Esa Meisalmi

Nowhere to Run (Ei pakopaikkaa, 1993)

Ohjaaja:

• Robert Harmon

elokuva arvostelu

Miesten sukuelimet saattoivat olla isompi osa 90-lukulaisen toimintaelokuvan historiaa kuin on luultu. Jean-Claude Van Dammen Nowhere to Run ei ole suinkaan ainoa tekele, jossa sekoillaan urakalla.

Amerikkalaisen ysäritoimintaelokuvan ylivoimaisesti väsynein läppä ei jäänyt yhteen kertaan. Kun uraansa aloitteleva kuikeli räkänokka Brandon Lee kuvaili Showdown in Little Tokyossa (1991) mielistellen Dolph Lundgrenin (Villi pako eli Joshua Tree, 1993) penistä isoimmaksi näkemäkseen, tuli vitsistä vuosikymmenten kuluessa ylikäytetty. Se kertoi paljon kirjoittajistaan. Tämä sai toivomaan, että ihmiset keksisivät jotain uutta. Miesten alapään jatkuva korostaminen saattoikin olla toimintaelokuvissa huomattavasti luultua suurempi "ongelma".

Lundgrenin kanssa samoihin aikoihin läpimurtonsa tehnyt Jean-Claude Van Damme voi olla syytön siihen, että kollegaansa parin mutkan kautta yhdistyvä vitsi löytyy myös elokuvasta Ei pakopaikkaa. Se on elokuvallisesti hyvin samankaltainen kuin Villi pako, lähestulkoon sisarteos. Läpeensä loistavan nihilistisestä Liftarista (The Hitcher, 1986) tutun Robert Harmonin lempeässä ohjauksessa pidetään perinnettä yllä jälleen kerran puhumalla toimintatähtien kikkeleistä. Tämä ihan vain siksi, että munaa pitää olla kuninkaallisiin mittoihin asti. Tai kuten elokuvassa todetaan, keskivertokin riittää. Ennenkuulumatonta!

Pöyristyttävintä tässä kontekstissa on se, että Ei pakopaikkaa ‑elokuvassa Van Dammeen kohdistuvan tattivitsin esittää aikuiselle maailmalle viaton pikkutyttö. Ja kaikilla on hauskaa. Uudelle vuosituhannelle siirryttyä tällainen käsikirjoittaminen olisi ollut täysin sopimatonta. Toisaalta asia laitettiin jollain kaksimielisellä mentaliteetilla pakettiin jo Arnold Schwarzeneggerin elokuvassa Lastentarhan kyttä (Kindergarten Cop, 1990), jossa pikkupoika kirkkain silmin kertoo tytöillä olevan vaginan ja pojilla peniksen, ihan vain vittuillakseen. Toimintaelokuvassa yhdistyi tällöin selkeästi ristiriitainen lapsille sopiva salonkikelpoisuus ja mauton henkinen ja moraaliton väkivalta. Tätä ei sillä saatanan itseironialla selitetä!

Viimeistään tässä vaiheessa kaikki kokeneemmatkin jyrät tajuavat, että toimintaelokuvan salat kietoutuvat vahvasti sukuelinten ympärille. Monet elokuvatähdet ovat vannoneet ihmeellisen komediasekoilun varaan, josta ei oikein ota selvää. Aikojen alusta on haluttu olla action-tähtiä, mutta samalla on pelleilty komedialla kuin näyttäen, että osaamme tämänkin puolen. Vaikutusvaltaisimmat starat ovat toisaalta halunneet olla myös vakavasti otettavampia näyttelijöitä kuin pahimmat kilpailijat. Mitään rotia ei tunnu lopulta olleen vaan egot ovat määrätietoisesti kalistelleet sapeleitaan toisiaan vasten.

Periaatteessa Van Damme myy itsensä ihan yhtä halvalla kuin muutkin kaltaisensa. Belgian lahja maailmalle näyttelee kikkeliurpoilukomedialle alttiissa Ei pakopaikkaa ‑elokuvassa vankikarkuria, joka törmää kaltoin kohdeltuun maaseudulla asuvaan perheenäitiin (Rosanna Arquette; Crash, 1996) mela ojossa. Siinä sivussa autetaan muori lapsineen selville vesille erittäin ikävää, omaa kotitilaa uhkaavaa rakennuttajaa vastaan. Sivuosassa Ted "Buffalo Bill" Levine esittelee miespillun sijaan erinäisiä korttitemppuja irvistelyn lomassa. Pahisrooli on hyvin epäkiitollinen taitoihin nähden, koska tämän tarkoituksena on ollut osata ei‑mitään. Nimi vain on selvästi riittänyt.

Perhettä auttavaan toimenpiteeseen kylvetään siemen kuitenkin jo ennen myöhemmin seuraavaa varsinaista pakollista seksikohtausta, kun Van Damme kurkistelee ikkunan läpi perheenäidin (Arquette) astellessa melkoisen mehevä peppu hehkuen suihkuun. Perse (yleensä sekä miehen että naisen), tissit (yleensä vain naisen) ja eritoten isoon kulliin (eli miehisyyteen) viittaaminen ovat elokuvaseksuaalisuuden heräämisen jälkeen aisteja kolkuttava pyhä kolminaisuus, joka on jollain hyväksytyllä tasolla löydyttävä esillepanosta. Ei pakopaikkaa sisältää kaiken.

Klassinen kasaritoimintaelokuva ei ollut mikään syvällisyyden aarreaitta, vaikka se on sisältänyt sanomaa kapeita sukupuolirooleja myöten. 90‑luvullakin mukana pysyivät samankaltaiset symboliset välineet ja käytöstavat. Jopa autenttista aikido-osaamista esitellyt Steven Seagal on käyttänyt kättä pidempiä aseita hyödykseen runkkausfantasioissaan. Katujen laissa (Out for Justice, 1991) hän heilutteli aseenaan biljardipalloja liinan sisässä ilmentäen suuria kiveksiään. Voimme täten olettaa, että Seagalilla on Vaarallisella alueella (On Deadly Ground, 1994) ‑elokuvan baarikohtauksenkin mukaan isot munat, tai ainakin näin hän vihjaa, pistäen sitten omia pallejaan pöyhkeästi mainostavaa junttia nöyryyttävästi pataan. Vaatimatonta!

Lähimmäksi konekivääreitä kanniskelleen Sylvester Stallonen alastonta vartaloa, ja persettä, päästiin vasta elokuvassa Spesialisti (The Specialist, 1994). Munaansa peittelevä, mutta järjettömän suonikas Stallone näytti suihkussa Sharon Stonen kanssa piehtaroidessaan lyijykylvystä ylös hyppäävältä alienilta elokuvasta Alien 3 (1992). Kovana panomiehenä tunnettu Bruce Willis vastaavasti näytti molonsa todistetusti vuonna 1994 leffassa Yön väreet (Color of Night). Puhetta on ollut takavuosina myös ylisuurista kiveksistään, jotka jättävät mahdollisesti komean terskankin varjoonsa. Tämä ei kylläkään selviä pysäytyskuvaa tarkastelemalla. Willis tiettävästi otti roolin vastaan vain siksi, että pääsi kutsuvieraiden listalle epäviralliseen panemisgaalaan. Sinne mihin Eyes Wide Shut (1999) ‑kerho kokoontuu.

Ei pakopaikkaa on isoilla tuotantoarvoilla tehty, vetoava ja visuaalisesti erittäin sujuva aikansa toimintadraama muutamalla pätevällä tappelukohtauksella. Siitä on helppo pitää, vaikka todellisuudessa elokuvassa ei ole nimeään mukailevaan eksistentialistiseen menetysteemaan käärittyä ydinperheajattelua juurevampaa juonta. Van Damme ei viihtynyt kuvauksissa, mutta ammattimies hoiti ruutunsa silti esimerkillisesti.