Mika Helminen

It Chapter Two (Se – toinen luku, 2019)

Ohjaaja:

• Andy Muschietti

elokuva arvostelu

Ohjaus: Andy Muschietti

Parin vuoden takaiselle menestyksekkäälle Stephen King ‑adaptaatiolle alettiin tehdä jatkoa välittömästi ensimmäisen osan jälkeen, käsittelihän Andy Muschiettin ohjaama Se (It, 2017) vasta yhden aikatason Kingin samannimisestä moniulotteisesta tiiliskiviromaanista (1986). Kingin kirjahan hyppii menneestä nykyhetkeen ja takaisin. Käsikirjoittaja Gary Dauberman on Muschiettin kanssa ottanut osittain saman metodin käyttöön Se – toinen luku ‑elokuvassa.

Jatko‑osa keskittyy Derryn kaupunkiin 27 vuotta ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen palaavien Luuserikerhon (uudessa elokuvasuomennoksessa "Nössöt") jäsenten ollessa omille urilleen lähteneitä aikuisia, mutta siirtyy takaumissa 80‑luvun lopulle ja varhaisteinien piinaaviin hetkiin Pennywise-klovnin (roolin uusintava Bill Skarsgård) hahmossa viihtyvän demonin kanssa. Tuo paha henki on nimittäin jälleen Derryssä lapsia terrorisoimassa ja Luusereiden vuosia sitten vannoma vala velvoittaa heidät saapumaan vanhaan kotikaupunkiinsa hoitamaan Pennywise lopullisesti pois päiviltä.

Siinä missä ensimmäisen osan lapsinäyttelijät toivat uskottavuutta ja herkkyyttä rooleihinsa hieman toisen Stephen King ‑filmatisointi Stand by Men (1986) tapaan, jäävät aikuiset Luuserijengin jäsenet etäisiksi ja roolihahmoilleen kirjoitettu dialogi keinotekoiseksi ja jopa hölmöksi. James McAvoy, Jessica Chastain tai Bill Hader ovat hyviä näyttelijöitä, mutta aikuisten luuserijengiläisten teennäisen makuisesta touhuilusta tulee sama vaikutelma, kuin vaikkapa Tommi Korpela ja Antti Reini esittäisivät Pertsaa ja Kilua. Ensimmäisestä elokuvasta tutut lapsi/teininäyttelijät palaavat rooleihinsa lyhyissä takaumissa hieman varttuneempina. Toiset välähdykset menneisyydestä puolustavat paikkaansa paremmin kuin toiset.

Se – toinen luku ‑elokuvan ahdistavin, tehokkain ja myös pelottavin kohtaus nähdään heti elokuvan alussa. Irrallinen tapahtuma nivoutuu Derry/Pennywise ‑mytologiaan paremmin Kingin romaanissa, mutta havainnollistaa sen, miten Muschiettin elokuvan loppua kohti yhä kiihtyvä efektimyllytys jää toiseksi todelliseen elämään enemmän sidoksissa oleville kauhukokemuksille. Pennywise saa elokuvan edetessä mitä mielikuvituksellisimpia olomuotoja sekä digitaalisten että perinteisempien tehosteiden voimalla, mutta hyytävimmillään hahmo on niissä parissa kuvassa, joissa Bill Skarsgård nähdään ilman maskia. Kohti erikoisefektien ryydittämää loppukliimaksia vie myös Benjamin Wallfischin (epäilemättä tarkoituksellisen) mielipuolisesti pauhaava score. Sekin vakuutti ensimmäisessä osassa enemmän.

Elokuva vastaan kirja ‑asetelma on teennäinen, eikä vertailu ole koskaan kovin hedelmällistä. On kuitenkin sanottava, että Stephen Kingin huuruisimpina vuosinaan kirjoittama, kirjailijan pelkotiloja heijasteleva Se-romaani perustelee reilusti yli tuhatsivuisen pituutensa paremmin kuin Andy Muschiettin elokuva uuvuttavan, lähes kolmetuntisen kestonsa.