa pojalleen hienon auton. Gord hokee isälleen kuinka ylpeäksi hän tämän vielä tekee. Mutta pian alkaa valjeta, että tönkösti toisilleen kliseisiä onnittelukorttisloganeita suoltavat hahmot eivät olekaan sitä, miltä ensi alkuun näyttää.

Alkukohtauksen jälkeen Gord näkee ohiajaessaan farmin hevosten keinosiemennystä ja ryntää riemuissaan räyhäten sorkkimaan itse orin erektoitunutta melaa mylvien samalla isän ylpeydestä. Samalla tavalla jokaisessa kohtauksessa Gord sattuu johonkin tilanteeseen ja oikeastaan ilman mitään aasinsiltaa hän alkaa mielijohteesta huutaa, riehua ja sekoilla villisti. Jim Carreyn maaninen puoli oli sentään jonkin sortin raamien puoltamaa, mutta tässä suoja-aitoja ei tunneta.

Elokuva liikkuu metatasolla melko usein, minkä huomaa, jos katsoja vaan malttaa kiinnittää tähän huomionsa. Villakoiran ydin paljastetaan vaikkapa kohtauksessa, jossa Green riehuu makkaratehtaassa heilutellen valtavaa salamia liukuhihnalla, mutta töihinsä keskittyneitä duunareita tämä ei hetkauta millään tapaa. Gord tuntuu kärsivän paitsi huomion puutteesta, myös ideapulasta rinnastuen käsikirjoittaja-ohjaaja Greeniin. Siispä hän kokeilee mitä vain, vaikka panna makkaroita roikkumaan katosta niin, että langat on vedetty katon kautta hänen sormiinsa Gordin soittaessa syntikalla makkarafanfaaria.

Tornin esittämä, alussa ylpeyttään vakuuttava isä kääntää kelkkansa nopeasti kun Gord palaa asumaan vanhempiensa luokse. Passiivis-aggressiivisesta nälvimisestä edetään pian tilanteeseen, jossa molemmat riehuvat ja huutavat yhtä paljon ihan vain jos sattuvat samaan tilaan. Isä edustaa perinteisiä arvoja, joissa 28‑vuotiaan tulee mennä mukisematta töihin, vaikka siitä ei saisi kelvollista palkkaa ja samalla joutuu unohtamaan unelmansa. Äärimmäisen epämiellyttävä Gord puolestaan edustaa sukupolvea, jonka edustajat kokevat että heidän on saatava ilmaista itseään, vaikka heillä ei olisi mitään sanottavaa tai merkittävästi mitään liikkumassa päänsä sisällä. Elokuva heijastelee aikakautensa kyynisiä asenteita oman napansa ympärillä pyörivien tahojen keskinäisestä torailusta, joka ei sittemmin ole ainakaan rauhoittunut.

Lopulta kuitenkin itsevarmuudella menestytään ja Gord saa kohtuuttoman paljon rahaa ja menestystä lähes tyhjästä. Koko homma on rakennettu tyypillisten jenkkikomedioiden miesvauva-hahmojen menestystarinoiden parodiaksi, mutta koska elokuva floppasi niin pahasti, ei tästä troopista päästy eroon edes näin maaperän suolaavalla tulkinnalla.

Elokuva jakaa katsojalle toistuvasti helppoja maaleja pönkittää omaa vihasuhdettaan (rakastettavahan se ei yritäkään olla). Jos vaikka ableismi elokuvissa risoo, Gordin tyttöystävä on epästabiilin oloinen hoitaja, joka on halvaantunut raajoista alaspäin. Hän pitää sadomasokistisesta jalkojensa hakkauksesta ja kullin imemisestä. Varmasti tämä suututtaa naisen asemasta huolestuneita katsojia, mutta toisaalta hahmo on niin irvokas parodia komedioiden naishahmojen yksioikoisuudesta, että viitesuhde tosimaailmaan tuntuu katoavan kerrosten alle. Tyttöystävä on silti ainoa, joka onnistuu saamaan Gordin edes hetkellisesti noloksi ja itsetietoiseksi, sillä kuten amerikkalaisten elokuvien päähahmoilla usein, myös hänellä on vaikea suhde seksiin. Siitä puhutaan ja sitä stimuloidaan koko ajan, mutta itse aktiin ryhtyminen onkin sitten monta astetta hankalampaa.

Tavanomaisempien elokuvien satirisoinnille sopivasti myös lopussa juonenpätkien yhteen sitominen on mahdollisimman latteaa. Perustason imelyydelle ilkkumisen tähtikohtaus tulee, kun Green saa vastasyntyneen vauvan itkemään heiluttamalla tätä napanuorasta ympäriinsä. Huomautetaan loppuun vielä, että elokuvan huumorista nauttimiseen vaaditaan tietyllä tapaa nihilistinen huumorintaju. Se näkyy jo elokuvan nimestä, joka viittaa lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, jota Gord väittää tapahtuneen nuoremmalle veljelleen.

Mutta tässä leikitään täydellisen ylitselyödyn huomiohakuisuuden ja vähättelevyyden välimaastossa. Elokuvan laatu liittyy enemmän siihen, että se saa katsojan tutkiskelemaan reaktioitaan; miksi joihinkin kauheuksiin vain turtuu, ja jos loukkaantuu, miksi pelaa suoraan Greenin pussiin. Tästä esimerkkinä läpi leffan toistuva läppä on, miten naapurin pikkupoika tumpeloi epähuomiossa ja loukkaa itsensä toinen toistaan kivuliaammilla tavoilla. Tämä saa pojan tekosia seuraavassa isän kasvoille nousemaan lievästi paheksuvan ja harmistuneen ilmeen. Onhan se vaivaannuttavaa.