Mikko Koivisto

Yakuza vs. G-men – Decoy (1973)

Ohjaaja:

• Eiichi Kudō

elokuva arvostelu

Ohjaus: Eiichi Kudō

Kinji Fukasakun filmit ovat dominoineet yakuza-elokuvien levitystä siinä määrin, että moni muu teos on jäänyt luvattoman vähälle huomiolle. Eiichi Kudon liki tuntematon Yakuza vs. G‑men – Decoy syväluotaa ammattirikollisen ja piilokytän häilyvää eroa ja työssä pirstaloituvia identiteettejä.

Filmin päähahmo on yakuza-organisaation keskitason huumediileri Ise (loistava Hiroki Matsukata), joka aloituskohtauksessa kävelee poliisin ansaan. Itsekeskeinen rikollinen murtuu sellissä alta aikayksikön ja suostuu poliisin yhteyshenkilöksi. Isen tulee avustaa Nagoyasta saapuvaa piilokyttä Akutsua (Tatsuo Umemiya), joka ui niin syvällä alamaailmassa, etteivät miehen toimitavat juurikaan eroa rikollisista. Akutsun tehtävänä on pysäyttää Hongkongista Japaniin virtaava huumekauppa, jota operoi varjoista perheellinen kiinalaismies (Bunta Sugawara).

Yhteistyöhön vastentahtoisesti suhtautuva Ise löytää Akutsusta ennen pitkää sielunveljen miesten vajotessa jonnekin lainvalvonnan ja ammattirikollisuuden välimaastoon, josta kummallakaan ei ole paluuta. Naiset ja viina jaetaan, ja tielle osuvat paikallispoliisit hakataan sairaalakuntoon. Loppupuolen uhkaavassa kohtaamisessa gangsteripomojen kanssa Ise havahtuu siihen, kuinka hukkaan on oman identiteettinsä kanssa ajautunut.

Asetelma muistuttaa Fukasakun rikoselokuvia Cops vs. Thugs (1975) ja Yakuza Graveyard (1976), joissa molemmissa käsiteltiin poliisin ja rikollisen kumppanuutta. Kudon filmissä on kuitenkin melankolisempi tunnelma. Neonvalaistuissa baareissa elämä lipuu ohi miesten yrittäessä unohtaa keitä ovat. Poliisin kuulusteluhuoneessa loppuun väsytetty, väkisin hereillä pidetty maahanmuuttaja murtuu, kun etsivä polttaa tämän ainoan valokuvan kotimaassa elävästä perheestä. Diili syntyy. Kaiken yllä leijuu surumielinen toteamus kurjista kohtaloista. Filmin lopetus ei voisi olla pessimistisempi.

Kudo ei silti unohda elokuvakerronnan mukaansatempaavuutta. Kadut sykkivät hetkittäin rosoista tunnelmaa kuin William Friedkin ‑elokuvassa konsanaan. Miesten varjostusoperaatioita seurataan tunnelmallisesti päivänvalossa ja yön hämärässä. Aurinkolasit ovat jatkuvasti hahmojen kasvoilla viileyskertoimia lisäämässä, mutta pinnan alta löytyy myös häivähdys ihmisyyttä. Hillittyä toimintakuvastoa viljellään tarinankerronnan osana, mutta tyhmä huumori on jätetty narikkaan. Lopputuloksen perustella onkin todellinen sääli, että filmi jäi samuraielokuvista paremmin tunnetun Kudon (13 Assassins, 1963) ainoaksi jitsuroku-tyyliseksi elokuvaksi, ellei lajityypin lopahtamisen jälkeen valmistunutta puolikelvollista Aftermath of Battles without Honor and Humanityä (1979) lasketa.

Yakuza vs. G‑men – Decoyn arvosana olisi vielä korkeampi, ellei filmin ensimmäiselle kolmannekselle olisi jäänyt pientä kerronnallista lepsuilua. Elokuva alkaa imeä mukaansa vasta, kun Koji Takadan (The Defensive Power of Aikido, 1975; Okinawa Yakuza War, 1976) kirjoittama tarina saa johdannot alta pois ja alkaa pureutua alamaailmassa toimimisen henkiseen taakkaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa kovimpia japanilaisia yakuza-filmejä Fukasakun filmografian ulkopuolella, ja unohtuneiden lajityyppielokuvien kärkeä Sonny Chiban A Narcotics Agent's Balladin (1972) Junya Saton dokudraaman True Account of the Ando Gang – Story of the Attack (1973) kanssa.