Esa Meisalmi

Harley Davidson and the Marlboro Man (Harley Davidson ja Marlboro mies, 1991)

Ohjaaja:

• Simon Wincer

elokuva arvostelu

Ohjaus: Simon Wincer

80-luku oli vaihtunut 90-luvuksi ja toimintagenre ajautui välitilaan. Lajityypin identiteetti oli hakusessa, eikä perinteisille miessankareille ollut enää akuuttia tarvetta. Sellaista ajatusta on tuotu röyhkeästi esille, että toimintaelokuva oli kolikon kääntöpuolelle katsottuna pellegenre. Joskus katsojien rasittava vaatimus realismista tuhosi jalotkin pyrkimykset (Rambo III, 1988), joskus vireille laitettiin homovitsien kavalkadi (Tango & Cash, 1989) ja välillä penättiin parempaa draamaa (ihan kaikki toimintaelokuvat). 90-luvun taitteessa monella rintamalla tökki – oikein kunnolla.

Renny Harlinin vakavalla Cliffhangerilla (1993) uraansa elvyttänyt Sylvester Stallone oli muiden muskelisankarien tapaan hukannut hauiksensa kauan ennen ensi-iltaa. Stallone teki myös loistavan satiirisen Demolition Manin (1993), ja Arnold Schwarzeneggerkin esitti tahollaan itseironista, suhteellisen onnistunutta hölmöä Last Action Herossa (1993). Se ei ollut automaattinen katastrofi ilmestyessään, mutta toisaalta ei ollut pöyristyttävä irtiotto Juniorkaan (1994), joka omalta osaltaan kertoo kuinka tunne- ja aivovammaiseksi tilanne pahimmillaan vuosien kuluessa äityi.

Osa vanhasta jengistä tajusi paremmin tärkeän asemansa toimintatähtenä, käyttäytyen sen mukaisesti. Huumoria ei unohdettu, mutta Jean-Claude Van Dammen kaltaiset siedettävät ja eritoten monipuoliset amatöörikoomikot olivat harvassa (Double Impact, 1991). Steven Seagalille voi vastaavasti aina nostaa hattua jämäkästä totisuudesta ja tyylistä taittaa pahikset kokoon ilman ylimääräistä venkoilua (Marked for Death, 1990). Duuni pitää tehdä asianmukaisesti ja kesäteatterin lavalla patsastelevat sitten ne klovnit.

Vähemmälle huomiolle jääneitä hahmoja löytyy. Buddy-toimintaelokuva Harley Davidson and the Marlboro Manissa esitellään Harley Davidson (80-luvun Brad Pitt eli Mickey Rourke), joka on naisiin menevä pehmeänoloinen motoristi. Samaan kaartiin kuuluu myös Marlboro Man (Miami Vicessä läpi lyönyt Don Johnson), joka on joskus polttanut tupakkaa. Nykyään hän vain hautoo kessua suussaan merkkinä siitä, että itsensä hillitsevät omaehtoiset cowboyt eivät pitele spaddua huulessa hulmuamassa. Alku elokuvasta lähinnä hengataan baareissa selvitellen erilaisia kaunoja, sillä jonkinlaista draamanpoikasta pitää lyödä heti kehiin.

Filmi käynnistyy vasta, kun kaksikko sekaantuu vaikeuksissa olevien ystäviensä kautta huumekuvioihin, jolloin on toiminnan aika. Ohjaaja Simon Wincerin ote on suoraviivainen ja hyvin kaverillinen – ketään ei jätetä jälkeen, muttei liioin autetakaan. Esikuvana toimineeseen, 70-lukulaiseen sisällöllisesti rikkaaseen auto- ja moottoripyöräelokuvaan pohjaava fiilistely on lähes tiessään. Sen sijaan saamme nauttia kohelluksesta, jonka vapauden kaiho on ohutta ja sankarin henkiset ongelmat yksinkertaistettuja kaikessa "viileydessään". Johnson pitää tätä tilkkutäkkiä kasassa kahden pennin filosofioineen, koska hänen suorittamisensa on kelvollista – jollei jopa samaistuttavaa.

Harley Davidson and the Marlboro Man on arvion alussa mainitusta limboajattelusta erinomainen esimerkki siinä mielessä, että se on pinnallisesti aitoa kasaria, muttei oikeastaan vielä sekavaa alamäkeen luisunutta ysäriä. Se on vitsikäs, mutta vakavamielinen filmi. Tulevien vuosien itsetietoisuus on jo käsillä, mikä ikävä kyllä toimii elokuvaa vastaan. Erään teorian mukaan miehekkään kasaritoimintaelokuvan tekeminen jatkui ysärin loppuun asti, mutta kenelläkään ei ollut käsitystä, koska oikea toimintaelokuva kuolisi ja kuihtuisi – jos koskaan. Tai mihin suuntaan se kehittyisi – jos kehittyisi.

Tämän taantumuksen vallitessa monet jatkoivat ahkeraa action-tehtailua tehden elokuvia pelkästään rahasta. Jokainen Harley Davidson and the Marlboro Manin triviaan tutustunut on törmännyt Rourken rehelliseen toteamukseen, että tämäkin oman aikansa toimintaelokuva toteutettiin ainoastaan dollarinkuvat silmissä, vaikka pohjimmiltaan moni isompi nimi odotti myös taiteellista arvostusta. Yritystä isoegoisilla näyttelijöillä usein riitti ja tietyn työmoraalin kautta palkintoa toivottiin.

Elokuvan nimen mukainen kaksikko on roolitettu hyvin ja kemiat kohtaavat, mutta omat heikkoutensa löytyvät heiltäkin. Rourken hahmossa on sitä kaivattua toimintapresenssiä, kunnes tämän kädettömyys tilanteessa kuin tilanteessa selviää. Hahmot ovat kovin haperoin viivoin luonnosteltuja, mutta suorituksissa on sentään rentoutta, joka osaltaan onnistuu tuottamaan edes hetkittäin toimivaa komediaa. Ohjaaja Wincer on trapetsitaiteilija siltä kantilta, ettei hän kykene luotsaamaan mitään genreä, joskaan käsikirjoituksessa ei lukenut kuin suurin kaarroksin mitä ollaan tekemässä.

Genreen kuuluvat heitot ovat b-toiminnalle tyypillisen noloja, koska osa läpistä ei ole vanhentunut järin hyvin. Kovia jätkiä ihannoiville mieslapsille ne toimivat varmaan parhaiten vieläkin, mutta toisaalta dialogissa on kokemusta ja elettyä elämää silloinkin, kun ajetaan enää moottoripyörätankin höyryillä. Juoni on aivan poikkeuksellisen mitätön, jos sitä on ollenkaan. Mitään leveämpää teemaa ei ajeta päistikkaa sisään, koska kenelläkään ei ole käryä mitä kertoa – ja mistä.

Mitään erikoista ei tapahdu muutamaa repivämpää toimintakohtausta lukuun ottamatta, vaikka yleissävy on seikkailullinen. Ehkä miehiä yhdistävä universaali naisenkaipuu säkenöi, mutta sekin sillä ehdolla, ettei kenenkään tarvitse kokea sitoutumisen tuskaa. Tätäkään ajatusta ei ole osattu, eikä varmaan haluttukaan edes syventää, vaikka se kuuluisi asiaan. Taitavissa näpeissä elokuvassa olisi enemmän kerrottavaa, mutta lähestymistapa on totaalista pöllöilyfantasiaa, joka varmasti vetoaa kaiken maailman eskapistisiin individualisteihin tänä päivänäkin.

Harley Davidson and the Marlboro Man toimittaa kritiikistä huolimatta kuitenkin kevyen tarkoituksensa, vaikka se oli pienestä budjetistaan huolimatta täysi floppi. Elokuvan voi tulkita selkeästi genressään päihteidenvastaisena kannanottona ajasta, jolloin välttämättä edes alkoholi ei kuulunut itseään kunnioittavan ja puhtoisen sankarin elokuvahistorialliseen kiertokulkuun. Osuvimpana esimerkkinä vastoin "kunnollisuutta" voidaan mainita Bruce Willisin spurgumainen yksityisetsivä elokuvasta Viimeinen partiopoika (The Last Boy Scout, 1991).