Esa Meisalmi

Joshua Tree (Villi pako, 1993)

Ohjaaja:

• Vic Armstrong

elokuva arvostelu

Ohjaus: Vic Armstrong

Dolph Lundgren pakenee pillipiipareita autiomaassa lyijyä itseensä imien. Hän kidnappaa kauniin naisen suojatakseen selustaansa ja käy haulikon kera muistuttamassa vanhaa isäänsä käteen menneestä kotikasvatuksesta. Kansalaisluottamuksen säilyttämisen ja miehisyyden toteuttamisen välinen ristiriita saavuttaa vahvat symboliset mittasuhteet, kun Lundgren paljastaa suuret rintalihaksensa ja juottaa yksinäistä sutta auringon laskiessa.

Korkeakulttuurisen alkusysäyksen toimivuudesta pitää huolen paikoin godardmaisia piirteitä saava teleporttileikkaus ja kuuluisan stunt-koordinaattori Vic Armstrongin c‑luokan ohjaustyö. Sittemmin elokuvaan tulee ammattimaisempaa ryhtiä, mutta ysäritoiminnan eroottisimmat puolet säihkyvät yhä kirkkaina. Usein kahjoja pahiksia näytellyt Lundgren laitetaan haasteelliseen tilanteeseen moraalisen harmauden keskellä painivan ja äitiä ikävöivän karkurin roolissa.

Mystistä raikulipoikaa taustoitetaan modernia westerniä tapailevien autoelokuvien keinoin, autiomaaestetiikkaa ja jossain määrin peckinpahmaisia sukupuolikuvia unohtamatta. Tukea ja turvaa hämärähommissa on tarjonnut vain veljellinen, jo elokuvan ensimetreillä tapettu mustaihoinen ystävä (Ken Foree). Ison miehen sisällä myllertää todenteolla, joten irtiotto konnuuksien täyttämästä elämästä saattaa olla pitkän terapeuttisen työn (=Ferrarilla ajamisen) takana. Varsinkin jos huomaa huutavansa kaverinsa nimeä juustoisia painajaisia nähtyään.

Tukholma-syndroomaan sairastuva naispanttivanki (Kristian Alfonso) pyrkiikin kesyttämään ravilaput silmillä laukkaavan orin huolestuneita kasvojaan väännellen. Ähkinä kuuluu vain, kun Lundgren puristaa naisen kovakouraisesti seinää vasten. Tai kytkee hänet itseensä käsiraudoilla katsottuaan elokuvan asetelmaa löyhästi mukailevaa High Sierraa (1941). Tai syöttää tälle kaktuksen hedelmää... pian hellästi pussatakseen, öljyttyä vartaloa hyväilläkseen ja kädet housujen sisälle työntääkseen. Lundgrenin mansikka alkaa sykkiä, koska se Alfonson uskomattoman täyteläinen, lumoavan symmetrinen pylly.

Voi veljet.

Vaimeasti murahtelevan miehen verenpunaista väkivaltakierrettä on kuitenkin turha yrittää katkaista ennen kuin rauhallista eloa uhkaavat tahot on eliminoitu. Vääryydet vuorineuvos Tuuran oloiselle läpimädälle poliisille (George Segal) on kostettava, joten virkkaavia tissitelineitä ei sovi liiaksi kuunnella.

Elokuvan ytimekkäimmässä toimintakohtauksessa Armstrong vahvistaa ohjauksellisen ymmärryksensä tason. Syrjäiseen varastohalliin järjestetyssä väijytyksessä tuplaberetat paukkuvat ja luodit ruhjovat haalarimiesten kehoja hidastetusti kuin John Woon honkkariklassikoissa konsanaan. Miehinen epävarmuus ja bodycount laitetaan uusiksi hetkessä. Vuoristoteille vievät hekumalliset jälkiliukkaat huipennetaan aikansa vauhdikkaimpiin kuuluvassa urheiluautokilvoittelussa.

Villi pako menee heittämällä Lundgrenin sooloilujen parhaimmistoon Punisherin (1989) ohella. Karatemestarin jalka nousee tosin jostain syystä hämmentävän kankeasti, mutta voi toki olla, että hyvänsuopana ihmisenä hän antaa seniilille nemesikselleen vain tasoitusta, jottei turpasauna olisi niin tylsistyttävän ylivoimainen. Väkivalta kun lopettaa vittuilun, kaahaaminen tekee miehestä kokonaisen ja aito kiintymys vastakkaista sukupuolta kohtaan pitää poissa pahanteosta.